Paavo Järvensivu, 14. toukokuuta 2012
Ympäristökriisin aikana taiteilijan ja yhteiskuntatieteilijän työkalupakin täydentävät käytäntöteoria, objektiorientoitunut ontologia ja ekokritiikki. Ne avaavat neljä näkökulmaa ekologiseen murrokseen.
Ekologinen ajattelu on tehnyt tuloaan monesta suunnasta taiteessa, tieteessä, politiikassa, liike-elämässä ja muilla elämän osa-alueilla. Keskeinen ongelma on ollut yhteisen tajun puute: mistä ekologisessa ajattelussa tulisi olla kysymys? Hahmottelen tässä tekstissä teoreettista kehikkoa tai työkalusarjaa, joka ottaa huomioon yhteiskunnallisen tutkimuksen tärkeät uudet näkökulmat. Lähtökohtana on pragmaattinen tavoite edistää tarvittavaa ekologista murrosta ja mahdollistaa eri alojen osaajien yhteistyö. Lisäksi pyrkimyksenä on tuoda nykyinen kulttuurinen, ekologinen ja taloudellinen kriisi lähemmäs arkisia käytäntöjä ja välttää ulkokohtaista ongelmien ja luonnon tarkastelua ”tuolla jossain” .
Lähestyn kysymystä luontosuhteesta erityisesti käytäntöteorian (Schatzki 2001, 2010, Reckwitz 2002) kautta, mutta kehitän viitekehystä ihmisen ulkopuolisen todellisuuden ja estetiikan suuntaan objektiorientoituneen ontologian (Morton 2011) ja ekokritiikin (Morton 2007, Garrard 2011) avulla. Ne kaikki kuvaavat ihmisten ja ei-ihmisten yhdessäoloa. Olen päätynyt juuri näihin teorioihin erityisesti henkilökohtaisen innostuksen perusteella – samankaltaiset näköalat avautuvat monia muitakin reittejä pitkin. Tarkoituksenani ei ole niinkään kuvata yksittäisiä teoreettisia suuntauksia mahdollisimman tarkasti vaan esitellä ja yhdistellä niihin sisältyviä ajattelun ja työskentelyn välineitä, joita lukija voi soveltaa muokaten.
Ympäristö mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun
Eräs näkyvimmistä yhteiskunnallisen kamppailun areenoista tällä hetkellä on demokratia vastaan markkinat. Esimerkiksi Occupy-liike rakentaa uudenlaisia suoran demokratian tiloja ja Etelä-Euroopan kansalaiset painivat teknokraattisen talousjohdon kanssa. Uusliberalistinen ajattelu – jonka kannattajaksi harva ilmoittautuu mutta jota moni puheillaan ja teoillaan ilmentää – esittää markkinat tehokkaimpana yhteistoiminnan muotona ja pyrkii vähentämään demokraattisten instituutioiden painoarvoa. Tätä vastassa on käsitys, että poliittisella päätöksenteolla on viime kädessä keinot ja vastuu luoda markkinoille puitteet ja ohjata niitä haluttuun suuntaan. Ympäristökysymykset esiintyvät valitettavan harvoin samalla areenalla, vaikka politiikan ja markkinoiden kyvyt uudistaa yhteiskunnan vinoutunutta luontosuhdetta eroavat toisistaan ratkaisevasti.
Nykyinen julkinen keskustelu asettaa ympäristökysymykset usein aivan erityiseen valoon. Luonto näyttäytyy tässä valossa ihmisestä erillisenä. Ajatellaan, että luonto tunnetaan hyvin ja sitä voidaan teknologian avulla ohjata. Talouden kulku sen sijaan vaikuttaa vääjäämättömältä, ja politiikka nähdään turhana tai jopa haitallisena, koska se sotkee talouden luonnollista toimintaa. Tällaisen näkemyksen taustalla on usko tiedon neutraaliuteen, jonka mukaan tieteelliset teoriat vain kertovat minkälainen maailma on ja miten maailmassa tapahtuviin muutoksiin tulee reagoida. Tieteen ja talouden asiantuntijat voivat esiintyä ikään kuin heidän toimintansa taustalla ei olisi arvoja, uskomuksia tai näkemyksiä. Ikään kuin ihmiskunnan luontosuhde olisi mutkaton ja kysymys siitä luonteeltaan tekninen.
Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa ihmisen luontosuhdetta ja luonnon merkitystä yhteiskunnalle on tuotu näkyväksi monin tavoin. Kuten Ilmo Massa (2009) kuvaa, esimerkiksi sosiologiassa on ollut pyrkimyksiä siirtyä ihmisen poikkeuksellisuutta korostavasta paradigmasta kohti ekologista paradigmaa ja yhteiskuntapolitiikassa on ehdotettu hyvinvointivaltion tilalle ympäristövaltiota. Samaan rintamaan voidaan laskea myös ekologinen taloustiede, jonka rakentamat teoriat kytkevät talouden takaisin maapallon todellisiin rajoihin. Taiteessa korostuvat ympäristökriisin esteettiset ja kokemukselliset ulottuvuudet (Boldon 2008). Hahmottelen seuraavaksi, kuinka kriittisen asenteen omaksuva yhteiskuntatutkimus ja taide voisivat yhdessä luoda uudenlaista käsitystä siitä, miten me kaikki olemme osa niin luontoa kuin taloutta ja politiikkaakin.
Kohti yhteiselon ymmärrystä
Käytäntöteoria on sosiaalinen ontologia, joka avaa tietynlaisen näkökulman siihen minkälainen maailma on, tai hieman tarkemmin, miten yhteiselomme rakentuu. Käytäntöteorialla on nähdäkseni mahdollisuus avata joitakin lukkoja, jotka ovat hidastaneet ekologisen ajattelun kehittymistä. Se purkaa tiukkoja erotteluja muun muassa yksilön ja yhteisön, ajattelun ja toiminnan sekä ihmisen ja luonnon välillä. Tämä on tärkeää, jotta voimme samassa yhteydessä käsitellä yksilön toiminnan ja erilaisten sosiaalisten rakenteiden tasoja sekä niiden yhteyksiä luontoon.
Yhteiskunnalliset ongelmat esitetään usein laajoina, esimerkiksi kollektiivista mielikuvitusta tai tajuntaa määrittävinä ideologioina (kapitalistinen, tieteellinen, teollinen maailmankuva) tai yhteistä materiaalista todellisuutta määrittävinä instituutioina tai teknologioina (globaali rahoitusjärjestelmä, öljyriippuvainen energiatuotanto). Voidaan myös syyttää yksittäisten toimijoiden, kuten kuluttajien, yritysjohtajien, poliitikkojen ja pankkiirien, vääräksi nähtyjä asenteita ja päätöksiä. Näiden esitysten puutteena on jokseenkin siiloutunut tai hahmoton kuvaus ympäristöongelmiin liittyvistä ilmiöistä.
Käytäntöteoria ei viittaa yhtenäiseen teoriaan vaan useiden filosofien sekä kulttuuri- ja sosiaaliteoreetikkojen viime vuosikymmenien ajattelua yhdistävään lähestymistapaan, jonka kehitystä erityisesti Ted Schatzki on kutsunut käytännölliseksi käänteeksi. Käytäntöteoreetikot uskovat, että sellaiset ilmiöt kuten tieto, merkitys, ihmisten toiminta, valta, kieli, sosiaaliset instituutiot ja historiallinen muutos tapahtuvat käytäntöjen kentässä ja ovat osa sitä. Käytännöt ovat kehollisia, materiaalisesti välittyneitä toimintojen (sanomisten ja tekemisten) kokoelmia, jotka ovat järjestäytyneet jaetun, käytännöllisen ymmärryksen ympärille.
Käytäntöteoria näkee sosiaaliset rakenteet käytäntöinä, joiden toteutuminen riippuu oleellisesti niitä suorittavista ihmisistä ja ympärillä olevista materiaalisista puitteista. Rakenteet ovat siis ihmisten ulottuvissa, samalla kun ne sijaitsevat ihmismielen ja -kehon lisäksi myös ihmisen ulkopuolella. Käytäntöteoria myös kyseenalaistaa oletuksen yksilön rationaalisesta ja etäännytetystä päätöksenteosta ja muistuttaa, että edellytykset ajattelulle ja toiminnalle rakentuvat opituissa ja omaksutuissa käytännöissä. Ymmärrys on aina sidoksissa jaettuihin käsityksiin, kehollisiin taitoihin ja ihmisen ulkopuolisiin objekteihin, teknologioihin ja niin edelleen. Vain osa tiedosta on luonteeltaan eksplisiittistä tai kuvailtavissa kielen avulla.
Käytäntöteorialla on paljon yhteistä diskurssianalyyttisen lähestymistavan kanssa, mutta painotus on sanomisten lisäksi selkeämmin tekemisissä ja ei-ihmisessä. Siinä missä diskursiiviset tulkinnat yleisesti korostavat tekstissä tai puheessa esiintyviä merkitysrakenteita, käytäntöteoria nostaa esiin symbolisen ulottuvuuden lisäksi kehollisen ja materiasta riippuvan toiminnan. Kieli ja toiminta eivät ole erillisiä toisiinsa vaikuttavia osa-alueita vaan yhtä ja samaa käytäntöjen kenttää. Käytännöt eivät roiku ilmassa vaan niitä opitaan ja suoritetaan tässä ja nyt. Ihmisten ja ei-ihmisten yhdessäolo maapallolla on siis ennen kaikkea arkista ja käytännöllistä, jotain mitä me panemme toimeen päivästä toiseen.
Käytäntöjen ymmärtämisen ja uudistamisen haasteet
Käytäntöteorian näkökulmasta ekologisen murroksen keskiöön asettuvat totunnaisten, luonnollisina pidettyjen käytäntöjen tekeminen näkyviksi ja vaihtoehtoisten käytäntöjen eksperimentointi. Taiteilijan ja tieteilijän työskentely sekä syntyneet teokset ja raportit näyttäytyvät ennen kaikkea tekoina maailmassa. Ne osallistuvat ja vaikuttavat yhdessäoloomme tukemalla tiettyjä käytäntöjä ja vastustamalla toisia.
Työskentelyn ensimmäinen merkittävä haaste on, että ymmärtääkseen käytäntöjä, jotka koostuvat keskeisesti käytännöllisestä ja kehollisesta tiedosta ja taidosta, taiteilijan tai tieteilijän on tavalla tai toisella astuttava näiden käytäntöjen kokemuspiiriin. Hän toimii itse työkaluna. Usein lähdetään liikkeelle kulttuuristen rakenteiden tai kaavojen tunnistamisesta: koetaan ja havainnoidaan, miten tietyt teot, käsitykset, symbolit tai muut tutkimuksen kannalta merkittävät elementit saavat muotonsa, toistuvat ja liittyvät toisiinsa. Käytäntöihin liittyvien taustaymmärrysten tarkkailu ja käsittäminen vaativat osallistumista, avointa asennetta ja omien käsitystapojen monipuolista koettelua.
Ihmisen ulkopuolisen ulottuvuuden ja materiaalisen todellisuuden käsittely muodostavat toisen käytäntöihin liittyvistä keskeisistä haastealueista. Tässä suhteessa taiteella on pitkät perinteet; yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen työkalut sen sijaan ovat varsin vajavaiset. Luonnontieteilijöiden menetelmät puolestaan monilta osin ohittavat kulttuurisen näkökulman. Edellinen kuvaukseni käytäntöteoriasta asettaa lähtökohdaksi, että materiaalinen on aina kietoutunut mentaaliseen ja sosiaaliseen. Se ei kuitenkaan vielä juurikaan kerro ei-inhimillisen todellisuuden luonteesta. Seuraavaksi täydennän analyysikehikkoa tähän suuntaan.
Objektien maailma
Objektiorientoitunut ontologia (OOO) on herätellyt henkiin filosofisen pohdinnan ihmisen ulkopuolisesta todellisuudesta. OOO-teoreetikot kehottavat spekuloimaan asioilla, esineillä ja olennoilla – joita kaikkia he kutsuvat objekteiksi – sen sijaan, että pohdittaisiin mitä ja miten ihminen voi tietää muusta kuin itsestään. Heidän ajattelunsa kumpuaa turhautumisesta siihen, kuinka ihminen on asetettu filosofian yksinoikeutetuksi tutkimuskohteeksi. Tätä keskustelua käydään perinteisten kanavien lisäksi kiivaasti useissa blogeissa (1) ja sitä tukemaan on perustettu uusi vertaisarvioitu aikakauslehti (2) . Keskustelua leimaa innostus ja osallisuus: uutta ajattelua tehdään tässä ja nyt.
OOO:n mukaan objektit, mukaan lukien ihmiset, ovat vetäytyneitä: ollessaan yhteydessä muihin objekteihin ne näyttäytyvät objektien suhteesta riippuen tietynlaisina, mutta eivät koskaan paljastu täydellisesti. Vaikka objektit ovat todella olemassa, ne jäävät perinpohjaisenkin tutustumisen jälkeen aina vieraiksi. Mitä lähemmäksi objekteja pääsemme, sitä oudommaksi ne meille muuttuvat. Tämä johtuu siitä, että pysyvää lähtöpistettä objektien ymmärtämiselle ei ole olemassa. Tietämyksemme objekteista on aina sidoksissa muihin objekteihin, eikä niistä yhdenkään merkitykset ole lukitut. On vain objektien vyyhti, jolla ei ole reunoja eikä keskustaa. Tärkeää on, että objekteja ei voi pelkistää miksikään muuksi. Ne eivät myöskään ole olemassa vain suhteessa toisiinsa vaan myös omina itsenään.
Tim Morton, yksi alan keskeisistä teoreetikoista, on luonnehtinut OOO:aa ekologiseksi ajatteluksi. Se ei myönnä ihmisille olemuksellista erityisasemaa muiden objektien joukossa. Tietyssä mielessä subjekteista ei ole enää välttämätöntä puhua. Tässä OOO lähestyy joitakin posthumanistisia käytäntöteoreettisia muotoiluja. Se kuitenkin asettaa kiinnostuksen kohteekseen ensisijaisesti objektit käytäntöjen sijaan. Käytäntöteoria ja OOO ovatkin osin keskenään ristiriidassa, mutta niitä yhdistää näkemys maailmasta yhteiselona, koeksistenssina.
OOO-teoreetikkojen mukaan voimme saada tietoa ihmisen ulkopuolisista objekteista muun muassa luonnontieteiden avulla. Morton on kuitenkin huomauttanut, että tämä tehtävä on liian arvokas jätettäväksi luonnontieteilijöille. Hän on esittänyt taiteelle samankaltaisen tehtävän: sen tulee auttaa meitä kuvittelemaan tai ymmärtämään ihmisen ulkopuolisia objekteja sekä niiden välisiä suhteita ihmiseen ja toisiinsa. Taiteilija toimisi tällöin välittäjänä ihmisen ja ihmisen, ihmisen ja ei-ihmisen sekä ei-ihmisen ja ei-ihmisen välillä analysoimalla, spekuloimalla , edustamalla ja kuvaamalla objektien yhdessäoloa. Koska objekteista ei voida koskaan päästä täyteen selvyyteen vaan ne jäävät väistämättä vieraiksi, taiteilija ei voi osoittaa millaisia ne ovat vaan avata muille tutustumisen mahdollisuuksia.
Taide ja talous ekokriittisen tutkimuksen kohteena
Ekokritiikki tutkii kulttuurisia juuria ja reaktioita käsillämme olevaan ympäristökriisiin. Tähän mennessä ekokriittinen tutkimus on keskittynyt selvittämään, miten kirjallisuudessa esitetään ja tuotetaan luontosuhteita, mutta se on laajennettavissa visuaaliseen kulttuuriin ja myös arkisiin käytäntöihin kuten taloudelliseen tuotantoon ja kulutukseen, joita voidaan kutsua talouskulttuuriksi. Ekokriittisessä tutkimusperinteessä on kehitetty monipuolisia työkaluja kulttuurin sisällön ja muodon analyysiin, mutta en käsittele niitä tässä tekstissä. Tutkittaessa taiteen käytäntöjä, kuten taiteilijan työtä, taideteoksen esteettistä muotoa tai taideteoksen esittämistä ja kokemista, ekokritiikki ammentaa esimerkiksi taidehistoriasta ja taideteoriasta. Talouden käytäntöjä taas voidaan tulkita vaikkapa taloushistorian, kuluttajatutkimuksen ja liiketaloudellisen opetuksen valossa. Ekokriitikot myös aiheellisesti muistuttavat, että analyysin tulee samanaikaisesti huomioida ekologisista ongelmista saatu luonnontieteellinen tieto.
Taiteen ja talouden käytäntöjä voidaan peilata myös ristikkäin erilaisista oppiperinteistä käsin. Onkin hedelmällistä asettaa ne ekokriittiseen tarkasteluun rinnakkain. Näyttäisi nimittäin siltä, että niiden käytännöt ovat monilta osin arkiajattelun ja julkisen puheen näkökulmasta vaihtaneet paikkaansa. Taloudellisen tarkastelunhan mielletään yleisellä tasolla kertovan miten asiat objektiivisesti ottaen ovat. Siihen ei liitetä henkilökohtaisia uskomuksia tai tunteisiin pohjaavia näkemyksiä. Taide taas nähdään taiteilijan subjektiivisena ilmaisuna ja tuotoksena, joka ammentaa mielikuvituksesta tai vaikkapa taiteilijan sisäisestä intohimosta.
Nykymuotoinen talous pyörii kuitenkin abstraktioiden ympärillä. Sen keskiössä ovat kilpailukyky, tehokkuus, raha, resurssit, ja niin edelleen. Kasvutalouden päätavoite on taloudellinen kasvu, tai kuten nykyään tavataan sanoa, viisas, vihreä ja osallistava kasvu. Konkreettiset tavarat ja palvelut ovat menettäneet merkityksensä. Kun Marxin mukaan teollisessa yhteiskunnassa rahaa tehtiin tuotteiden avulla, nykyanalyytikkojen mukaan rahaa tehdään rahalla. Tuotteiden tilalle on tullut loputon virta selvityksiä, brändistrategioita ja rahoitusinstrumentteja. Talouden kieli on irtautunut objektien todellisuudesta ja alkanut viitata vain itseensä. Oikeasti olemassa oleva esine tai hengittävä olento on muuttunut taloudelle vieraaksi.
Arkiset käytäntömme ovat täynnä taloutta. Talous on tavaroina ja palveluina sekä ajatus- ja toimintatapoina kulkeutunut liki kaikille elämän osa-alueille. Samalla näihin arkisiin käytäntöihin sisältyvät luontosuhteet ovat taloudellistumisen myötä muuttuneet. Työelämää – oli kyse sitten tehdas- tai toimistotyöstä – määrittävät yhä enemmän taloudelliset tulostavoitteet. Luonto näyttäytyy resurssipankkina tai vaikkapa ekosysteemipalveluina. Se asettuu abstraktin hallinnan alaisuuteen, ja siihen suhtaudutaan välineellisesti. Myös niin sanottua vapaa-aikaa, johon kuuluvat esimerkiksi kodinhoito, ajanvietto ystävien ja perheen kanssa, ruokailu, terveydestä ja hygieniasta huolehtiminen, ulkoilu, kansalaistoiminta, lukeminen, valokuvaus ja gallerioissa käynti, suoritetaan kaupallisten palveluiden avulla. Luonnosta ammennetaan mielikuvia kaupallisen viestinnän välityksellä, juurikaan luonnon tilaa koskevista tosiasioista välittämättä.
Taide – samoin kuin kriittinen yhteiskuntatieteellinen tutkimus – on sen sijaan yhä kiinnostuneempi näkemään varsinkin taloudellisten mutta myös muiden vakiintuneiden käytäntöjen ohi maailmaan, jossa ihmiset, esineet ja luontokappaleet ovat yhdessä mutta itsenään, pelkistämättöminä. Tällainen taide rikkoo totunnaisia käytäntöjä, jotka yhä useammin nimenomaan taloudellisista näkökulmista määrittävät mikä on normaalia ja tavoiteltavaa. Sen tulee kuitenkin tunnistaa objektien vetäytyvä ja vieras luonne, jottei se vain toisintaisi vallitsevia mielikuvia – brändäyksen tavoin.
Lopuksi
Käytäntöteoreettinen lähestymistapa liittää taloudelliset ja poliittiset yhdessäolon muodot osaksi jokapäiväistä elämää. Objektiorientoitunut ontologia taas korostaa objektien ainutlaatuisuutta. Lisäksi molemmat muistuttavat, että ihmisjärkeä ylikorostava tutkimus kadottaa valtaosan kyvystämme ymmärtää maailmaa. Kuvasin edellä näiden teorioiden kautta taiteen ja yhteiskuntatutkimuksen mahdollisuuksia luontosuhteen ymmärtämiseksi ja uudistamiseksi. Ne voidaan tiivistää neljään kohtaan, joista ensimmäiset kaksi liittyvät käytäntöihin, jälkimmäiset kaksi objekteihin.
1a) Vallitsevien käytäntöjen tekeminen näkyviksi. Käytäntöjä voidaan reflektoida, kun ne muutetaan luonnollisista vieraiksi. Tämä luo tilaa uusille käytännöille.
1b) Vaihtoehtoisten käytäntöjen eksperimentointi. Uudet käytännöt tulevat harjoittelun kautta todeksi ja leviävät oppimalla ja omaksumalla.
2a) Objektien spekulointi. Suhtauduttaessa objekteihin vakavasti niitä lähestytään pikemminkin sellaisenaan kuin vaikkapa taloudellisina abstraktioina.
2b) Objektien välisten suhteiden spekulointi. Objektit ilmenevät eri tavoin kullekin muulle objektille. Ihmisten välisten suhteiden analysointi ei tuota riittävää ymmärrystä maailmasta.
Morton (2012) on osuvasti esittänyt, että ihmiskunta on ilmastonmuutoksen myötä heräämässä siihen, että maailma ympärillämme ei olekaan annettu. Ihminen ei ole syntynyt valmiille maapallolle, vaan me olemme todistamassa sen erästä kehitysvaihetta. Ihmisen voima muokata maapalloa on viime vuosikymmeninä kasvanut käsittämättömän suureksi, ja maapallo on samalla osoittautunut oudoksi. Olemme todenneet vakiintuneet käytäntömme vahingollisiksi, mutta vaihtoehtoiset käytännöt ovat vasta syntymäisillään. Luonnontieteiden sanoma ilmastonmuutoksesta ja muista ympäristöongelmista on otettava äärimmäisen vakavasti. Samalla on tuettava kulttuurista ymmärrystä ihmisen jatkuvasti elävästä luontosuhteesta, muuten ympäristökysymykset nähdään väistämättä liian kapeasti. Taiteella ja yhteiskuntatutkimuksella on nyt yhdessä näytön paikka: vanhat käytännöt on korvattava uusilla ja ihmisen ja ei-ihmisen yhdessäolo on nähtävä juuri niin erikoisena ja ihmeellisenä kuin se on.
Viitteet
(1) Luetuimpien joukossa ovat ecologywithoutnature.blogspot.com, larvalsubjects.wordpress.com ja doctorzamalek2.wordpress.com
(2) O-Zone: A Journal of Object Oriented Studies
(3) OOO kuuluu laajempaan filosofiseen suuntaukseen, joka on nimetty spekulatiiviseksi realismiksi.
Lähteet
Boldon, Alan. 2008. Climate Change – an Aesthetic Crisis? Taide, 2/08.
Garrard, Greg. 2011. Ecocriticism (2nd ed), Routledge.
Massa, Ilmo. 2009. Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen paradigmat ja keskeisimmät suuntaukset teoksessa Massa, I. (toim.), Vihreä teoria, Gaudeamus.
Morton, Timothy. 2007. Ecology without Nature – Rethinking Environmental Aesthetics, Routledge.
Morton, Timothy. 2011. Here Comes Everything – The Promise of Object-Oriented Ontology, Qui Parle, 19(2), 163-190.
Morton, Timothy. 2012. Peak Nature, Adbusters, 98.
Reckwitz, Andreas. 2002. Toward a Theory of Social Practices – A Development in Culturalist Theorizing, European Journal of Social Theory, 5(2), 245-265.
Schatzki, Theodore R. 2001. Introduction: Practice Theory teoksessa Schatzki, T.R., Knorr Cetina, K. and von Savigny, E. (toim.), The Practice Turn in Contemporary Theory, Routledge.
Schatzki, Theodore R. 2010. Materiality and Social Life, Nature and Culture, 5(2), 123-149.