Muistan, tai ehkä vain kuvittelen

Kenen muistoja rakennamme?

Perhe on kerääntynyt vaaleansinisen kuplavolkkarin ympärille. He katsovat kaikki kameraan. Isä ja perheen keskimmäinen poika vasemmalla, äiti ja perheen vanhin tytär oikealla, etualalla perheen nuorin poika. Autossa kuljettajan paikalla ratin takana istuu koira. Sen ilme näyttää oudolla tavalla jännittyneeltä. Kesävaatteet ovat värikkäitä. Ruskeita ja sinapinkeltaisia housuja, raitapaitoja, vihreää, punaista, kukkakuosista mekkoa. Värimaailma 70-luvun kuvissa saa kuvittelemaan, ettei kyse ole vain valokuvista, vaan visiomme maailmasta on tuolloin suodattunut voimakkaiden värien ja psykedeelisten kuosien lävitse. Kuvassa on jotain vierasta ja etäistä, ja samanaikaisesti jokin siinä tuntuu tutulta. Yhtä tutulta kuin ne vaatteet, joita pengoin lapsena aittamme komeroista, tai perheemme tummansininen kuplavolkkari, jonka jarrut eivät toimineet kunnolla. Menneisyydeltä, joka on lähellä mutta joka ei kuulu minulle, sillä tämä ei ole minun muistoni. Kun katson kuvaa, katson äitini lapsuutta ja kuvaa heidän sukulaisistaan. Kurottelen tuota aikaa kohti vanhempieni lapsuudenkertomusten kautta, mutta en aivan yllä sinne ja jään kuvittelun varaan. 

Kun palaan omien lapsuudenkuvieni pariin, olen pulassa. Ne tuntuvat vieraammilta kuin kaukaisten sukulaisten kesälomakuva tai kirpputorilta löytämäni perhealbumikuvasto. Minun on helpompi omaksua ja hyväksyä jonkun toisen historia ja kuvitella sen todellisuutta tiedostaen, etten koskaan tule kuvittelemaan sitä oikein. Sen sijaan oman historiani tallenteet jättävät minut hämmennyksen valtaan. Ne ripottelevat murusia, katkonaisia muistoja ja tuntemuksia, jotka eivät kiinnity mihinkään aikaan tai paikkaan. Yritän kuvitella niitä oikein. Asiaa monimutkaistaa kuvan todistusvoima: minä olen tuossa kuvassa, ja minulle kerrotaan mitä tuolla hetkellä tapahtui. En vain itse muista tilanteesta yhtään mitään. Toisaalta on myös hetkiä ja tilanteita, joista ei ole kuvaa mutta jotka ovat piirtyneet kuvankaltaisina mieleeni. Tämä muistamattomuus ja sen rinnalla kuvittelu kiehtovat minua ja ovat yksi työni motivaation lähde. Mitä tapahtuu, kun yritämme muistaa? Kuinka saada kiinni unohdukseen putoavista palasista, täyttää puuttuvia muistiaukkoja ja ymmärtää, miksi muistimme toimii niin kuin se toimii?

Taiteellisessa työssäni tarkastelen identiteetin, trauman ja muistin rakenteita. Teosten pohjana toimivat usein arkistomateriaalit, kuten valokuvat, kirjoitukset ja löydetyt esineet. Taustani on valokuvataiteessa, ja sen vaikutukset ovat nähtävissä työssäni, vaikka lopputulema olisi jotain muuta. Tarkoitan tällä, että teoksissani valokuva saattaa olla lähtökohta, mutta lopputulos ottaa tilallisia, ajallisia ja sanallisia muotoja. Tekemiseni nojaa vahvasti valokuvalliseen ja arkistolliseen ajatteluun, sillä koen niissä vahvan kytköksen muistiin. Sen lisäksi monissa teoksissani jonkin elementin poissaolevuus nousee merkittävään rooliin. Teokset ikään kuin palaavat aina muistamisen ja muistamattomuuden reunalle. Pohdin niiden kautta, milloin fakta muuttuu fiktioksi ja toisinpäin. Miten mennyt vaikuttaa nykyhetkeen, mutta myös tulevaisuuteen. 

Kirjailija Julia Schalansky kirjoittaa teoksessaan An Inventory of Losses (2020), että niin kauan kuin on muistoja, ero läsnäolevan ja poissaolevan välillä on vain marginaalista. Schalansky luo fragmentaarisia tarinoita ja muistumia ihmisistä, paikoista, eläimistä, taiteesta ja tiedosta, jotka ovat kadonneet meiltä. Hän liikkuu jonkin poissaolevan reuna-alueilla, tämän ja tuon rajamailla, jossa väliaikaisuus korostuu ja ajan kadottamat asiat nousevat haaleina muistikuvina tietoisuuteemme.[1] Olen kiinnostunut tästä menneen läsnäolosta nykyisyydessä ja siitä, miten unohdettu ottaa materiaalisen muodon. Taiteellisen työn näkökulmasta voi myös kysyä, millaisen materiaalisen muodon päätämme antaa unohdetulle? Viehätyn kaikesta vanhasta, joka muistuttaa olemassaolostaan kulumina, naarmuina sekä ajan painon aiheuttamina notkahduksina esineissä ja tiloissa. Siinä on myös jotain haikeaa, kun palaamme menneeseen kadonneiden asioiden äärelle, missä muisti on niin reikäistä, ettei se enää muodosta selkeää kuvaa. Ja hapertunutta kuvaa täydentäessä kuva muuttuu väistämättä toiseksi, sanat vaihtuvat, eivätkä paikat ja esineet ole niitä, joiksi ne alun perin muistin. Kesällä mökillä? Ei, sittenkin kodin takapihalla. Punainen auto? Kyllä se oli valkoinen. Kuva muuttuu jatkuvasti, kun mennyt sulautuu yhteen nykyhetken todellisuuden kanssa.

Mutta miten ja mitä valokuva sitten muistaa tai unohtaa? Kenelle ja mitä varten se on olemassa? Valokuvan ja liikkuvan kuvan rooli mediassa on viimeisten vuosikymmenien aikana kasvanut hengästyttävällä tavalla, ja jokaisella minuutilla kuvia taltioituu miljoonia puhelinten ja kameroiden kennoille. En tiedä, onko kuvan vaikutus lopulta toiminut muistia tukien vai pikemminkin muistia vastaan. Olemme ottaneet niin paljon kuvia, että käsityksemme alkuperäisestä kuvanottajasta tai kokijasta hämärtyy. Kyseenalaistan myös, tarvitseeko minun ottaa enää yhtään omaa kuvaa. Ristiriitainen suhtautumiseni kuvaan näkyy työssäni käyttäessäni rutiininomaisesti verkosta kaikkien käytettävissä olevia kuva-arkistoja. Olen kiinnostunut enemmän siitä, miten tätä loputonta kuvatulvaa seulotaan ja tallennetaan. Kuvan arkistollinen rooli tuntuu merkitykselliseltä. Mitä kuvat etenkin säilyttämisen ja muiston kannalta merkitsevät? Entä millaisia narratiiveja rakennamme kuvien varaan? Kuvan äärellä oleminen on jaettavaa, ja jakaminen on myös valinta koskien sitä, mitä haluamme kertoa. Jakaminen mahdollistaa muistelun ja yhteen tulemisen. Sen kautta ilmenevät usein myös muistojen eroavaisuudet, vaikka kyse olisi samasta tapahtumasta. Ehkä siksi tärkeää ei olekaan se, kuka muistaa oikein tai mitä kuva todistaa. Tärkeintä on luoda tila kuvittelulle kuvan äärellä, mahdollisuus kohdata oma kokemus suhteessa toiseen, samaistua tai tulla esitellyksi uudelle ja vieraalle. Tämä vaatii kuvalta mutta myös meiltä katsojilta paljon.

Rapistuva arkisto

Kenen muistoja sitten tallennamme, kun arkistoimme? Eikö lomamatkalla otettu kuva olekaan todiste siitä, että on itse ollut paikalla? Voiko sitä ajatella pikemminkin kollektiivisesti jonkin hetken tai paikan tunnistamisena merkitykselliseksi? Asioista tallennetaan jonkinlainen jälki, että voimme palata siihen, tunnustaa sen olemassaolon, vaikka sitten vuorokauden ajan nähtävän Instagram-tarinan muodossa. Historioitsija Pierre Noran näkemyksessä moderni muisti on ennen kaikkea arkistollinen sen nojatessa jäljen materiaalisuuteen, tallenteen välittömyyteen ja kuvan näkyvyyteen.[2] Arkistomateriaali kumuloituu esimerkiksi varastoihin, kovalevyille, pilveen ja instituutioihin. Jokainen konkreettinen ja digitaalinen nurkkamme täyttyy materiaalista, jonka avulla emme yritä ainoastaan määritellä itseämme vaan myös luoda narratiiveja ja kaanoneita ymmärtääksemme historian kulkua. Nämä muistin paikat tekevät menneestä tilan, joka on altis täydennyksille ja keskittyy useiden tulkintojen rinnakkaiseen läsnäoloon. Noiden yksityisten ja julkisten arkistojen täyttyessä yhä nopeammin pohdin, koemmeko kuitenkaan tarvetta enää palata niihin. Onko helpompaa antaa niiden kasaantua ja samalla sivuuttaa ne? Arkistot eivät kuitenkaan lakkaa olemasta, vaikkemme kiinnittäisi niihin huomiota.

Arkistojen äärellä olemme väistämättä myös jatkuvien valintojen edessä. Mikä on säilyttämisen arvoista, ja kuinka tasa-arvoisia nämä tallentamisen teot ovat? Laajemmassa mittakaavassa voidaan puhua arkistollisesta hiljaisuudesta, joka tarkoittaa aukkoa historiallisessa tallenteessa, oli se tahatonta tai tarkoituksellista poissaoloa tai dokumentaation vääristymistä. Antropologi Michel-Rolph Troulloit’n mukaan luodessamme arkistoja on kyse myös jonkin ulos jättämisestä ja siten se voidaan nähdä hiljaisena vallankäyttönä.[3] Narratiivit ovat siis eräänlainen hiljaisuuksien vyyhti, uniikkien prosessien lopputulema. Jokaisen säilytetyn dokumentin ympärillä on paljon ohitettua. Sitä voisi kutsua maaperäksi, joka ympäröi arkeologisilla kaivauksilla löydettyjä artefakteja. Jotain, mikä pitää kaiken kasassa mutta josta merkittävät hetket eriytetään. Siinä, missä henkilökohtaisiin arkistoihin tallentuu muistoja arjesta ja juhlasta, ovat yhteiskunnat monimutkaisessa suhteessa arkistoihin. Dokumentti rajaa aina jotain itsensä ulkopuolelle, eikä mikään kertomus voi ottaa huomioon kaikkea. Jotain jää väistämättä mainitsematta tai huomiotta. Jos sekä yksilölliset että yhteiskunnalliset identiteettimme rakentuvat näille hajanaisille huomioille, niin millainen todellisuuden raunio meillä on kohdattavana?

Rauniot ovatkin oivallinen vertauskuva muistille, sillä ne muistuttavat muistin epätäydellisyydestä ja siitä, miten hajoilevaa ja halkeilevaa se on. Mutta voidaksemme muistaa tarvitsemme raunioita. Kirjailija Katri Naukari kirjoittaa teoksessaan Yhden puun tuho (2021) siitä, kuinka rauniot nähdään yhteiskunnan kipupisteenä. Naukarin mukaan kehittyneessä yhteiskunnassa ei ole tilaa hitaille tunteille tai muistoille.[4] Raivatessamme rauniot pyyhimme pois ne muistumat ajan maisemasta, jolle olemme maailmamme rakentaneet. Raunioissa on paljon potentiaalia, jos maltamme olla raivaamatta niitä pois. Niiden hajonnut ja viimeistelemätön luonne kutsuu kuvittelemaan niiden äärellä. Ne pitävät sisällään hetkellisyyttä, jossa muistaminen ja kuvittelu muodostavat yhteyksiä nykyisyyden ja menneen välille. Ja ehkä juuri tuossa välitilassa mahdollisuus myös kaipuulle, jonkin vaihtoehtoisen haaveilulle, syntyy. Raunioiden äärellä voi kuvitella, ei vain mennyttä, vaan myös niitä potentiaalisia tulevaisuuksia, joita ne ovat joskus edustaneet niiden ollessa jonkin menneen tulevaisuutta tässä hetkessä.

Raunioista (ja niiden yhteydestä traumaan) on kirjoittanut hiljattain myös Pontus Purokuru teoksessaan Haavamaa. Mika Pekkola kirjoittaa Purokurun teoksesta Voima-lehden arviossa nostaen esiin rikkinäisyyden hyväksymisen eheyden sijaan.[5] Ihmisen rakentama maailma, sen rauniot ja pirstaleiset arkistot saattavat näyttää siltä kuin surisimme hiljalleen katoavan tiedon ja muiston äärellä. Tuhon keskellä on kuitenkin elämää, ja uusia muistoja syntyy jatkuvasti. Kirjoittaessani tätä olen saapunut viettämään työskentelyjaksoa residenssiin Roomaan. Kaupunki on täynnä historian ja raunioiden kerrostumaa, mutta myös nykypäiväistä elämää, kaikki kasautuneena päällekkäin ja nojaten toisiinsa. Tämä yhdistelmä vanhaa ja uutta muistuttaa kollaasia, leikkaa ja liimaa -tekniikkaa, joka yhdistelee palasia toisiinsa rakentaen kerroksellisia kokonaisuuksia. Me voimme elää raunioissa, tai niiden rinnalla, kuten Pekkola lainaa Purokurua.[6] Rauniot ja hylätyt paikat, jotka rapistuvat ja kummittelevat ihmisen poissaololla, ovat aktiivisia toiminnan tiloja. Jos eivät ihmisille, niin luonnolle ja muille lajeille. Nämä paikat muistuttavat jatkuvasta muutoksesta, jossa kulumat ja hapertuvat kuvan reunat ovat vain osa kiertokulkua. Tarvitsemme raunioiden hajoavaisuutta ymmärtääksemme paremmin tätä monimutkaista muistojen, olemisen ja historioiden solmua.

Aikaa kestävä jälki

Kuten rauniot, ovat arkistotkin usein pitkäikäisiä, hitaita katoamisen prosesseja. Pohdin kuvan suhdetta katoavaisuuteen: kuinka kestäviä nuo hiljalleen haalistuvat vedokset ovat. Elävätkö ne yli meidän? Kuvan rooli on muuttunut paljon aikojen saatossa. Edustan sukupolvea, joka on tutustunut kuvaan sen analogisena aikana ja sopeutunut sen digitaaliseen murrokseen. Kuvan ottamisen nopeus, niiden valtava massa ja meidän tapamme käyttää niitä ovat muuttuneet ohikiitävämmiksi: niiden äärelle ei enää palata niin usein. Niistä on tullut kertakäyttöisempiä. Koen silti, että kuvan ottamisessa on edelleen kyse tarpeesta jättää jälki ja välittää tarinaa, joka on meille ihmisille luontaista ja jopa pakonomaista. Säilömme kuvaa, koska se säilöö ohikiitävää hetkeä, jota samaan aikaan emme osaa arvostaa tarpeeksi, mutta näemme silti sen merkityksellisyyden tässä tallentamisen eleessä. Yhä uudelleen kuviimme tallentuu asetelmia, ruokia, maisemia ja ihmisiä, aivan tavallisia näkymiä ja arkea, joka muuten on niin helposti unohdettavissa.

Äärimmäinen toive kuvan pysyvyyteen ilmenee lähettäessämme Voyager 1 -luotaimen mukana kuvia tähtien väliseen avaruuteen luottaen siihen, että kuva on ikuinen ja tarpeeksi tulkinnanvarainen. Myös taiteilija Trevor Paglen on pohtinut yhdessä tieteilijöiden, taiteilijoiden, antropologien ja filosofien kanssa, millainen visuaalinen tallenne tulisi säilyttää nykyhetkestämme. The Last Pictures -teos on arkistolevy, joka sisältää maltilliset 100 valokuvaa, ja se on suunniteltu kestämään miljardeja vuosia. Levy lähetettiin EchoStar XVI -tietoliikennesatelliitin mukana kiertämään maapalloa vuonna 2012.[7] Projekti alleviivaa, että pisimpään kestävät artefaktit eivät ole pyramidit tai Lascaux’n luolamaalaukset vaan nämä maatamme kiertävät satelliitit, jälleen yksi ihmisen taidonnäyte jäljen jättämisestä. Kun arkeologian kentällä olemme kaivautuneet maan uumeniin löytääksemme uusia palasia ihmiskunnan historiasta, nostaa tulevaisuuden arkistotutkija ehkä katseensa taivaalle ja pohtii, paljonko tietoa ja muistoja maapalloa kiertävä avaruusromu sisältää. Kuva on aina jossain muualla, mielessämme, menneessä, tulevassa, siellä ja tuolla. 

Kuinka sitten kaivata jotain, mitä ei tiedä tai tunne? Eikö silloin ole kyse mielikuvasta, jossa kuvittelemme jonkin olevan tietyllä tavalla tietämättä onko se totta? Kun palaan omien teosteni äärelle, haluan antaa tilaa tuolle muualla olemiselle: haaveilulle ja kuvittelulle. Poistan teoksesta osan, jätän sen pinnalle tyhjyyttä tai luon siihen reikiä niin, että se tarjoaa tilaa muistelulle. Poissaolevuus viittaa myös traumaan, jonkinlaiseen aukkoisuuteen ja paikkoihin, jonne on vaikea päästä mielen tasolla. Se on häiriötä kuvan katsomisen eheydessä. Viime aikoina olen kuitenkin kyseenalaistanut tätä poissaolevuuden merkitystä ja pohtinut, kuinka läsnäolon ja jakamisen kautta voimme hyväksyä tuon hajanaisuuden, muistamattomuuden ja rikkinäisyyden. Jakamalla muistojen painoa (ja keveyttä) on meidän kollektiivisesti mahdollista ymmärtää useita kokemusmaailmoja historiasta ja nykyhetkestä.

Tunnistamme silloin muistojen tärkeyden, vaikka ne eivät olisi meidän omiamme. Ehkä nostalgia on juuri sitä: enemmän mielikuvitusta kuin todellisuutta, vaikka sillä olisikin yhteys todellisiin muistoihin. Se voi toimia jonkinlaisena vastapainona tai selviytymismekanismina. Siinä on kyse tarpeellisesta etäisyydestä, joka on myös läheisyyttä, useiden menneiden tiedostamista ja hyväksymistä tässä hetkessä ja tulevassa.

Teksti ja teoskuvat: Hanna Råst

Hanna Råst on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka työskentelee monimateriaalisesti linssipohjaisten medioiden, kuvanveiston ja tekstin parissa. Viime aikoina hän on tutkinut arkeologian suhdetta muistoihin ja inspiroitunut rapistuvien raunioiden äärellä.

Kansikuva: Yorgos Apostolopoulos

Lähteet

Naukari, Katri. Yhden puun tuho. Helsinki: WSOY; 2021.

Nora, Pierre. ”Between Memory and History: Les Lieux de Mémoire”. Representations, Special Issue No. 26: Memory and Counter-Memory. Berkeley: University of California Press; 1989.

Paglen, Trevor. The Last Pictures. Haettu osoitteesta https://paglen.studio/lastpictures 10.4.2023.

Pekkola, Mika. ”’Haavamaassa trauma paisuu kahteen suuntaan’ – Pontus Purokurun uusin teos on sävyltään poikkeuksellinen.” Voima 10.3.2023. Haettu osoitteesta https://voima.fi/artikkeli/2023/haavoittunut-elama 22.3.2023.

Purokuru, Pontus. Haavamaa. Helsinki: Kosmos; 2023.

Schalansky, Julia. An Inventory of Losses. Hachette: MacLehose Press; 2020.

Troulloit, Michel-Rolph. Silencing the Past: Power and Production of History. Boston: Beacon Press; 1995.

Viitteet

[1] Schalansky 2020.

[2] Nora 1989.

[3] Troulloit 1995.

[4] Naukari 2021.

[5] Pekkola 2023.

[6] Mt.

[7] Paglen 2023.