Talven tullen mielen valtaa jälleen kaipuu
Kuin muuttolinnut mä tahdon lämpimään
Siellä hennot palmut Välimereen taipuu
Ja kirkas taivas vain hohtaa yllä pään
Verna Kovasen Broken Holiday Album (2022) kerää turkoosien kansien sisälle turismia ja lomailua käsittelevän valokuvasarjan. Näennäisen tutut ja turvalliselta vaikuttavat rantalomakuvat kätkevät taakseen niin alueen poliittisesti jännittyneen tilanteen ja turismiin liittyvät globaalit ongelmat kuin myös henkilökohtaisten lomamuistojen nostalgian ja toisaalta lomailuun liittyvät usein kohtuuttomatkin odotukset suhteessa turismin todellisuuteen. Teoksen kuvat on kuvattu Turkissa ja Kyproksen pohjoisosissa vuosina 2016–2019.
Valokuvat vievät kaukokaipuun äärelle helposti tunnistettavien kohteiden ja värien kautta, sillä oikeastaan lomaa ei voi kuvata toisin. Lomakuvan tunnistaa lomakuvaksi esityksen toisteisuuden kautta, loman lomaksi siihen liittyvien odotusten toisteisuuden takia. Tämä tulee hienosti esiin kuviin näkyville piilotettujen uusien perspektiivien myötä. Kovanen tutkii valokuviin tallennettuja kokemuksia ja niiden jaettuutta, sitä, kuinka henkilökohtaiset lomamuistot asettuvat geneerisen lomakuvakaanonin jatkeeksi: merta, hiekkaa, parhaat päivänsä nähnyt rantaravintola, uima-allas ja lisää merta ja hiekkaa. Kuvat käsittelevät muistoja, odotuksia, odotusta, lapsuuden rantalomia ja lomaa ylisukupolvisena kokemuksena. Sitä, kuinka paikkojen kokemus tätä kautta ylittää yksilön kokemuksen – miten jokainen lomakohde on toistensa kaltainen ja niiden ainutlaatuisuus syntyy tavasta, jolla ihminen heijastaa niihin oman elämänsä ja kokemusmaailmansa erityisyyttä.
Saman ilmiön on kuvannut Richard Linklater elokuvassaan Before Sunrise (1995): elokuva kertoo Jessestä ja Celinestä, jotka tapaavat junassa ja viettävät yön molemmille vieraassa kaupungissa merkiten sen paikkoja suurilla tunteilla, keskusteluilla ja kosketuksilla. Kaupunki näyttäytyy romanttisena, jännittävänä, ainutlaatuisena. Elokuvan lopussa samat paikat esitetään ilman päähenkilöitä ja vailla näiden tunteiden luomaa auraa, jolloin kaupunki näyttäytyy persoonattomana eurooppalaisena kaupunkina, kulissina, joka se elokuvalle on ollutkin.
Kun sinne kerran täältä matkustaa
Ei kotimaassa enää rauhaa saa
Kaipuu on henkilökohtaista. Romanttinen suhde lomailuun syntyy omien odotusten ja universaalien toiveiden välisessä maastossa, jossa loma on sekä todellinen arkea rytmittävä käsite että myyttinen kaipauksen kohde. Kovasen kirjan sininen on kaipauksen sininen, saavuttamattomuuden sininen:
Monien vuosien ajan minua on liikuttanut sinisyys havaitsemamme maailman kaukaisella rajalla, horisontin sininen, kaukaisten vuoristojen ja minkä tahansa etäisen väri. Etäisyyden väri on tunteen väri, yksinäisyyden ja halun väri sille miltä tuolla näyttää täältä katsottuna. Etäisyyden sininen värjää sen missä ihminen ei ole – ja minne hän ei voi koskaan mennä.[1]
Etäisyyden sininen väri värjää haaveemme lomasta. Kuvittelemme paikan, jonne emme voi koskaan päästä. Don Delillon kirjassa Valkoinen kohina Gladney ja Murray matkustavat katsomaan nähtävyyttä, joka tunnetaan Amerikan eniten kuvattuna latona. Pitkälti ennen itse nähtävyyttä ilmestyvät kyltit, jotka mainostavat: ”AMERIKAN ENITEN KUVATTU LATO.” Lähellä latoa on korotettu alue, josta käsin maisemaa voi valokuvata ja ihailla. Kaikilla on kamerat. Paikalla on turistikoju, jossa myydään postikortteja ja dioja, joissa on korokkeelta otettu kuva ladosta. Murray toteaa, että ”kukaan ei näe latoa”, sillä kun ”ihminen on kerran nähnyt kyltit ladosta, hän ei pysty enää näkemään latoa”. Murray esittää näkökulman, jonka mukaan paikalle ei tulla vangitsemaan kuvaa, vaan ylläpitämään sitä: ”Jokainen valokuva vahvistaa auraa”. Latoa ei ole mahdollista nähdä, vaan kysymys on ”kollektiivisesta havaitsemisesta”, jossa nähdään vain se, mitä muutkin näkevät, ja kuvia otetaan kuvien ottamisesta.[2] Antto Vihma kuvaa Nostalgia-teoksessa samaa ilmiötä: ”Lomamuistot sulautuvat vähitellen matkalla otettuihin valokuviin. Tallentamattomat muistot ja tunnelmat jäävät kätevästi saatavilla olevien kuvien jalkoihin.”[3]
Mä ensin näin
Vain meren sinisen
Ja korallin
Löi aallot jylisten
Pärskeen takaa näin
Sinun hahmos yllättäin
Sä nousit rantaan nauraen
Delillon kirja on kirjoitettu pitkään ennen sosiaalista mediaa ja älypuhelimia, jotka ovat vain vahvistaneet ilmiötä. Instagram tuo kaikkien saavutettaville edeltävien turistien katseen kulloiseenkin lokaatioon. Sen sijaan, että maisema tulee havaituksi sellaisenaan, sitä katsotaan lukemattomien esitysten läpi ja kautta. Sen jälkeen kuvien loputtomaan virtaan on mahdollista lisätä oma näkemys maisemasta, joka usein päätyy toistamaan kaikkia edeltäviä esityksiä kyseisestä maisemasta. Joskus jotakin menee rikki: sumu pilaa näköalan tai turistien massat peittävät kohteen. Yhteys representaatioiden ja havainnon välillä katkeaa, ja itse asiassa rikkinäisestä havainnosta tuleekin henkilökohtaisempi kokemus. Jälkeenpäin muisto kokemuksesta saattaa kuitenkin palautua mieleen eheänä ja rikkumattomana, juuri sellaisena kun se on totuttu esittämään. Muistoihin painuvat kuvat, riippumatta siitä, että ne eivät ole omia.
Kiire saa aikaan levottomuuden
Joka kyseenalaistaa onnellisuuden
Voiko ympyrään vaihtaa määränpään uuden?
Kovasen Broken Holiday Album kiilautuu tähän omien ja yhteisten muistojen, konkreettisten paikkojen ja niiden representaatioiden väliseen outoon tilaan. Teos tutkii halua ja sitä, miten se täyttyessään ei aina tyydytä. Siinä, missä Kovanen lähestyy kysymystä kuvien ja muodon kautta, Eksymisen kenttäoppaassa Rebecca Solnit pohtii halua, kaipausta, etäisyyttä ja sinisyyttä sanojen avulla:
Silti juuri etäisyys meidän ja halun kohteen välillä täyttää tyhjän tilan kaipuun sinisellä. Mietin joskus, voisimmeko hiukan korjata lähestymistapaamme ja kyetä arvostamaan tuota tunnetta sen omilla ehdoilla, kuuluuhan se ihmisluontoon yhtä olennaisesti kuin sinisyys etäisyyksiin. Voisiko ihminen katsoa välimatkan päähän yrittämättä kuroa sitä kiinni, hyväksyä kaipauksen osaksi elämää niin kuin sinisen kauneuden, jota ei voi koskaan saada omakseen?[4]
Broken Holiday Albumin kuvat ovat muistoja, jotka käsittelevät muistamista. Valkoinen kohina -kirjassa Murray kysyy: ”Millainen lato oli ennen kuin sitä alettiin valokuvata?”[5] Samalla tavalla huomaan Kovasen sekoittavan omia lomamuistojaan valokuvasarjan kuviin lomien ja niistä otettujen kuvien muodostaessa kokonaisuuden, jonka osia on mahdoton erottaa toisistaan. Kirjan otsikon särkyneen loma-albumin tapaan muisti on rikki ja omat muistomme sekoittuvat valokuviin tallennettuihin hetkiin ja lomien esityksiin. Mutta kuten Helmi Kajaste teoksessaan Rakenna, kärsi ja unhoita kirjoittaa: ”unohtaminen ei ole muistin ongelma, vaan sen ominaisuus”.[6] Kuvat palauttavat rantalomista ruumiillisen muiston: katsoessaan kuvaa turkoosista vedestä voi rantalomaillut ihminen tuntea suolaisen meren tuoksun ja aistia rantahiekan lämmön.
Siellä tulisesti kastanjetit soivat
Ja huuma viinin saa mielen nousemaan
Siellä flamencoa kaikki karkeloivat
Kun sinne pääsen, en muuta kaipaakaan
Kovanen nostaa esiin lomailun kulissit ja näiden suhteen paikalliseen kulttuuriin. Tämä autenttisuuden kysymys on turismin ytimessä: rantalomakohteiden samuus kilpailee esitetyn eksotiikan kanssa, paikalliskulttuuria korostavien ruokien, turisteille suunnattujen esitysten ja matkamuistojen, joissa alueen erityispiirteet kaupallistuvat kätevästi. Tämä puolestaan johtaa tarkastelemaan tapaamme katsoa ja kokea sekä havainnoimaan sitä, miten taide voi muuttaa tai vahvistaa kokemustamme paikasta tai matkailusta. Ja toisaalta, miten itse matkailu vaikuttaa tapaamme havainnoida ja siten siihen, miten ajattelemme. Before Sunrise -elokuvassa Jesse kertoo, kuinka junalla matkustaminen ja vaihtuvien maisemien seuraaminen ikkunan läpi tuottavat ”ideoita, joita muuten ei olisi”.
Broken Holiday Album rikkoo kuviensa mutta myös muotonsa kautta lomailuun ja sen esityksiin liittyvän eheyden oletuksen. Kuvat eivät esitä vain arvokkaita, esteettisiä raunioita, vaan roskaisia tyhjilleen jääneitä uima-altaita, haalistuneita postikortteja ruostuneessa telineessä, muovisten marmorijäljitelmien kulumisen ja kuolleita palmuja. Taitto vaikuttaa lukukokemukseen, pysäyttää, pakottaa palaamaan alkuun ja haastaa odotuksen lineaarisuudesta. Edestakaisin kuvia selatessa luonto ja rakennettu ympäristö lomittuvat luoden aina uudenlaisia kertomuksia. Yhdellä lukukerralla loma on juuri sitä, mitä pitääkin – merenpinnalla kimmeltävä aurinko ja hohtava hiekka – mutta seuraavaksi esiin nousevat häiriöt: hylättyjen vesiliukumäkien ja hotellien loputtomuus, tasaisen harmaa taivas, mainosten rumuus ja nurkan takana vaanivat näkymättömät poliittiset konfliktit sekä kaikkea varjostava ympäristökriisi.
Lomat ovat kokoelmia hetkiä ja välähdyksiä, makuja ja satunnaisesti kerättyjä esineitä kuten simpukankuoria ja tulitikkurasioita. Kuvissa tulee esiin lomailun fragmentaarisuus, joka irrallisuuden myötä mahdollistaa tunteen eheydestä. Lomamatka tuntuu sijoittuvan tutun ja tuntemattoman outoon välimaastoon, vaikka todellisuudessa se ei ole kumpaakaan näistä. Ristiriita on piilotettu näkyville albumin ensimmäiseen kuvaan, jossa turkoosi meri kimaltelee houkuttelevasti aivan ulottuvilla, mutta tarkemmin katsoen kulku portaisiin on estetty ja jokin tuntuu murenevan petettyjen odotusten myötä.
Nään merta silmänkantamattomiin
Kun katson maininkeihin hohtaviin
Lomamatkailuun tuntuu aina liittyvän enemmän kuin ripaus nostalgiaa, mikä tulee esiin useissa lomailun representaatioissa kuten seepiansävyisissä elokuvissa, joihin aina tuntuu liittyvän haikeuden tuntu. Tai dystopioiden raunioituvissa hotelleissa, jotka toimivat par excellence merkitsijöinä menneen maailman huolettomuudesta, johon ei ole enää paluuta. Tällaiset rauniot huokuvat myös romantiikkaa, jossa nostalgia näkyy ”uudenlaisena romanttisena herkkyytenä”, kuten Vihma kirjoittaa.[7] Katsoessamme televisiosarjan kuvausta vedellä täyttyneestä ja villisti versovasta entisestä loistohotellista katsomme tulevaisuudesta käsin kaiholla muistellen myös omia matkojamme ja toisaalta sellaista matkustamiseen liittyvää glamouria ja keveyttä, joka osittain on jo nykyhetkessä menetetty.
Toisaalta perinteisesti nostalgia on nimenomaan kaipuuta kotiin, ei kaipuuta pois: siinä, missä matkaanlähdön ”piristävä ja reipastuttava vaikutus oli tunnettu melankolian hoitokeino läpi keskiajan ja varhaisen modernin ajan”, auttaa nostalgiaan sairastuneita ainoastaan kotiin ja tuttuun ympäristöön palaaminen. Myöhemmin nostalgiaan on leimallisesti alkanut liittyä joko kaipaus ”todelliseen nykyhetkeen” tai pois nykyhetken sekavuudesta, ristiriitaisuudesta, rappiollisuudesta tai yleisesti nykyisyydestä, josta on ”vaikea saada otetta”.[8] Otteen saamisen vaikeus materialisoituu Kovasen teoksessa, jossa risteävät merkitykset eivät tunnu pysyvän paikoillaan: matkailuun liittyvät eettiset kysymykset, kuluttamisen manifestoituminen kuluneisuutena ja pelko siitä, mitä niiden kulissien, joiden varaan loma on rakennettu, takana sijaitsee. Ja kaiken tämän yllä kuin lämmin peitto lomailun lohdullisuus ja tuttuus, loman sisältämät lupaukset ja loman tarjoama katko juuri näistä hankalista kysymyksistä, joita se synnyttää.
Mun pakko matkustaa on jonnekin
Entisestä pois juna vie
On aivan sama minne kiirehdin
Kun vain pitkä on tie
Kirjan sisäkanteen upotettu vuoden 1972 passi tarjoaa taustanarratiivin: matkustaminen periytyvänä ilmiönä ja kokemusten janona, joka manifestoituu leimoina, jotka muistuttavat menneistä seikkailuista. Selaan passia ja mietin, millaista matkailu on ollut vuosina 1972–1977, kun Jyväskylästä kotoisin oleva mutta Helsingissä asuva turkisompelija Sirkka Sanelma Kovanen, pituus 166 cm, on saapunut ja lähtenyt ja saapunut ja lähtenyt taas, kuten passin lukemattomat leimat kertovat. Miltä Mallorca on tuoksunut, ja onko lentokentälle saapuminen herättänyt enemmän innostusta kuin ahdistusta? Mietin, olenko kateellinen Sirkalle, jonka matkailuun on luultavasti liittynyt huomattavasti enemmän huolettomuutta, vai olisiko Sirkka kateellinen siitä, miten maailma on avautunut ja matkailu helpottunut vuoden 1977 jälkeen. Leimat ovat muuttuneet kuriositeeteiksi.
Tänä päivänä turismi ja matkailu ovat kriisissä: emme halua olla turisteja, mutta emme myöskään halua lopettaa matkustamista. Elollisena oleminen on liikkeessä olemista. Tätä liikettä motivoivat monet erilaiset syyt pakenemisesta uteliaisuuteen, tai kaikki nämä. Loma on yhdistelmä vierauden ja vieraanvaraisuuden tunteita, mahdollisuus katsoa toisin, olla toisin ja jopa olla toinen. Loma syntyy kuuluvuuden ja kuulumattomuuden risteyskohdassa. Kun ei kuulu tiettyyn paikkaan, voi kuulua matkalle, matkailijoiden ikiaikaiseen jatkumoon. Loma on mahdollisuus. Se on sisäänkirjoitettu modernin ihmisen kiireeseen: kun arjessa painaa, kiireen ollessa yksi viidestä aistista, kuten Antti Tuisku sanoo, sen jaksaa lomahaaveiden avulla.
Pitäisikö jäädä ja samalla lähteä
Myydä asunto ja matkat kävellä
Kun maisemat tänään muistuttaa eilistä
Ja kiire on aistina yksi viidestä
Eksymisen kenttäoppaassa Solnit pohtii tuntematonta ja matkustamista tullen siihen johtopäätökseen, että kyse ei niinkään ole siitä, voiko tuntemattoman saavuttaa, vaan siitä, kuinka sitä lähtee etsimään ja kuinka matkustamme: ”Koska lopulta kyse ei ole siitä, onko mahdollista tuntea tuntematon, päästä perille, vaan siitä, miten voidaan aloittaa etsiminen ja taivaltaa.”[9] Turistina olemisen kautta tutun ja tuntemattoman yhdistäminen tulee mahdolliseksi: lomailu on läpeensä tuttua, jopa kaavamaista, mutta se mahdollistaa uuden ja tuntemattoman kohtaamisen. Kaavamaisuus vapauttaa tilaa, aikaa ja energiaa havainnoimiselle. Turismi on elämyksille antautumista. Tämä ei ole ristiriidatonta, kuten Kovasen teoskin hyvin tuo esiin, mutta toisinaan välttämätöntä.
Turismin ihanuus ja järjettömyys tulee esiin siinä, miten sitä kuvataan esimerkiksi sarjoissa, elokuvissa ja lomamatkailun yleistymistä seuranneissa lomailun autuutta ja kaukokaipuuta esittäneissä käännösiskelmissä. Marionin Eviva Espanja kokoaa yhteen kastanjetit, lämmön ja viinin huuman ja on hyvä esimerkki siitä, kuinka stereotypiat, eksotismi, nostalgia ja paikallisvaikutteet muodostavat aivan oman todellisuutensa, jolla on enää hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa – eihän laulun kansainvälisen kuuloinen nimikään tarkoita yhtään mitään.
Kuin varkain sydämeni vei
Eviva Espanja
Nyt kaipuu rauhaa anna ei
Käännösiskelmässä ja turismissa on oikeastaan paljon samaa: molemmat ovat vähän noloja, ihania ja samalla hävettäviä. Niitä yhdistävät eskapismi, nostalgia ja heittäytyminen. Käännösiskelmä ja lomailu antavat luvan luopua jatkuvasta tuottavuuden vaatimuksesta, suorittamisesta ja velvollisuuksista. Niiden ihanuus ja viehättävyys perustuu muuhun kuin ajantasaisuuteen. Ne vetoavat häpeilemättä tunteisiin, mutta toisaalta niihin voi liittyä myös häpeää. Kovasen kuvaama vähän rispaantunut lomakeidas kiteyttää tämän kokemuksen, joka on ihana ja rakas, vaikka rikkaruohot puskevat kaakeleiden raoista ja ravintolan laminoitu menu on haalistunut lähes lukukelvottomaksi. Toisaalta juuri tämä tarjoaa myös mahdollisuuden haastaa ajatus aina uudesta: eikö aina uusien kohteiden vaatiminen ja jo rakennettujen lomaparatiisien hylkääminen ole kertakäyttökulttuurin multihuipentuma? Emmekö voisi opetella syleilemään vähän kulahtaneita rantabulevardeja, ihastelemaan betonisten hotellikompleksien karsittua brutalismia, nauttia siitä, että voimme hyödyntää jo olemassaolevaa? Sen sijaan, että suuntaamme aktiivilomille tai vähintään käytämme lomamme integroitumalla kyläyhteisöön työskentelemällä oliivitarhalla kattaakseen ylöspitomme kestävästi, voi hyvällä omallatunnolla valahtaa aurinkotuoliin ja tilata kirjavan drinkin sateenvarjolla.
Kovasen kirja tarjoaa lomailuun tervetulleen näkökulman, jossa turismi ei ole yksistään huono tai paha tai toisaalta idealisoitu, vaan juuri niin esteettinen, kompleksinen, auringon kyllästämä ja samalla sen haalistama ilmiö.
Kun näkyy pelkkää hiekkaa ja kangastusta vain
Se häikäisee ja huumaa
Mutta hetken vain
Jos ottaa kaktusjuomaa vaikka laseittain
Se hetken päästä piinaa
Mutta hetken vain
Adios, amigos, nyt lähdön hetki on
Tää on suuri jos
Adios
Adios, amigos, nyt mentävä mun on
Adios, amigos
Adios
Teksti: Anna Jensen
Anna Jensen valmistelee parhaillaan Sotkamoon lomailua käsittelevää #Holiday365-näyttelyä, joka aukeaa heinäkuussa 2023.
Kuvat: Verna Kovanen – Broken Holiday Album
Verna Kovasen kirja palkittiin vastikään Kirjataiteen Kaunis kirja -palkinnolla, ja se pääsi mukaan Kauneimmat kirjat 2022 -kokoelmaan.
Kansikuva: Yorgos Apostolopoulos
Lähteet
Kirjallisuus:
Delillo, Don. Valkoinen kohina. Suom. Helene Kortekallio. Helsinki: Tammi; 1986.
Kajaste, Helmi. Rakenna, kärsi ja unhoita. Helsinki: Kosmos; 2020.
Kovanen, Verna. Broken Holiday Album. Bielefeld: Kerber Verlag; 2022.
Solnit, Rebecca. Eksymisen kenttäopas. Suom. Pauliina Vanhatalo. Helsinki: S&S; 2020/2005.
Vihma, Antto. Nostalgia: Teoria ja käytäntö. Helsinki: Teos; 2021.
Musiikkikappaleet:
Marion Rung: Eviva Espanja; 1973.
Vicky Rosti: Menolippu; 1979.
Taiska: Mombasa; 1975.
Antti Tuisku: Atlantti; 2010.
Nylon Beat: Adios; 1999.
Viitteet
[1] Solnit 2020, 29.
[2] Delillo 1986, 18–19.
[3] Vihma 2021, 222.
[4] Solnit 2020, 39.
[5] Delillo 1986, 19.
[6] Kajaste 2020, 67.
[7] Vihma 2021, 52.
[8] Vihma 2021, 24, 59.
[9] Solnit 2020, 35.