Sirkuksessa raja-aidat on usein rakennettu korkeiksi. Tyypillinen jaottelu kulkee perinteisen, modernin sirkuksen ja nykysirkuksen välillä. Perinteisen Philip Astleyn ja yhdysvaltalaisen kiertävän sirkuskaravaanin perinteen mukaisen sirkuksen vastapainoksi tullut moderni sirkus oli ja on Cirque du Soleilin hengessä paremmin ilmaisevaa ja muodoltaan liikkuvampaa, mutta kuitenkin historiaan nojaavaa.
Nykysirkus voidaan määritellä monin eri tavoin, mutta yleisimmin sillä tarkoitetaan nykyhetkeen tehtyä sirkusta tai oman aikamme sirkusta. Tämän hetken nykysirkuksena voidaan mielestäni pitää postmodernismista ammentavaa esitysmuotoa, jossa hylätään mimesis ja luodaan sen sijaan uutta politiikkaa, todellisuutta ja muotoa. Yleisön, esityksen ja näyttämön suhde esityksessä on myös muutoksen kourissa. Jääkin kyseenalaiseksi, onko postmodernin nykysirkusta edes olemassa, ja onko postmodernista esitystaiteesta puhuttaessa edes järkevää jaotella fyysisiä taiteenaloja erillisiksi toimijoiksi.
Dramaturgia
Dramaturgian käsitteestä puhuttaessa on tärkeää ymmärtää, että jo Aristoteleen Runousoppi (n. 335 eaa.) kuvailee draaman käsitteitä. Antiikin Kreikan draama ja sen vaikutus näkyvät edelleen hyvin selkeästi esimerkiksi yhdysvaltalaisessa mainstream-elokuvassa ja tv-tuotannossa. Lisäksi Runousopin käsitteistö on hyvin yleisesti käytössä näyttämötaiteessa.
“Plot (mythos) refers to the “organization of incidents”. It should imitate an action evoking pity and fear. The plot involves a change from bad towards good, or good towards bad. Complex plots have reversals and recognitions.”
Dramaturgialla ei kuitenkaan tarkoiteta ainoastaan tekstilähtöisyyttä tai kertomuksen tekemistä tai kirjallisuus- tai näyttämödraaman rakennetta, vaan yleisemmin tekoprosessin logiikkaa – tai sen puutetta.
Dramaturgiasta voidaan puhua tapana, jolla jokin taiteellinen kokonaisuus – esimerkiksi jokin nykysirkusteos – rakentuu. Rakentuvan teoksen osatekijöitä voivat olla sommittelu eli kompositio, järjestys, rakenne ja säännöstö.
Yksinkertaisena esimerkkinä esinemanipulaation keinoin toteutetussa sirkusesityksessä voitaisiin sommitella teoksessa käytettävät pallot ja palloja käyttävät jonglöörit mielekkääksi kuvalliseksi tai tilalliseksi kokonaisuudeksi. Pallojen ja jonglöörien välinen suhde – jongleeraus – voitaisiin esityksessä järjestää halutun vaikutuksen saamiseksi. Esityksen rakenne voisi esimerkiksi noudattaa nousevan jännityksen ja jännityksen purkautumisen kaavaa, ja esityksellä voisi olla jonglöörien toimintaa ohjaava näkymätön säännöstö, joka rajaisi esityksen maailmaa.
Työryhmä
Nykyesityksen tekemisen käytännöt ovat saaneet paljon Bertolt Brechtin ja Pina Bauschin työtavoista. Brechtille ominaista oli yhteistyö, suunnittelu ja kriittinen keskustelu, kun taas Bausch pyysi tanssijoitaan vastaamaan kysymyksiinsä mahdollisimman vilpittömästi tanssimalla. Työryhmätyöskentely, dramaturginen keskustelu ja tiedon ja päätöksenteon jakaminen alkoivat saada jalansijaa pelkän ohjaajan etukäteen tekemien päätösten ja ohjaaja-esiintyjä-hierarkian sijaan.
Sirkusalalla on yleistä, että työryhmä tekee yhdessä paljon tekniikkaharjoituksia tai -kokeiluja. Monet ryhmätyötekniikat tietysti vaativat hyvin yhdessä toimivan tiimin – esimerkiksi vipulautaa on teknisesti hankalaa tehdä yksinään. Nykysirkuksen kentällä toimivien varsinaisten ohjaajien harvinaisuus on tehnyt tekniikkaharjoitusten lisäksi muunkinlaisen työryhmätyöskentelyn varsin yleiseksi toimintamuodoksi.
Ohjaajan käyttö sirkusteosten valmistelussa on viime vuosina yleistynyt, mutta usein on myös niin, että joku työryhmän jäsen toimii ohjaajan ja dramaturgin roolissa, tai sitten dramaturginen työ yksinkertaisesti jätetään tekemättä. Dramaturgin työtä voi tehdä myös niin, että työryhmän jäsenien tekijyyttä ja osallisuutta esityksen tekemiseen kasvatetaan. Tarkoitan tällä sitä, että työryhmän jokaisen jäsenen pitäisi voida osallistua keskusteluun siitä, miten esitystä tehdään, minkälaisia asioita se kuvaa ja miksi näin tehdään.
Teokseen, tekijyyteen ja materiaaliin liittyvät dramaturgiset kysymykset
Teos voi olla näyttämölle rajautuva teos, jota katsotaan ulkoapäin. Sirkusesitys esitetään tavallisesti teatterissa tai jossain muussa tilassa, joka on tarkoitettu erottamaan esiintyjät ja yleisö toisistaan. Tilalle on muitakin vaihtoehtoja. Teos voidaan teatterin sijaan esittää tilassa, joka on väliaikaisesti valjastettu esityksen käyttöön. Tällainen tila voisi olla vaikkapa suojatie, yksityisasunto tai leikkikenttä. Teosta voidaan ajatella myös tapahtumana tai tapahtumasarjana, joka ei tapahdu missään tietyssä esityksille varatussa tilassa – tai edes esityksen tapaan.
Esitykset tehdään tyypillisesti yleisölle, joka mahdollisesti sijaitsee neljännen seinän takana. Yleisö ja esiintyjät ovat tässä perinteisessä tilanteessa kaksi erillistä ryhmää; yksi ryhmä ihmisiä katsoo toista ryhmää.
Esitys voidaan tehdä tällaisessa tilanteessa esiintyjälähtöisesti niin, että sen lähtökohtana ovat esiintyjien taidot ja se, mitä esiintyjät haluavat esittää. Esiintyjälähtöisyys on tavallista sirkusalalla ja määrittää paljolti sitä, miltä sirkus näyttää ja miten se stereotyyppisesti koetaan. Esimerkiksi käsinseisonta-akrobaatti haluaa usein esittää jonkin vaikean käsinseisontatempun, jonka hän on suurella vaivalla harjoitellut.
Katsojalähtöisyys tarkoittaa puolestaan sitä, että ajatellaan esitystä yleisön näkökulmasta. Millaisen tilan esitys antaa katsojalle? Mihin se katsojaa ohjaa? Esityksessä voi esimerkiksi olla osia, jotka ovat avoimia katsojan tulkinnalle. Jotkin esityksen osat voivat olla viittauksia tiettyyn materiaaliin, joka katsojan tulee tuntea voidakseen tehdä tulkinnan. Esitys voidaan kokea myös osallistujana, ja esitys voidaan tehdä katsojalähtöisesti niin, että koko raja näyttämön ja katsomon välillä poistuu. Immersiivisessä tai osallistavassa esityksessä esiintyjän ja yleisön roolit ja hämärtyvät. Kuka osallistavassa esityksessä saa päättää ja mistä?
Dramaturgia tulisi samalla ymmärtää minkä tahansa materiaalin järjestämisenä esitykseksi, ja haluaisin ulottaa materiaalin käsittelyprosessin taideteollisen suunnittelun suuntaan. Vaikka taiteellisen kokonaisuuden suunnitteluprosessi nähdään usein luovana, ei analyyttisiä vaiheita voida silti kokonaan sivuuttaa. Maria Kilven ja Katariina Nummisen sanoin “materiaalit velvoittavat”. [1] Materiaalin työstötapoja voivat olla esimerkiksi mallien tekeminen, prototyypit, käyttäjätutkimus, samankaltaisten teosten tutkiminen ja kartoittaminen – ja materiaalin ominaisuuksien hyödyntäminen. Miksi hyvien veistopuukkojen kahva tehdään puusta?
Spectacle (opsis) refers to the visual apparatus of the play, including set, costumes and props (anything you can see). Aristotle calls spectacle the “least artistic” element of tragedy, and the “least connected with the work of the poet (playwright). For example: if the play has “beautiful” costumes and “bad” acting and “bad” story, there is “something wrong” with it. Even though that “beauty” may save the play it is “not a nice thing”.
Jäljelle jää pallo
Nykysirkuksen dramaturgian miettiminen avaa keskustelun myös sille, mitä postmoderni nykysirkus on tai mitä se voisi olla.
Mielestäni on selvää, että perinteisestä sirkuksesta ei tule nykysirkusta lisäämällä siihen tanssi- tai näyttämöilmaisua. Mielestäni ei myöskään ole niin, että sirkus taidemuotona ‘sisältää’ elementtejä muista taidemuodoista. Sirkuksen kuuluu seistä omilla jaloillaan, mutta tämäkään ei tarkoita sitä, että sirkus on yhtä kuin temppujen, teknisen taidon tai balettimaisen muodon esittelyä. Ehkä postmodernin nykysirkuksen ei edes kannata olla wau-efekti?
On mahdollista pohtia esimerkiksi esitysmateriaaleja eli aineksia, joista esitys muodostetaan. Esitysmateriaalia voi työstää materiaalien yhteisen nimittäjän kautta, esimerkiksi niin, että esiintyjien vartalot muodostavat yhteisen pinnan, jota sitten muokataan esityksen muotoon.
Toinen mahdollisuus on rajata nykysirkusesityksen välineitä, vartaloita ja tekniikoita. Tällöin niiden suhde toisiinsa muodostuu määrääväksi tekijäksi. Teatterissa esitetty ele muodostaa aina myös mimeettisen tulkinnan, jolloin ele on enemmän kuin pelkkä ele. Sirkuseleet tai -teot ovat puolestaan hyvin usein todellisia tekoja. Voitko esittää kärrynpyörän tekemistä tekemättä kärrynpyörää? Silti näillä teoilla on kulttuurinen arvo: esimerkiksi kärrynpyörä tunnistetaan voimisteluliikkeeksi ja siihen liitetään voimistelullisia arvoja. Sirkuksessa tehdyillä teoilla on lisäksi tempun arvo, kuin huutomerkki tekstissä!
Kolmas mahdollisuus on keskittyä dramaturgian perusrakenneosiin tai -yksiköihin, jolloin päädymme rakenteiden minimoimiseen ja toistoon. On olennaista selvittää, millaisista yksiköistä nykysirkus koostuu. Mikä on pienin teko, jonka sirkustaiteilija voi tehdä? Millä tavoin sirkustaiteilija voi liikkua ilman, että liikkeestä tulee teatteria? Dramaturgisina mahdollisuuksina postmodernissa nykysirkuksessa ovat esimerkiksi seuraavat keskustelunaiheet ja niistä tehtävät päätökset:
- Illusionismi vai sananmukaisuus?
- Ihmishahmo vai merkityksetön muoto?
- Virtuoottinen taito vai inhimillinen skaala?
- Esitys vai tehtävä?
- Kehittely ja kohokohta vai osien tasa-arvoisuus?
- Detalji vai yksinkertaisuus?
Minimalistinen ja materialistinen lähestymistapa kertoo sen, mitä sirkus on, kun siitä on riisuttu pois kaikki muu kuin sirkus.
“Ensin on minimoitava esityksen ainekset: minimimäärä esiintyviä ruumiita, ei rooleja, ei suhteita, ei puhetta, ei sanoja, ei esineitä, rajoitettu tila. Käytetyt rakenteet tai toistetut perusyksiköt voivat olla esimerkiksi ruumiillisia eleitä, tilallisia struktuureita vai vaikkapa lyhytkestoisia tunnelmakuvia. Dynamiikkaa, liikettä ja muutosta rajoitetaan toistamalla valittuja yksiköitä vähäeleisesti, äärimmäisen hitaasti ja minimaalisesti varioiden. Tauot ovat esityksen kulussa olennaisia. Analogia äänenkorkeuden vaihtelun minimoimiseen saadaan aikaan rakentamalla staattinen rytmi tai tunnelma. Dramaturgisten osien tempoja minimoidaan ja esityksen kestoa venytetään äärimmilleen. Lopulta jäljelle jää vain hiljaisuus.” [2]
Ja pallo.
Teksti ja kuvat: mikko rinnevuori
Viitteet
[1] Kilpi & Numminen 2018, 25.
[2 Hulkko 2018, 130.
Lähteet ja kirjallisuus
Hulkko, Pauliina: “Minimalismin perintö, esitys ja dramaturgia”, teoksessa Dramaturgiakirja. Kaikki järjestyy aina (Numminen, K., Kilpi M. Hyrkkänen M. (toim.), Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu 2018. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 68.
Kilpi, Maria & Numminen , Katariina: “Johdanto – Mitä dramaturgia on?”, teoksessa Dramaturgiakirja. Kaikki järjestyy aina (Numminen, K., Kilpi M. Hyrkkänen M. (toim.), Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu 2018. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 68.