26.3.2006 Sirpa Jokinen
Kasvokuvat etäiseltä ajalta virittävät tunnelman Anne-Karin Furunesin näyttelyssä. Menneisyyden läsnäolon tuntu on voimakas, vaikka se ei synny ilmeisin keinoin. Kuvissa ei ole nähtävissä mitään tiettyyn aikakauteen viittaavaa. Niissä näkyy katse naisen kasvoilla, ja se on erilainen kuin nykypäivän naisen katse. Seison keskellä näyttelytilaa ja ymmärrän, että nämä naiset kuvissa eivät katso minua. He katsovat suoraan kameraan omassa ajassaan.
Anne-Karin Furunesin näyttelyssä maalaukset ovat tehty punakaartilaisten naisten valokuvien pohjalta. Maalausten pinta on systemaattisesti rei’itetty. Reiät vahvistavat maalattua tilavaikutelmaa, kuvan varjokohdassa ne ovat pienempiä, kuvan valokohdissa suurempia päästäen näin enemmän huoneen valoa läpi. Kauempaa katsottuna pinta näyttää rasteroidulta.
Frances Yates kirjoittaa kirjassaan The Art of Memory Platonin tarinasta, jossa egyptiläinen kunigas Thamus väitti kirjoitustaidon tuhoavan ihmisen muistin. Syynä oli taakka, johon kirjoitustaito velvoittaisi ihmisen: hänen pitäisi vastedes luottaa ulkopuolisiin tietolähteisiin, jotka eivät liittyisi mitenkään häneen itseensä ja tämä lamauttaisi oman muistin käytön. Valokuva on myös eräänlainen muistitekniikka. Furunesin maalaukset saavat minut selittämättömällä tavalla tuntemaan nämä kuvat taiteilijan arkistosta löytämistä naisista läheisiksi. Maalausten naiset ovat tavoittamattomissa, ehkä jossain on vielä joku, joka muistaa jonkun heistä. Haluaisin tietää, millaisia ajatuksia näiden naisten katseiden takana on.
Ranskalainen psykoanalyytikko Jacques Lacan pohtii miten silmä toimii, mitä on näkökenttä. Hän väittää, että sen kartoittaminen viivojen avulla geometrisesti ja perspektiivin mukaan ei ole pätevä keino, koska sokea voi ymmärtää tilan, vaikka häneltä puuttuu näkökyky. Sokea ymmärtää tilan tunnustelemalla. Lacan suosittelee sen sijaan optiikan soveltamista. Täysin sokea ei näe valoa, joka muodostaa syvyysvaikutelman. Lacan päätyy siksi väitteeseen: katse on valoa, käytettyään valon heijastumista esimerkkinä ’maailman katseesta’. Kuvat katsovat meitä takaisin.
Kun katson Furunesin maalauksia läheltä, huomaan tuijottavani pelkkiä reikiä kankaalla. Reiät aiheuttavat varjoja näyttelytilan seinälle; valo kulkee maalausten läpi. Katseeni on lävistänyt maalauksen. En enää hahmota maalauksen kuvaamaa naista.
Furunesin maalausten reiät tuovat esiin materian ja materiattomuuden vastakohtaisuuden. Yleensä kuva on illuusio, joka heijastaa todellisuutta. Koska näissä maalauksissa illuusion rinnalla on tyhjää, pelkkää ilmaa, kuva tuntuu saavan uudenlaisen raskaan olemuksen. Toisaalta Furunesin maalaukset ovat osittaisen immateriaalisen olemuksensa johdosta sukua elokuvalle, jonka tähdet ovat oikeastaan vain varjoheijastumia valkokankaalla, joita valo heijastaa.
Kirjoittaja on helsinkiläinen taiteilija