Antti Järven ja Tommi Laition keväällä 2010 julkaistu pamfletti Saa koskea –10 konstia väkevämpään kulttuuriin sivusi taide-elämän ja taideinstituution ongelmia varsin tutusta lähtökohdasta. Huolenaiheena oli, että suuret ja perinteiset taidelaitokset – erityisesti teatterit ja orkesterit – nielevät leijonanosan valtion kulttuurimäärärahoista samalla kun valtaosa taiteilijoista kituuttaa pienillä projektimäärärahoilla. ”Kaikkien suomalaisten taiteilijoiden elämistä ja työtä tuetaan noin neljäsosalla siitä rahasta, joka käytetään laitosteattereihin” pamfletti tiivistää. Lisäongelmana kirjoittajien mukaan on, että laitoskulttuuri passivoi yleisöä tai sivuuttaa sen kokonaan. ”Kansalaisille on varattu rooliksi vain istua hiljaisena massana katsomassa ammattilaisten esiintymistä.”
Vaikka nämä ongelmat on tunnistettu jo ajat sitten, ei se merkitse, etteivätkö ne olisi tosia. Tilanne tulee lähivuosina kärjistymään, kun valtava joukko taidealalle haluavia nuoria valmistuu oppilaitoksista. Mistä kaikille esitystilat, näyttelypaikat, toimeentuloa ja mielekäs yhteys yleisöihin? Jotakin pitää tehdä. Pamfletti ehdottaa joukon toimenpiteitä, mutta ennen kuin rynnätään niihin, muutama kommentti pamfletin näkemyksistä, jotka menevät hieman omituiseen suuntaan.
Kummallista Saa koskea pamfletissa on, että se näkee, tietysti kärjistäen, ongelman ytimenä taiteen ammattilaisuuden. Ammattitaiteilijat, jotka työskentelevät laitoksissa, ovat kirjoittajien mukaan syypäitä tilanteeseen, sillä he suojelevat omaa reviiriään paikalleen pysähtyneissä taidetaloissa. ”…(T)aidepiirit teeskentelevät pitävänsä yllä tasoa kun todellisuudessa he pitävät vain yllä omaa asemaansa.” Kirjoittajien ratkaisuna on, että kenen tahansa täytyy päästä itse tekemään ja osallistumaan taideprojekteihin.
Mutta ovatko taiteen ammattilaiset niin paikalleen jämähtäneitä kuin pamfletti väittää? Pamfletin ihailemat riippumattomien ryhmäteattereiden näyttelijät, jotka uskaltavat ottaa riskiä esityksissään ja kokeilla uutta, ovat ammattinsa osaavia taiteilijoita.
Myös taidekoulutuksessa on otettu jo uusia suuntia. Taidekorkeakouluissa on harjoiteltu ja tutkittu yhteisöllisen taiteen muotoja. Lea Kantosen toimittama kirja Ankaraa ja myötätuntoista kuuntelua, keskustelua paikkasidonnaisesta taiteesta, esittelee kokemuksia uusista taiteellisista käytännöistä, jossa teatteri ja kuvataide viedään ulos laitoksista julkiseen tilaan. Kari Yli-Annala käsittelee oheisessa arviossaan kirjaa ja sen pyrkimyksiä seikkaperäisesti.
Esimerkkejä vuorovaikutteisesta, tilaan ja tilanteeseen tehdystä taiteesta on siis jo paljon olemassa. Myös taideinstituution sisällä tapahtuu. Nykytaiteen kiinnostavin kärki korostaa sekin yleisön ja teoksen vuorovaikutusta. Esimerkiksi islantilais-tanskalaisen Olafur Eliassonin museoihin tehdyt näyttelyt ovat eräänlaisia laboratorioita, joissa katsojat pannaan (ajatus)töihin. Esillä ei ole mitään valmiita teoksia, vasta katsojan läsnäolo, ajatus ja kokemus tekee teoksen. Sitä vain kokemaan ja ihmettelemään.
On outoa, että Antti Järvi ja Tommi Laitio eivät tunnista taiteen alueella esiin pyrkivää kokeellista, uutta luovaa tekijöiden joukkoa, joka pyrkii ja osittain myös pakosti jää instituutioiden ulkopuolelle. He näkevät ammattilaisten tekemän taiteen vaihtoehtona amatööritaiteen, jota tulisi tukea alkiolaisessa maaseudun sivistysliikkeen hengessä.
Ihmeellistä on myös se, että he pitävät ”viisaana” Kulttuurirahaston johtajan Antti Arjavan konservatiivista käsitystä, jonka mukaan avantgarde, siis uutta etsivä ja kokeileva taide on pahasta, ”koska se hävittää taiteesta esteettisyyden”. Juuri tällainen asenne estää uusia käytäntöjä kokeilevaa taidetta saamasta tukea ja pönkittää perinteistä, klassista taidenäkemystä. Arjavalainen näkemys tukee instituutiovetoista kulttuuripolitiikkaa.
Kirjoittajien käsitys avantgardesta eliitin kulttuurina on täysin pielessä. Yhteiskunnallisen eliitin taide on konservatiivista ja perinteistä. Se tukeutuu klassiseen esteettiseen muotokulttuuriin ja on pohjimmiltaan kovin viihteellistä. Mozart ja muut taiteen klassikot kuuluvat tähän. Eliitin taiteen vastakohta ei ole kansan taide tai massakulttuuri, sillä massakulttuuri on aivan yhtä kaavamaista ja ennustettavaa kuin eliittikulttuurikin. Niinpä se uusi taide, joka ei toista tasapaksusti samaa vanhaa, vaan koskettaa, kuten kirjoittajat toivovat, jää jonnekin eliittiviihteen ja massojen viihteen väliin. Se kokeilee ja etsii jotakin uutta.
Mitä tulee kirjan suitsuttamaan Kristian Smedsin Tuntemattoman ohjaukseen Kansallisella päänäyttämöllä, keskeistä siinä olivat juuri ne uudet kokeelliset muodot, joilla Tuntemattoman estetiikka rikottiin. Esitys mursi kansalaisten ja taidekentän välisen konsensuksen. Smedin ohjaus onnistui nimenomaan, koska se teki eron yleisön odotusten ja taiteen välille. Tällaisia keinoja avantgarde -teatteri on aina käyttänyt. Muuten Smedsin ohjaus oli tyypillinen taideinstituution tilaama taidevallankumous, provokaatio, jollaisia instituutio tarvitsee pysyäkseen voimissaan. Mitä Kansallisteatterissa tapahtuu jatkossa, jää nähtäväksi. Epäilen kuitenkin, että juuri siitä olisi tulossa kokeellisen taiteen päänäyttämö.
Yhteisötaide joka panee kansalaiset osallistumaan, tapahtuu yleensä laitosten seinien ulkopuolella. Esimerkkinä vaikka Kantosen mainitsema itävallassa toteutettu projekti, jossa taiteilijaryhmä lähti ratkaisemaan kodittomien seksityöläisten asuntopulaa yhdessä vapaaehtoisen aktivistien, viranomaisten ja poliitikkojen kanssa. Kaikki osapuolet kutsuttiin yhteiselle veneretkelle. Tässä taiteellisessa kokeilussa on varmaan syntynyt jotakin uutta, mikä on kaukana perinteisestä estetiikasta. Mistähän rahat ovat tulleet tähän kokeiluun?
Nyt kuitenkin eletään tilanteessa jossa kokeellinen ja uusi taide kamppailee marginaalissa kun tuet menevät isoille laitoksille, joita johdetaan liikelaitoksina. Nuorten teatteriryhmien on vaikeaa saada edes sitä parin sadan euron stipendiä, millä esitys voitaisiin tehdä. Kuvataiteen puolella nuoret taiteilijat eivät löydä minkäänlaisia näyttelytiloja, vaan heidät pakotetaan kaupalliseen näyttelysysteemiin. Kokeellista taidetta ja sen satavuotisen historian tutkimusta ei ole myöskään juuri välitetty tukea.
Pamfletin kirjoittajat puhuvat taiteen demokratisoimisesta, ehkä provosoidakseen.
En usko, että tilannetta auttaa se että amatöörit tuodaan taiteen kentälle, vaikka onkin totta, että raja professionaalin ja amatöörin välillä on usein venyvä. Puhutaanhan usein jo proameista eli professionaalisista amatööreistä. Silloin kun amatöörit lakkaavat olemasta amatöörejä, he ovat ammattilaisia.
Näkisin, että kulttuuria pitäisi demokratisoida siten että uusille ihmisryhmille tulee mahdollisuuksia kulttuurin kokemiseen ja siihen osallistumiseen. Tähän pamfletistitkin ilmeisesti pyrkivät. Tarvitaan uutta ajattelua, uudenlaisia tilanteita ja käytäntöjä, joissa taide ja taiteilijat saavat tilaisuuden koskettaa tulla lähelle – eli ”tulla iholle” kuten Saa koskea asian ilmaisee.