Pirkko Holmberg
Eräänä aamuna loppuvuodesta 2008 poliisit tulivat Lahden taideinstituutissa opiskelevan Riina Hännisen kotiin, pidättivät hänet ja veivät kuulusteltavaksi epäiltynä tapon suunnittelusta. Hännisen miesopettaja, kuuluisa taidemaalari, oli tehnyt poliisille ilmoituksen, jonka mukaan Hänninen suunnitteli tappavansa koulutoverinsa veitsellä. Hänninen oli kiinnostunut Suomessa ja Yhdysvalloissa tapahtuneista koulusurmista ja tutki maalauksissaan surmaajien sielunelämää ja lapsuuden väkivaltakuvastoa. Poliisi valokuvasi Hännisen työt. Tutkinnan päätteeksi ilmoitus todettiin perusteettomaksi ja Hänninen todettiin syyttömäksi. Koko seuraavaksi kevääksi hänet suljettiin kouluyhteisön ulkopuolelle vaille ohjausta. Opettaja ei ole missään vaiheessa perunut sanojaan tai pyytänyt julkisesti anteeksi.
Kiinnostuin Riina Hännisen tapauksesta heti tuoreeltaan, ja olen suunnitellut aiheesta kirjoittamista siitä lähtien. Tapaus ei valitettavasti ole ainoa laatuaan, vaikka poliisiin turvautuminen teki siitä poikkeuksellisen pöyristyttävän. Olen itsekin joutunut aikoinaan erotetuksi taidekoulusta melko mielivaltaisin perustein. Alun perin minua vaadittiin hakemaan apua lieviin psyykkisiin ongelmiini. Kun terapian käyneenä ja täysin toipuneena halusin jatkaa opintojani, opettajakunta torjui minut edelleen esittämättä kunnollisia perusteluja. Lähinnä syynä oli se, että asenteeltani kriittisenä minun katsottiin uhkaavan koulun sosiaalista ilmapiiriä.
The great madness of Riina Hänninen, 2010
Perjantaina 25.2. järjestimme Kuvataideakatemiassa keskustelutilaisuuden tämän numeron teeman ympäriltä. Olin kutsunut puhumaan myös Riina Hännisen, joka tekee nykyään kuvataiteen maisteriopintoja Aalto-yliopistossa. Hännisen aloittaessa puheenvuoronsa ja alkaessa kertoa kokemuksiaan tuntui kuin vanhoihin poteroihinsa luutunut keskustelu olisi yhtäkkiä joutunut uusille, hämmentäville alueille, joilla siltä katosi varma pohja.
Hännisen tarkoitus oli tuoda esiin nuoren taiteilijan kokemuksia taidemaailman vakiintuneiden valtarakenteiden ja instituutioiden puristuksessa. Töiden saaminen näytteille gallerioissa on käytännössä lähes mahdotonta ilman apurahoja ja taiteilijan omaa merkittävää taloudellista panostusta. Kilpailu apurahoista taas saattaa ajaa taiteilijakokelaat mielistelyyn ja itsesensuuriin, tilanteeseen joka on epäilemättä ristiriidassa taiteen olemuksellisen radikaaliuden ja ilmaisunvapauden kanssa.
Hänninen oli poiminut esimerkeiksi taidemaailman kuppikuntaisuudesta ja klikeistä alkuvuodesta 2009 lehdissä käytyä keskustelua. Kyseinen sananvaihto oli ollut erittäin vahvasti tarkoitushakuista ja oikeisto- ja vasemmistopiirien keskinäisen nokittelun leimaamaa. Seurauksena tästä oli, että keskustelu Tulevaisuuden taide -tapahtumassa halvaantui saman tien, sillä yleisössä istuva vanhempi mieskriitikko ei voinut ottaa tajutakseen, ettei kyse ollut Hännisen sijoittumisesta puoluepoliittisella kartalla. Tunnepohjainen asenne tyyliin, ”ole vasemmistolainen tai olet huono ihminen” on yksi taidemaailman kehityksen esteistä. Perusteltua itsekritiikkiäkin kaihdetaan, koska pelätään sen antavan aseita vastapuolelle eli ’oikeistolle’. Tällöin on oikeastaan aivan sama, mitä ideologiaa edustetaan, sillä kyse on joka tapauksessa kaksinaamaisesta fanatismista ja omaehtoisen ajattelun kahlitsemisesta.
Hämmennystä lisäsi samana päivänä ilmestyneen Suomen Kuvalehden (08/2011) kannessa komeileva Hännisen karu omakuva. Haastattelussa on hiukan kohun haeskelun makua. Hännistä on mediassa käsitelty lähes yksinomaan sosiologisena tapauksena. Hännisen esimerkki antaa kuitenkin aihetta huolestua siitä, onko taiteilijan ilmaisunvapaus turvattu Suomessa. Hännisen maalausten pikkutarkka tekniikka ja naiivin burleski kuvamaailma eivät ehkä miellytä kaikkia puhtaaksiviljellyn ”korkeataiteen” ystäviä, mutta niille on oma yleisönsä ja tarpeellisuutensa myös taiteen kentällä. Se, ettei maalauksia arvostella taiteena, mahdollistaa niiden käyttämisen rankaisuun oikeuttavina todistuskappaleina.
Riina HänninenNuorisopsykiatrian professorin Riittakerttu Kaltiala-Heinon puheenvuorot Suomen Kuvalehden artikkelissa ovat ongelmallisia ja herättävät kysymyksiä. Hän sanoo: ”Kaikki tapaamani nuoret, jotka ovat ilmaisseet pahaa oloa taiteen kautta, ovat olleet psykiatrisen avun tarpeessa. Ajattelisin, että sellaisen taiteen julkituominen on tiedostamaton avunpyyntö.” Mitähän on tämän perusteella ajateltava aikuisista, jotka tekevät väkivaltaista taidetta?
Kaltiala-Heinon mukaan ”on oikein huolestua, jos nuori piirtää joukkotappoja tai kirjoittaa sadistisen kouluaineen. On mahdollista, että nuori on suistumassa tappamisfantasiaan.” Taidehan on sinänsä terapeuttista ja ahdistuksen purkamiskeino. Hänninen kysyykin, miten nuoret voivat purkaa ahdistustaan, jos kokevat, että runot ja maalaukset leimaavat heidät muiden silmissä ja voivat johtaa ilmiantoihin. Opettajilta ei voi vaatia täydellistä psykologista arvostelukykyä, mutta lienee syytä huolestua, jos psykiatrinkin ajattelutapa on näin suoraviivainen.
Televisiouutiset näyttävät joka päivä kuvia ammutuista ja räjäytetyistä, verisistä ruumiista Lähi-Idässä ja Afganistanissa. Myös ”viihde” on usein väkivaltaista. Yhä nuoremmat ovat alkaneet kohdella itseään markkinoitavana tuotteena ja vieraantuneet omasta yksilöllisyydestään. Kun olin pieni lapsi, televisiosta näkyi kuvia muun muassa Persianlahden sodasta. Yhteen aikaan minulla oli tapana piirtää arkkikaupalla satuhahmoja, joita tapettiin ja kidutettiin mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Olisi tuntunut absurdilta, jos joku aikuinen olisi ilmoittanut minut poliisille tappoa suunnittelevana.
Vaikka taidemaailma lienee epätavallisen täynnä Hännisen ex-opettajan kaltaisia sosiopaattisia hörhöjä, ongelma ei rajoitu sinne. Koulukiusaaminen, ja monien opettajien haluttomuus puuttua siihen, on eräs alkumuoto tälle koko yhteiskuntaamme leimaavalle ilmiölle. Samaan sarjaan menevät Idols-kilpailut. Samankaltainen neuvostoliittolainen kaksoisajattelu vallitsee myös työelämässä, jossa järjestelmällinen häiritsevien yksilöiden ulossulkeminen ja syrjintä verhoutuu hymynaamareihin. Korkeasti koulutetut nuoret yrittävät saada jalansijaa pakkotahtisessa työelämässä, jossa heidät imetään varhain kuiviin.
Yliopistoissa, joiden kuvittelisi edustavan omien alojensa korkeinta asiantuntemusta sekä kriittistä ja puolueetonta ajattelua, kuuluu kotiinpäin vetämiseen, selkäänpuukotukseen ja hyväveli-toimintamalleihin sosiaalistuminen vanhastaan epäviralliseen opinto-ohjelmaan. Ristiriita omien arvojen ja yleisen ilmapiirin välillä saa monet luopumaan kokonaan leikistä, mikä lienee suositun downshifting -ilmiön suurimpia syitä. Taiteilijat kouluttautuvat sähköasentajiksi ja huippututkijat paiskivat mieluummin töitä postissa tai vahtimestareina kuin tappelevat kaventuvista akateemisista resursseista.
Hiljattain valmistuneessa, melko vähäiselle huomiolle jääneessä Suomen tiedeakatemian kannanotossa koulusurmien syistä otettiin esille myös niiden taustalla olevia kulttuuris-yhteiskunnallisia tekijöitä. Koulusurmia on tapahtunut suhteellisesti eniten Suomessa, Saksassa ja Yhdysvalloissa. Näitä maita yhdistää yhteiskunnan kilpailumentaliteetti ja kovien arvojen voittokulku, joka heijastuu myös koulujen ilmapiiriin.
Resurrection of Control, 2009
”Nuorten aggressiiviseen ja sosiaaliseen kehitykseen vaikuttavat myös yhteiskunnalliset ja kulttuuriset seikat. Yhteiskunnan ja koulun valtarakenteet ja sosiaalistaloudelliset puitteet muovaavat aggression ilmenemistä. Koulusurmia pidetään ulkomaisissa tutkimuksissa osana kouluväkivaltaa (Henry, 2009), mikä puolestaan heijastaa yhteiskunnan väkivaltaisuutta, eriarvoisuutta, jäykkiä luokkarakenteita sekä kilpailun ja sosiaalisten arvojen kovuutta. Surmatyön tekijä toimii koulun ja yhteiskunnan vahvuutta ja kovuutta korostavan ideologian mukaisesti, mutta tuntee epäonnistuneensa yhteisön tavoitteissa. Hän on tulkinnut yhteisön normeja niin, että aggressio, väkivalta ja vahvemman valta ovat normaalia, ihailtua ja hyväksyttävää” tutkimuksessa sanotaan.(15)
Linkkejä:
Riina Hännisen jälkipyykki Tulevaisuuden taide -tapahtumasta
Otso Kantokorven jälkipyykki samaisesta tapahtumasta
Suomen Tiedeakatemian kannanotto koulusurmista
Riina Hännisen ajatuksia onnellisuusyhteiskunnan kääntöpuolesta