Marko Gylén
Tyhjälle alustalle piirretään viiva:
Mitä tässä tapahtuu? Onko tulossa lisää viivoja, esittääkö tämä jotain, onko se ihminen, I-kirjain, osa jotain hahmoteltua organisaatiokaaviota, rako paperissa, tikku tai raja? Viivan ilmaantuminen herättää nämä kysymykset. Kysymykset koskevat sitä, mitä viiva on. Yhteistä niille on se, että viiva nähdään jossain tilassa, ympäristössä. Viivan piirto paperille muuttaa paperin tilaksi, tyhjäksi liikkumatilaksi. Kysymykset kysyvät juuri sitä, millainen liikeympäristö tässä on tarkoitus hahmottaa. Ne syntyvät tyhjänä ammottavasta tilasta, jonka viiva avaa ympärilleen. Viiva – se, mitä tämä viiva on, tai se, mikä sen mieli on – on olemuksellisesti ympäristöään, liikkumatilaa. Viiva viivana ei pysy itsessään, pelkässä muste- tai pikselijäljessään, vaan on aina jonkinlainen lähtö ympäristöönsä. Viiva avaa mahdollisuudet, joihin katse käy, epävarmana, epätietoisena, mieltä etsivänä. Viiva pidättää liikkumatilan avautumisen äärelle.
Näin ajattelemme, kun ajattelemme viivaa taiteena, emmekä heti anna sille mieltä. Vaikka viiva olisi osa esittävää kuvaa, sen esittävyyskin perustuu tälle. Viivat ovat ensin avanneet sellaista tilaa ympärilleen, jossa ne vasta voivat toimia yhdessä, muodostaa kuvioita tai pintoja ja rajata todellisuutta hahmotettavaksi ja esitettäväksi. Viiva on alunperin taidetta, liikkumatilan avautumiseen pidättävää, jotta se voisi toimia ”tavallisena” kuvana, kirjoituksena tms. Viiva on itse katseen pidätys. Siinä ollaan katseen uppoutumisen ja liikkumisen partaalla. Se on tämä parras.
Yleisemminkin: taide on se, joka pidättää todellisuuden partaalle. Kiteytän taiteen ”olemusta” tähän lauseeseen. Lauseen voi ymmärtää kahdella tavalla: taide pidättelee ihmistä ja taide pidättelee todellisuutta. Joka tapauksessa pidäteltynä on ihmisen ja todellisuuden ajallisuus, toiminta ja niiden keskinäinen kohtaaminen. Näin tapahtuu taiteen alueella, oltiinpa siellä taiteen kokijana tai taiteilijana. Ihmisen ja todellisuuden suhde on pidättyneessä tilassa. Tällöin se alkaa tuntua. Se ei pääse sujuvasti toteutumaan, mutta tätä pidättymistä vasten, tässä pidättyneisyydessä, alkaa tuntua imu sen toteutumiseksi. Ollaan partaalla, ihan hilkulla.
Taiteessa tuntuu ja liikuttaa se, että merkitykset odottavat merkityksellistymistään, mielekkyys vaatii etsimistään. Ilmenee haaste, johon olisi vastattava. Olisi tulkittava teosta suhteessa maailmaan. Mitä ihmettä olisi ajateltava sen kohdalla, mikä on minun ja todellisuuden suhde, tai, miten oikein pitäisi olla maailmassa? Taideteos on tässä ja ammottaa tosiasiallisuudellaan. Se toimii näin pelkällä olemassaolollaan.
Tällaisena taide on aina se, joka kihertää seuraavan nurkan takana. Kujeilee maailman tulevaisuuden kanssa. Kutkuttaa ajattelua.
Heti kun johonkin suhtaudutaan taideteoksena, se alkaa toimia näin. Taiteena oleminen on tätä. Teos on läsnä, mutta ei ongelmattomasti, vaan ammottaa paljaana, pelkkyydessään. Siinä aukeaa se, ettei lopullista olemassaolon mieltä ole annettu, se, että merkitykset ovat kehkeytymässä ja asiat odottavat merkityksellistymistään. Teokselle on annettava jokin järki, mieli – ja myös niille asioille ja ilmiöille, jotka ovat teoksessa kyseessä tavalla tai toisella, eri taiteissa eri tavoin. Niille on tehtävä jotakin, ne on järjestettävä, hoidettava, ajateltava. Teos avaa maailman uudelleen. Mutta ei jättääkseen tyhjyyteen, pelkkään ammottavuuteen, vaan niin, että perittyjen merkitysten imu alkaa tuntua ja tulee uudelleen ratkaistavaksi. Se avaa perustavat kysymykset uudelleen, mielen etsimisväylinä, jotka imevät toimintaan. Tämä avaaminen ja imu tapahtuu taiteessa pidätetysti ja koettavasti.
Avaus perinteestä tulevaan
Peritty maailma, vallalla olevat diskurssit ja tehtävät, kielen, ajattelutapojen ja toimintatapojen koko perintö, on se, missä koko ajan olemme. Tavallisesti olemme toteuttamassa sen eri merkityksiä. Taide kuitenkin on yksi niistä alueista, joilla tämä toteuttaminen on pidätettyä, lykättyä. Silloin se pääsee tuntumaan, koskettamaan, liikuttamaan liikkeeseen. Perityn maailman merkitysverkot avataan uudestaan, tehdään kysymisen arvoisiksi. Teoksen haastava paljaus, sen materiaalinen läsnäolo, tekee tämän. Teos on olemassa, ja sellaisena se ei aivan sovi maailmaan, vaan pelkällä olemassaolollaan vaatii maailman uudelleen järjestämistä. On jännite. Kuten filosofi Martin Heidegger sanoo Taideteoksen alkuperässä, maailman ja teoksen oliollisuuden välillä on riita. Ja alkujaan tämä riita on paljaan tosiasiallisuuden ja olemisen mielettömyyden välinen. Ratkeamaton vaatii ratkaisua, vaikka se onkin mahdotonta, sillä mikään ihmisen ulkopuolinen ei kerro ratkaisua, vaan ihminen on jätetty vapauteen.
Pidättyneisyys tarkoittaa sitä, että teoksessa todellisuus on saapuvilla, tuloillaan. Todellisuuden tosiasiallisuus tuntuu, mutta ja koska siihen ei vastata aivan heti. Vapauden pakko aukeaa merkityksellistämisen yksinkertaisina mahdollisuuksina, polttavina perustavina kysymyksinä, joita ei voi koskaan ratkaista intressittömästi, vaan joiden ratkomisessa olemme koko ajan, huomasimmepa tai emme. Tässä mielessä taide on kirjaimellisesti uutta maailmaa perustavaa.
Taide on aina tulevaisuuteen avautuvaa, mutta perinteen pohjalta. Se näkee juonteen menneisyydestä tulevaisuuteen, mutta avaa tämän uudelleen. Miksi? Koska jokin vaatii puuttumista. Mistä sitten tulee se tai miten ilmenee se, mihin on puututtava?
Taide avaa sitä, mikä jo ammottaa perimässämme maailmassa. Se ei kuitenkaan puutu vain maailman ahdistaviin ongelmiin, vaan myös vapauttaa ilon, kauneuden ja hyvyyden liikkumatiloihin. Aristoteleen Runousopin mukaan yllättävä käänne tai tunnistaminen tuottaa katharsiksen, joka saattaa olla niin puhdistavaa itkua kuin nauruakin. Aina on kyseessä jonkin mahdollisuuden aukeaminen, seuraavan hetken nytkähtäminen esiin, vallitsevan liikkumatilan uudelleen reitittäminen. Aina on jokin paljastus jossain viritetyssä ja jännitetyssä tilassa, jonkin rajan piirto.
Tulevaisuuden taide
Nykytaide on aina tulevaisuudellista. Tämän pohjalta voidaan kysyä, mitä esimerkiksi seuraavan vuosikymmenen taide voisi olla.
Tulevaisuuden taide joutuu kääntymään sen puoleen, mikä ammottaa maailmassa, loistaa poissaolollaan, vaatii puutteena ja hätyyttää hätänä, hihittelee piilossa. Missä pulassa, missä haasteissa ja paradokseissa olemme? Ekologia, ekonomia, yhteisöllisyys, nationalismin kasvu, keskusteluyhteys, eri kulttuurien kohtaaminen, kulutuskulttuurin näennäisvapaus. Itse näen vapauden teeman ja tulkitsemisen keskeisenä. Se, missä se on tulkittu liian tiukasti, odottaa vapautumistaan. Se, missä se on jo tuloillaan, odottaa osoittamistaan.
Tuleva taide vapauttaa. Se vapauttaa siten, että se on tulossa, tehtävä, aukeamassa. Siten, että me kysymme sitä ja sen myötä maailman tulevaisuutta. Nykytaide – jokainen uusi viivan piirto, näppäimistön napautus, näyttelyn avajaiset, performanssin alku, ilmaa väräyttävä sävel – vastaa kysymykseen tulevasta taiteesta, tai oikeastaan kysyy sitä: voisiko lähteä tähän suuntaan, avautuuko täältä mielekkyyttä, avautuuko täällä kihelmöivin puute.
Mutta oleellisempaa kuin kysyä mitä uusi taide käsittelee, on kenties kysyä ensin, missä. Paikallisissa yhteisöissä, globaaleilla markkinoilla, guggenheimeissa, kansainvälisissä yhteistyöprojekteissa vai youtubessa ja facebookissa? Nousevatko huiput esille instituutioiden kautta vai muodostuvatko ne itse, omin keinoin uusiksi instituutioiksi kaiken mediatulvan keskeltä. Onko edes tarve huippuihin ja instituutioihin, perinteiseen taiteen arvottamiseen? Vai onko vain oleellisempaa se, että taide ylipäätään avaa uudelleen perinteitä ja kieltä, vaikka sitten anonyymien tekijöiden ja teosverkostojen runsaudessa. Joka tapauksessa taiteen käsite pitää palauttaa alkuperäänsä (jota kuvaa kreikan sana tekhn?): se ei ole esteettisen arvon kategoria tai elitististä viihdettä, vaan tietynlaista tietämistä, todellisuutta paljastavan pidättymisen osaamista ja alue, jolla näin tehdään.
Yksi nyky-yhteiskunnan ongelma on kuitenkin taiteen oma toimeentulo. Taidetta ja humanistis-yhteiskunnallisia tieteitä väheksytään teknologis-taloudellisessa päätöksenteossa juuri siksi, että kieli, kulttuuri, ideoiminen, luovuus ja ajattelu näyttäytyvät niille hallitsemattomina. Teknologia ja talous eivät usko, että luovuutta todella voidaan lisätä ja opettaa, koska tämä tarkoittaisi niille ennakoimattomuuteen avautumista, itsensä kyseenalaiseksi ja muutettavaksi asettamista, pitäytymistä epävarmuudessa, merkitysten partaalla.
Politiikkana tämä väheksyminen on lyhytnäköistä. Tieteet ja taiteet ovat luovan informaatioyhteiskunnan perustavaa infrastruktuuria, siinä missä pellot ja tieverkosto maatalousyhteiskunnan. Perusinfrastruktuuriin panostaminen on yhteiskunnan tuotannon ehtojen kasvattamista ja se tulee aina takaisin korkojen kera, kuten jo New Deal osoitti.
Taide ei ole hyödytöntä laajassa mielessä, sillä se tähtää yhteis- ja ihmiskunnan mielekkyyteen, se etsii sitä. Toiminnan mielekkyys on aina yhteisöllistä, sillä kaikessa mielekkyyden ammottamisessa on mukana sekä merkitysten ja mielekkyyksien periminen toisilta että toisille perustelemisen vaade. Taiteellinen vapaus, sanan- ja ilmaisunvapaus sekä muutkin poliittiset vapaudet ovat juuri tätä vapautta etsiä mielekkyyttä yhdessä.
Siksi taide voi perustaa myös hyödyn mielekkyyden, antaa sen tavoittelulle suunnan. Niinpä siitä voi koitua myös pitkän tähtäimen kaupallista hyötyä, kestävää kehitystä, sivistyksen ja luovuuden sekä ajattelu- ja kommunikaatiokykyjen leviämisen ja monipuolistumisen kautta. Yksityinen sektori ei näe näin pitkälle, eikä sen vuoksi sijoita taiteeseen riittävästi, mutta julkisen sektorin on nähtävä, koska se itse on yhteiskunnan perusrakenne ja yksityisenkin sektorin ehto ja mahdollistaja. Julkinen sektorihan on karkeasti ottaen juuri ne kaiken talouden puitteet, joita ei voi alistaa vapaille markkinoille tai joista vapaatkin markkinatoimijat kuitenkin huomaisivat olevan itselleen parasta sopia yhteisesti ja kilpailematta liian pitkälle. Niinpä julkisen sektorin tehtäviin kuuluu tukea taidetta ja sen myötä itseään ja inhimillistä elämää vapaana mielekkyyden etsintänä. Toisin sanoen julkisen sektorin tulee ”sijoittaa” taiteeseen, ”ostaa” sitä, toimittaa markkinoille taiteen ”kysyntää” eli välittää tulevaisuuden yhteiskunnan kommunikaatio-osaamisen tarpeet nykypäivään.
Lähteitä:
Heidegger, Martin, Beiträge zur Philosophie (Vom Ereignis). Frankfurt am Main: Vittorio Klostermann, 1989.
Heidegger, Martin, Taideteoksen alkuperä. Kustannusosakeyhtiö Taide, 1995.
Merleau-Ponty, Maurice, Silmä ja mieli. Suomennos ja jälkisanat Kimmo Pasanen. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide, 1993.
Nancy, Jean-Luc, Corpus. Suomentanut Susanna Lindberg. Helsinki: Gaudeamus, 1996.
Nancy, Jean-Luc, ”On Painting (and) Presence”, Birth to Presence, 341–367. Translated by Emily McVarish. Stanford, California: Stanford University Press, 1993.
Nancy, Jean-Luc, ”On the Threshold”, Muses, 56–67. Translated by Peggy Kamuf. Stanford, California: Stanford University Press, 1996.