Taiteen tulevaisuus?

Pirkko Holmberg, Harri Mäcklin

Perjantaina 25.2. julkaistu Perussuomalaisten ”vaaliohjelma” vaikuttaa surrealistiselta kokoelmalta irrallisia älyttömyyksiä, jotka tuovat monilta kohdin hätkähdyttävästi mieleen 90 vuoden takaiset Saksan Kansallissosialistisen puolueen linjanvedot. Kulttuuripolitiikkaa käsittelevä osio suuntautuu menneisyyden säilyttämiseen, isänmaallisuuteen ja niiden epäkaupallisten taidemuotojen tukien torjumiseen, joiden selviäminen ilman tukia olisi erittäin hankalaa. Toisin sanoen, ohjelman laatineet eivät ymmärrä nykykulttuurista tuon taivaallista. Kansainvälisyys kuuluu kulttuurin omimpaan luonteeseen. Esimerkiksi ilman aikanaan epäkaupallista ja epäkansallista Helene Schjerfbeckiä tai vaikkapa ”tekotaiteellista” nykysäveltäjää Kaija Saariahoa suomalaisessa taiteessa olisi hyvin vähän sellaista, joka kiinnostaisi muuta maailmaa.

Jokaiselle ihmiselle toki suotakoon omat esteettiset ihanteensa. Timo Soini haluaisi rakentaa itsensä näköisen, kulttuurittoman ja pysähtyneen Suomen, jossa harvat jäljelle jääneet taiteilijat maalaisivat henkensä pitimiksi realistista toritaidetta ja viimeisetkin klassisen musiikin lahjakkuudet olisivat paenneet ulkomaille. Perus-Suomen kulttuuri-ihanteena olisi pyssyineen maatilalleen linnoittautunut vihainen isäntä, joka tykkää Gallén-Kallelasta ja käy raveissa. Tällaiselta maalta ei tarvitsisi edes sulkea rajoja: koulutetut ja lahjakkaat muunmaalaiset tuskin olisivat enää kiinnostuneita tänne muuttamaan.

Mustekalassa on vuodesta 2007 lähtien julkaistu estetiikan opiskelijanumeroita, joiden tarkoituksena on antaa opiskelijoille tilaisuuksia kirjoitustensa julkisaamiseen sekä saada tuoreita näkökulmia kulttuurikeskusteluun. Tällä kertaa mukaan pyydettiin estetiikan opiskelijoiden lisäksi mm. taidehistorian opiskelijoiden sekä taiteilijoiden puheenvuoroja. Numeron taustalla oli kysymys, mitä tapahtuu taidekouluissa ja yleisemminkin siellä, missä tulevaisuuden taiteelle luodaan perustuksia. Mitä liikkuu taiteen nykyisten ja tulevien tekijöiden ja kokijoiden mielessä? Kysymys siitä, millaista taide tulevaisuudessa on, miltä se aivan konkreettisesti näyttää, kuulostaa tai tuntuu, kytkeytyy pakostakin kysymykseen, onko tämä tulevaisuus mahdollinen, ja mitkä nykyiset yhteiskunnalliset rakenteet siihen vaikuttavat. Nykyisessä ilmapiirissä, markkinatalouden ja kaikenmaailman timosoinien pyrkiessä valtaan, nämä kysymykset tuntuvat tavallistakin polttavammilta.

Suunnitellessamme tätä numeroa saimme spontaanin ajatuksen myös asiaan liittyvän keskustelutilaisuuden järjestämisestä. Sen paikaksi varmistui pienen pähkäilyn jälkeen Kuvataideakatemia. 25.2. järjestetty tilaisuus olisi hyvinkin saattanut käsitellä tulevaisuuden taiteen konkreettisia muotoja ja sisältöjä, mutta tilanne johti keskustelun yhteiskunnallisille urille. Myös puhujajoukon laaja-alaisuus ajoi sisällöllisten kysymysten sijasta keskustelemaan pikemminkin taiteen tekemisen edellytyksistä. Esille nousi muun muassa taideyliopistohanke, jota Kuvataideakatemian maalauksen professori ja taidemaalari Silja Rantanen kritisoi omassa, tässä numerossa julkaistussa puheenvuorossaan.

Tilaisuuden tarkoituksena oli nimenomaan keskustella, ei niinkään esittää viimeisen päälle valmiiksi mietittyjä kannanottoja. Päivän aikana onnistuttiinkin saattamaan erilaiset voimat kohtaamaan avoimia kysymyksiä ja tuntemattoman äärelle asti, mikä herätti myös hämmennystä. Hajanaisuuden uhallakaan emme halunneet keskittyä pelkästään kuvataiteeseen, ja muun muassa siksi puheenvuoro annettiin myös esitys- ja performanssitaiteelle Esitys-lehteä päätoimittavan Pilvi Porkolan kautta. Hän toi esiin tärkeän näkökohdan, että tulevaisuus on sitä minkä me itse luomme. Se, ettei sitä ole vielä olemassa ja että sen syntyminen on meidän käsissämme, on sekä pelottavaa että luo toivoa. Porkolan epämuodikkaan optimistisesti esittämät myönteiset kehityslinjat oman taiteenalansa piirissä voivat tuoda toivoa myös muiden taiteenalojen edustajille. Taiteen tulevaisuus voi myös hyvin piillä taiteidenvälisissä projekteissa, uudenlaisissa esityspaikoissa ja uudessa epämuodollisemmassa esityskulttuurissa, minkä Nuppu Koivisto tuo esiin tulevaisuuden musiikkia pohdiskelevassa kirjoituksessaan.

Aalto-yliopiston maisteriopiskelijan Riina Hännisen puheenvuoro oli ehkä keskustelutilaisuuden jännittävin hetki. Hänninen kävi läpi omia traumaattisia kokemuksiaan opiskeluajoilta Lahden taideinstituutissa sekä vaikutelmiaan siitä, miltä taidemaailman haasteet ja rakenteet näyttävät aloittelevan taiteilijan silmin. Politisoituneen taidemaailman vanhoihin klikkeihin turtuneelle kuulijakunnalle opiskelu- ja työelämään parhaillaan astuvan nuoren polven kokemusmaailma tuntui olevan lähes käsittämätöntä.

Pirkko Holmberg yrittää kartoittaa aiheesta noussutta hämmentävää keskustelua omassa artikkelissaan. Nuorille anarkismi ja suoran demokratian vaatiminen puoluerajoihin katsomatta näyttäytyvät keinoina selvitä kovien talousarvojen ja internetin pirstaleisuuden maailmassa. Eräs kysymys on, onko jokapäiväisen kokemisen muuttuminen uusien viestintätapojen myötä pelkästään huono ja torjuttava asia, vai voisiko ilmiötä arvioida neutraalisti? Viestintää ja estetiikkaa opiskeleva Iida Sofia Hirvonen tunkeutuu tekstissään Internetin kuvablogien maailmaan, joka on muuttanut hänen jokapäiväistä kokemusmaailmaansa ja taiteenkin katselua.

Taidehistoriaa opiskelevan Laura Kokkosenartikkelissaan käsittelemän biotaiteen kaltaiset uudet taidemuodot herättävät kiperiä eettisiä kysymyksiä niin elävän olennon käyttämisestä taiteena kuin ihmisen asettumisesta luojajumalaksi. Ehkä hieman yllättäen sellaisia herättää myös audiovisuaalinen taide, jonka aineettomuus voi olla pelkkää harhaa, jos ajatellaan teknologisen jätteen määrää. Taidehistorian opiskelija Christine Langinauer kartoittaa liikkuvan kuvan tulevaisuutta haastattelemalla taiteilijoita. Kysymyksiä herättävät myös muun muassa taiteen ja tieteen suhde ja voimistunut teoretisoituminen, joka liittyy niin taiteilijoiden kiinnostuksiin kuin lisääntyvään teoreettiseen opetukseen taidekouluissa, erityisesti Kuvataideakatemiassa. Mustekalassa aktiivisesti toimivan taidehistorioitsijan ja filosofin Marko Gylénin sai liikkeelle kysymys siitä, miten talousjargonia viljelevät päättäjätahot ja tavallinen ihminen saataisiin ymmärtämään taiteen radikaali tärkeys ja sen perustava, tulevaisuutta avaava kysymysluonne. Hän esitti seminaaripäivän loppupuolella oman yrityksensä tähän suuntaan. Sen laajempi kirjallinen versio löytyy tästä numerosta.

***

Harri Mäcklin saattoi minut hiukan hankalaan tilanteeseen esittäessään tilaisuuden lopuksi paneelissa kysymyksen, millaista taide mielestämme on tulevaisuudessa. Esittämäni heitot taiteen loppumisesta ja yhteiskunnan taiteellistumisesta jäivät irrallisiksi ja vaille perusteluja. Tarkoituksenani ei ollut väittää, että taide ja sen tekeminen kokonaan lakkaisivat, vaan kyse oli yrityksestä sanallistaa pitkään voimistunutta vakaumusta siitä, että taiteen tekeminen nykymuodossaan joutuu etsimään itselleen uutta, perustavaa mielekkyyttä. Mäcklin valottaa myös omassa kirjoituksessaan kysymystä taiteen loppumisesta uuden alun mahdollisuutena. Itse yritän esittää lyhyen vastauksen seuraavassa.

Nähdäkseni taide perinteisessä arvostetussa, institutionaalisesti tuetussa ja autonomisessa muodossaan voi ”hävitä” ainakin kahdella tavalla. Toinen on se, että taide halutaan saattaa täysin yhteiskunnan määriteltäväksi ja kontrolloitavaksi ja valjastaa vientituotteeksi, mistä pinnallinen estetisoitunut kulutuskulttuuri ja kaikesta sisällöllisestä haastavuudesta puhdistunut taide ovat esimerkkejä. Mikään niin sairas olotila ei kuitenkaan voine jatkua kovin pitkään alkamatta itsestään oirehtia ja purkautua, ja juuri tässä kohden taide osoittaa varsinaisen vallankumouksellisen potentiaalinsa.

Ruohonjuuritason verkostoituminen levittää omaehtoisen ja kriittisen ajattelun ja toiminnan etäispesäkkeitä joka puolelle. Yhä useammat alkavat ymmärtää, ettei heidän tarvitse alistua tuotantokoneiston aivottomaksi ja arvottomaksi osaksi. He lakkaavat kunnioittamasta taloudellista tuottavuutta korkeimpana arvona ja alkavat toimia vastahankaan, toteuttaa itseään uusilla tavoilla. Taide kytkeytyy jokaista ihmistä koskettavaan eettiseen kysymykseen elämän merkityksellisyydestä ja ilmenee väistämättä sen vastausyrityksissä. Taide on tätä kysymistä ja vastaamista. Tämänkaltaisen vallankumouksen onnistuessa taide muusta elämästä erillisenä instituutiona tekisi itsensä tarpeettomaksi ja tulisi jokaisen ihmisen tavaksi elää.

Onko syytä olettaa, että markkinatalouden lait olisivat ihmisyyden lakeja voimakkaampia?