23.9.2009 Martta Heikkilä
Ympäristötaiteen ja -estetiikan teoriat puhuvat paikkasidonnaisesta taiteesta. Käsite viittaa ilmaisuun, jossa paikan merkitys korostuu ja määrittelee teosta. Tällaisissa teoksissa taiteilija huomioi paikan vaatimukset ja usein rakentaa teoksensa niiden mukaiseksi. On tietenkin totta, että taide on aina ajassa ja paikassa, mutta mikä tekee siitä ympäristötaidetta? Miten kontekstin vaikutusta teokseen voi luonnehtia? Riittääkö kontekstin luomiseksi taiteilijan teko, se, että hän vie taideteoksen gallerian ulkopuolelle? Eivätkö myös galleria ja museo ole ympäristöjä siinä missä metsä, joutomaa ja puutarhakin?
Kallio: Paratiisinvartijat, 2009, kivitavara, teollisuusvispilät, käsinrakennus
Paikkasidonnaisen taiteen ilmiö voidaan jäljittää aina 1960-luvun eurooppalaiseen avantgardeen, jolloin taiteilijat alkoivat työskennellä perinteisen taidemaailman ulkopuolella. Tuolloin paikkasidonnaisen taiteen periaatteet alkoivat vakiintua osaksi uusia muotokokeiluja. Taiteilijat ”löysivät” teostensa ympäristöt ja yhdistivät niiden ominaispiirteitä omaan ilmaisuunsa.
Pako modernistisen taiteen linnakkeista, museoista ja gallerioista, johti taiteen toisenlaisiin fyysisiin ympäristöihin. Voisiko laajemmassa mielessä kuitenkin ajatella, että taideteos saa merkityksiä juuri eron ansiosta, oli paikka mikä tahansa: tuleeko teoksesta teos vasta kun se eroaa ympäristöstään? Ja vieläkin laajemmin: millä tavoin taiteilijan elämä on sidoksissa aikaan ja paikkaan? Pohdimme näitä kysymyksiä kahden helsinkiläisen kuvataiteilijan, Miia Kallion (s.1972) ja Otto Santalan (s.1968), kanssa.
Ympäristöstä toiseen
Santalan koko työskentely lähtee liikkeelle tiloista, jotka eivät ole taidegalleriakäytössä. ”Kaikki taide on suhteessa omaan ympäristöönsä”, Santala sanoo. ”Yleensä ympäristötaide mielletään joksikin, joka on metsässä, mutta urbaani ympäristö voi toimia yhtä lailla. Teos, joka on tehty tiettyä paikkaa varten, voi olla muuta taidetta tiukemmin rajattua, jotta se kommunikoisi paikan kanssa ja ihmisten kautta. Muutoin se ei voisi toimia.”
Otto Santala on valmistunut Taidekoulu Maasta. Taiteen lisäksi hän hankkii ansioita graafisena suunnittelijana ja valokuvaajana. Miia Kallio taas on keramiikkataiteilija, joka taiteen tekemisen ohella opettaa Helsingin ja Keravan lasten ja nuorten kuvataidekouluissa. Hän on valmistunut keramiikka-alan artenomiksi Kuopion Muotoiluakatemiasta, ja lisäksi hän on suorittanut humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnon Helsingin yliopistossa pääaineenaan taidehistoria.
Taiteen suhde paikkaan voi olla mielenkiintoinen tai vähemmän kiinnostava. ”Jos teos viedään puskaan, se ei yksin tee siitä ympäristötaidetta”, Santala pohtii. ”Mielenkiintoiseksi teoksen tekee aihe ja sen käsittely, sen oleminen osana näyttelyä tai jotakin laajempaa kokonaisuutta. Tähän liittyvät teoksen saavutettavuus ja tulkinnat: teos ei saa olla liian yksiselitteinen, vaan se jättää asioita sopivasti auki. Näin se säilyy tuoreena ja siitä saa mahdollisimman paljon irti.”
Onko tämän määritelmän mukaan kaikki taide ympäristötaidetta, jos se kommunikoi oman tilansa ja muiden teosten kanssa? ”Periaatteessa kyllä. Hyvä taide antaa mahdollisuuksia useille tulkinnoille. Ympäristöaspekti on aina olemassa, mutta kaikki, mikä on kuljetettu ulos galleriatilasta, ei sinänsä ole ympäristötaidetta, vaan ympäristön tulee olla elimellinen osa teosta. Tulkintaan on tällöin pakko sisällyttää paikan merkitys”, Kallio muistuttaa.
Katoaminen paikkaan
Otto Santala: Muistijälki 30.11.1939
Kallio ei miellä itseään ympäristötaiteilijaksi siitä huolimatta, että hän on tänä kesänä Santalan tavoin tuonut teoksiaan esille Helsingin ja Tallinnan kasvitieteellisiin puutarhoihin. ”Työ saa tilasta riippuen erilaisia merkityksiä, ja pohdin jokaisen teokseni suhdetta tilaan”, Kallio kertoo. Hänen teoksiaan voidaan ajatella kuitenkin myös vailla suhdetta paikkaan, kun taas Santalan teokset vaativat tilan ollakseen juuri näitä teoksia. Esimerkiksi käy Santalan valokuvainstallaatio Muistijälki 30.11.1939 (2009) tänä kesänä Helsingin Kivinokassa: ”Talvisodan ensimmäistä virallista siviiliuhria esittävä teos olisi muuten irrallaan: tulkinnat vaativat tietynlaisen tilan.”
Teokseen kuului kuva seitsemänvuotiaasta Armi Hillevi Metsäpellosta, joka kuoli Helsingin linja-autoasemalla pommituksen seurauksena. Kuva enkelinkiharaisesta tytöstä kohosi sodan alkamisen tunnukseksi ja siviiliuhrien symboliksi. Kivinokan metsässä kuva haihtui vähitellen sen ympärille kasvavien versojen taakse. Samalla aikansa ikoni vähitellen haalistui – näin teos ilmensi tekijälleen muistin katoamista.
”Vielä 1950- ja 1960-luvuilla kaikki tunsivat tämän kuvan. Löysin sen täysin vahingossa Suomen historiaa käsittelevästä kirjasta kymmenisen vuotta sitten. Yleisesti minua koskettaa se, mitä tapahtuu tavallisille ihmisille ja miten he jäävät järjestelmien, esimerkiksi sodan, jalkoihin. Sota on suuri prosessi, jos ajattelee, miten päädytään pommittamaan tai kaasuttamaan joku hengiltä.”
Raadollisia kuvia raadollisesta maailmasta
Santala ei osaa nimetä kuvataiteilijoiden joukosta ehdotonta suosikkia. Hänen teoksissaan heijastuva sotien tuottama kärsimys ja sen perintö ovat yhteydessä korealaisen Kim Ki-dukin taide-elokuviin. Niissä ohjaaja käsittelee uhreja ja syrjäytyneitä ihmisiä tavalla, joka on kiinnostanut Santalaa viime aikoina.
Otto Santala: Hyväksikäytetyt, 2009
Santalan mukaan paikan merkityksiin yhdistyy aina teoksen tekoprosessi. ”Esimerkiksi käy oma tölkkiteokseni Pakolla kutsutut (2009). Etsin netistä tietoa myrkkykaasupurkeista ja eksyin Auschwitzin sivuille.” Kaisaniemen kasvitieteelliseen puutarhaan Santala toi näytteille purkkeja, jotka muistuttivat keskitysleireissä käytettyjä kaasun säilytysastioita.
Auschwitzissa on iso, pleksillä eristetty tila, johon on koottu Zyklon B -kaasupurkkeja. Sinihappona tunnettu kemikaali on syaanivetyvalmiste, jota käytettiin toisessa maailmansodassa juutalaisten surmaamiseen. ”Purkkien kyljissä luki joukkotuhoon osallistuneiden yritysten nimiä.
Nämä saksalaiset kemianteollisuuden firmat ovat vieläkin toiminnassa: Bayer, Basf, Agfa, Hoechst… Yritykset jatkoivat toimintaa sodan jälkeen, eikä niille merkinnyt mitään se, että sodassa niiden avulla menetettiin muutama miljoona ihmistä. Tärkeämpää oli niiden liikuttelema raha. Ennen sotaa amerikkalaiset omistivat osan näiden yritysten osakkeista. Sodan jälkeen oli tärkeintä, että talous saatiin käyntiin ja voitot maksimoitua.”
Valmistaessaan tölkkejä Santala tuli ajatelleeksi Kasvitieteellisen puutarhan näyttelytilaa, lasivitriiniä. ”Pystyin yhdistämään purkit tähän tilaan, koska minulla oli ajatus valokuvasta. Tila toimi hyvänä elementtinä, jonka saatoin siirtää toiseen paikkaan oman tulkintani mukaan.”
Onko ympäristöön tehtävän taideteoksen paikka mietittävä tarkkaan etukäteen, vai voiko työn tehdä ensin ja sitten soveltaa paikkaan? ”Noin se usein käytännössä tapahtuu”, Kallio toteaa. On harvoin mahdollisuuksia valita ensin paikkaa ja sitten toteuttaa teos.
Santala: Kadonneet, unohdetut 2009 ripustus, 2008
Tänä kesänä Santalan lapsisotilaita kuvaava installaatio Hyväksikäytetyt (2009) oli esillä Joutsan Haihatuksessa. Kysymyksessä oli tavallaan työn uudelleen ripustus uuteen paikkaan. ”Tämä tapahtui alkuperäistä ripustusta mukaillen. Työn uusi ripustus ratkesi paikan mukaan: se levisi paljon entistä laajemmalle, mutta kyseessä oli saman työn toinen ripustus, ei uusi teos. Siksi teoksen merkitys pysyi kummassakin paikassa samana siitä huolimatta, että ympäristö on hirveän tärkeä osa teosta ja koivikko tai kuusikko on osa työtä.”
Santala korostaa materiaalin valinnan ja käsittelyn merkitystä, sillä teoksen materiaalin täytyy kestää ulkona koko näyttelykauden. Jos galleristi vie maalauksen tai herkästi vaurioituvan veistoksen ulkotilaan, niiden materiaali ei kestä. Tämä on pakko huomioida tekovaiheessa.
Ympäristö luo odotukset
Kalliota kiinnostaa ympäristötaiteessa erityisesti se, että teos on muualla kuin perinteisessä galleriatilassa, yllätyksellisessä paikassa kuten rautatieasemalla tai kaasulaitoksessa, jonne ei mennä varta vasten katsomaan taidetta. ”Näin on mahdollista tavoittaa ne ihmiset, joita taide ei kiinnosta ja jotka eivät normaalisti mene paikkoihin, jotka ovat ’sivistyneempiä’ varten. He eivät mene katsomaan taidetta, joka vaikuttaa vaikeaselkoiselta”, Kallio sanoo.
Herättyä jäljellä on vain tekojen muisto (osa), 2008,
Esimerkiksi kaupunkiympäristöön voi mennä tekemään jotakin muuta ja kohdata taidetta. Kallio kuitenkin huomauttaa: ”Mittakaava olisi otettava huomioon, jos alkaisin kilpailla Itäkeskuksen ostoshelvetin kanssa. Jotta Kimmo Schroderuksen veistoksen (Kuru, 2004) Tallinnan aukiolla huomaisi, teos vaatii jo kokoa. Intiimimmän teoksen kohtaaminen vaatii joko halua kohdata se tai sitä, että teos osuu silmään. Tämä on minusta kiinnostavaa.” Pysäyttääkseen katsojan teos vaatii tietynlaisen mielentilan ja -vireyden, jos se on paikalla pari kuukautta tai vaikka pelkästään yhden päivän. Ihmiset turtuvat, ja muutaman viikon päästä he eivät välttämättä enää näe teosta.
Väärällä tavalla ympäristöön on sopeutunut esimerkiksi Hannu Sirénin minimalistinen teräsveistos Symboli (1985) Hakaniemen Ympyrätalon edustalla. Teokseen suhtaudutaan välinpitämättömästi, eivätkä kaikki edes miellä pallon muotoista veistosta taideteokseksi. Toisaalta veistos voi inhimillistää ympäristöään, kuten esimerkiksi Ernst Billgrenin Kohtauspaikat (1998) Kampintorilla. Tämän voi myös helposti ohittaa, koska yleisö saattaa luulla veistosta muuntajakopiksi eikä huomaa sen kylkiin kuvattuja mosaiikkisorsia tai pronssisia karhuja ja kettuja.
Kalliota kiehtovat välitilat: ”Asemien odotushallit, terminaalit, bensa-asemat… Paikat, joissa tavallaan ollaan mutta ei olla. Töiden tekeminen niihin kiinnostaa minua.” Entä taide moottoriteiden varsilla? Miten lentokentän laskeutumisvalot Tuusulantien varrella (Valoviiri, 2000) tai Purje-teos (Anna Eerola, 1994–1995) Espoon Keilalahden liittymässä on sitten muotoiltava, jotta katsoja voisi tavoittaa niiden yksityiskohtia? Jos ympäristötaide antaa osaltaan paikkaan jotakin, kaivataanko tämäntyyppisiä teoksia? ”Moottoritie on aika hektinen ympäristö. Voi olla, etteivät tällaiset työt nouse koristeita korkeammalle tasolle”, Kallio arvelee. Saattaa olla, että nämä teokset näkee kunnolla vain valokuvista, jos pysähtyminen tien varteen on kielletty.
Taiteilijana nyky-Suomessa
Kallio: Suru, 2006
Millaisen ympäristön nykymaailma tarjoaa taiteilijalle? ”Taiteilijana pärjää, jos on muitakin tulonlähteitä. Kokemalla, näkemällä ja tekemällä taidetta kuvataidekoulujen oppilaatkin oppivat käsittelemään omia tunteitaan ja hyväksymään itsensä kokonaisuutena, myös omat heikkoutensa.” Taiteen kautta saa suoran yhteyden kasvuunsa ihmiseksi, sillä taide on luonteeltaan sanatonta. Kallion mukaan meitä ympäröivä kuvatulva edellyttää, että pystyy ottamaan vastaan, tulkitsemaan ja erottelemaan asioita toisistaan.
Onko taiteilijoita sitten liikaa? ”Näin usein sanotaan, ja näin on, jos ajatellaan apurahojen riittävyyttä ja työllään elämistä. Niihin nähden taiteilijoita on liikaa. Sisällöllisesti kuitenkaan ei, sillä mielenkiintoista taidetta ei Suomessa ole liikaa. Siihen nähden, mitä täällä tehdään, taiteilijoita voisi olla enemmänkin”, Kallio arvioi. Santala lisää: ”Voisi sitä huonomminkin aikansa viettää.”