Jouni Kujansuun näyttely Tennispalatsissa on kuin korkeakulttuurinen peep show: tuntuu kuin olisi salaa päässyt katsomaan jotakin hyvin intiimiä, jotakin, mikä yleensä pidetään katseilta suojassa. Prosessinomaisuus, joka syntyy ripustuksesta sekä siitä, että esillä on kaikkea piirustuksista ja videoista valmiisiin veistoksiin, luo illuusion taiteilijan ajatuksiin kurkistamisesta. Lopputulos on monipuolinen ja moniselitteinen.
Kujansuun maailma on hyvin miehinen ja luterilainen: hävetään, hikoillaan, tapetaan käärmeitä. Ja syödään nakkeja. Taiteilija antaa taidemuseo.fi -lehden haastattelussa ymmärtää pitävänsä taikinaa, ehkä maitoakin, feminiinisinä materiaaleina. Kuitenkin konteksti, jossa Kujansuu näitä materiaaleja, kananmunia, maitoa, nakkeja, pullaa jne. esittää, saa ne näyttämään hyvinkin maskuliinisilta. Eikö juuri tuolta näytä perisuomalainen työmiehen lounas? Tuhtia ja rehtiä äijien ruokaa: niistähän saa tehtyä vaikka pyttipannua, kyytipojaksi lasi maitoa ja paksu viipale pullaa päälle. Tosimiehen ruokaa, ei todellakaan ’kaniinien’.
Saattaa olla, että Kujansuun teoksissa suhtaudutaan jonkinlaisella ironialla siihen, mitä miehen pitää olla, tehdä ja edustaa. Vaikka esillä on hitsauksia ja rakennettuja metallihäkkyröitä, vaikka teoksissa runkataan ja pannaan spermatahrat esille ja vaikka tekijä piirtää kuvia, jotka näyttävät penis-origameilta, hän uskaltaa myöskin Puppies-teoksessa kuvata kauniita poikia rinnastaen nämä söpöihin koiranpentuihin. Vai nauretaanko siinä 80-luvun muodikkaalle julistetyylille, jossa puolialastomat miehet halailivat vauvoja tai pieniä karvaisia eläimiä?
Miten mies täyttää miehen mitat ja kriteerit? Sukupuolistereotypioiden käsittely on ehkä ilmeisintä teoksessa Balls (1996), joka perustuu balls-sanan kaksimielisyyteen. Teos koostuu vahapäästä ja palloista, naulakosta, josta roikkuu, no, kaksi palloa, sekä tuolista, jonka alla on koripallo. Tässäkö miehinen oleminen kiteytyy? Mies heittää palloa, urheilee, ja keskittyy muutenkin osoittamaan, että pallo nousee ja kulkee ja on kaikin tavoin hallussa.
Rosoisesti ja samalla kliinisesti esiintuodut suomalaiset stereotypiat luovat näyttelyyn oman, ankean maailmansa. Pitäisi olla tietynlainen, ja tehdä se hyvin. Erilaisuudesta seuraa Suomessa eristyminen ja häpeä, jopa syrjäytyminen.
Mutta mistä syrjäytyminen sitten alkaa? Vuodelta 1999 olevassa Hautomo-teoksessa keskipisteenä on suurikokoinen TV, jonka edessä liian lähellä on tuoli ja sen päällä sievästi aseteltuna kasa kananmunia. Hyllyltä, television päältä, katsovat isovanhemmat ja sukulaiset valkovalokuvista kohti tuolia. Tai katsoisivat, jolleivät olisi ummistaneet silmiään. Seuraava sukupolvi kasvaa videoita tuijottaen, kenenkään valvomatta, piittaamatta. Kuvaako teos maailmaa, jossa kasvava sukupolvi haudotaan syrjäytyneiksi?
Seurauksena ja lieveilmiöinä on yksinäisyyden loputtomuus ja ruumiittomuus. Sitä kuvaa teos Sleeper, jossa pelkkä rujo pää makaa likaisella patjalla lattialla. Sen yläpuolella pyörii teline, josta roikkuu nakkeja, on roikkunut ties miten kauan. Visio on kuin suoraan sairaimmista painajaisista, eikä välttämättä silti niin kaukana todellisuudesta.
Kujansuu kertoo haastattelussaan Koukku-teoksen (seinällä oleva rivi valokuvia samanlaisista tyhjistä koukuista) käsittelevän ”läsnäoloa, tai pikemminkin poissaoloa”. Sama teema, tai tunnelma, kulkee läpi näyttelyn. Osittain ”koukkunakin”, ajatuksena, johon jää roikkumaan. Teoksissa on jälkiä läsnäolosta, siitä, että joku on käynyt paikalla, mutta ehtinyt jo lähteä, jättänyt jälkeensä näkyvää ja tuntuvaa tyhjyyttä.
Teksti: Anna Jensen
Kirjoitus on harjoitustyö Helsingin yliopiston Taiteiden tutkimuksen laitoksella järjestetyllä kritiikin perusteet kurssilla.