7.10.2004 Kimmo Korhonen
Kirjoitus kuuluu harjoitustyönä Helsingin Yliopiston Taiteiden tutkimuksen laitoksella syksyllä 04 käynnissä olevaan Kritiikin perusteiden kurssiin.
Näyttelyhuoneen nurkassa on kasa käytettyjen kankaiden sisään ommeltuja luita. Vihertävä värivalo suuntautuu “Luuvalo” nimiseen –teokseen. Vastapäiselle seinälle on ripustettu rivistö seinäkoukkuja esittäviä valokuvia. Ensisilmäyksellä Jouni Kujansuun teokset vaikuttavat yksinkertaisilta, mutta niihin alkaa kaivata merkityksiä.
Nurkan takana, seuraavassa huoneessa avautuu teoksia, jotka tarjoavat jo voimakkaammin tarttumapintoja tuntemuksille ja tulkinnoille. Kujansuun teoksiin voisi hakea vertailupintaa Marcel Duchampin antitaiteesta, yhtä hyvin kuin surrealismista. Kujansuuta yhdistää surrealismiin se, että teokset koostuvat arkisista aineksista, kuten leimatuista kananmunista, taikinasta, verestä, lumisateesta TV:n kuvaruudulla tai aaltoilevasta merestä. Näistä syntyy oivaltamaan houkuttelevia kokemuksia.
Teosten pelkistetty ilmaisu antaa mahdollisuuden tarkastella inhmillistä kokemusta. Useat teokset alleviivaavia olemassaolon materiaalisuutta. Ne ripustuvat mielen assosioivuuteen, kuten esimerkiksi teos “Balls”, joka rakentuu mm. alushousuista ja silmämuniksi asetetuista pingispalloista. Useiden teosten edessä jää pohtimaan, mihin merkityksenmuodostus nojaa; ja kyllä se tuntuisi nojaavan kokijaan itseensä. Samalla katse kääntyy taiteen mahdollisuuksiin ja rajoihin – siihen, mikä ei erota taidetta mistä tahansa koetusta materiaalisesta olemassaolon muodosta.
“129 ehdotusta teokseksi” –niminen videoteos esittää paperimyttyä, joka muuttaa asentoaan hiukan lattialla. En jaksa katsoa montaa paperimytyn muutosta,
vaan jatkan edelleen. Muutamista teoksista jää vaikutelma, että taiteilija vain jakaa teoksissaan tyrmistystä ja ahdistusta. Mykästi tuodaan esiin, että vain nurkan taakse voi nähdä, ei sisään, ei vaikka rautalangasta vääntäisi. Kaikki se, mikä on vääjäämätöntä, kuten ulostamisen yhteys häpeään ja pelko muistojen katoamisesta, ovat läsnä Kujansuun aiheistossa. Taidetta teokset käsittelevät desillusoivasti. Kahden taivasvalokuvan päälle on asetettu kivi pitämään niitä paikoillaan. Vaikutelma on alistuneen hirtehis-humoristinen.
Muutamat teosten nimet kertovat selvästi, että Kujansuun taide on henkilökohtaista. Näissä materiaaleina ovat vanhat kankaat, kuvauskohteina taiteilija itse sekä hänen lähisukulaisensa. Ruumiillisuutta edustava paskan kuvaaminen kontrastoituu “pullataikinallisiin” teoksiin, jotka ovat usein myös abjektiivisen vieraannuttavia.
Teoksista rakentuu näyttelykokonaisuus, johon riisutut lyijykynätyöt luontuvat siinä missä yllättävät esineyhdistelmätkin. Teokset viittaavat taiteeseen, olemassaolon vääjäämättömyyteen, kenties tiedostamattomasta kumpuavaan vieraudentunteeseen. Kujansuun teokset avaavat näkökulmia – mutta eivät tarjoa vastauksia. Tulkittavaksi jää sekin, onko viimeisen huoneen “Liaton” –teos, joka on valokuva ylöspäin tähyävästa karitsasta, kitchmäistä ironiaa vai esittääkö se äkillistä kaipuuta puhtauteen, ja lopulta…miksi se ei näyttelyn kokonaisuudessa ilmaisisi molempia?