24.2. 2006 Irmeli Hautamäki
Sukupuolisuus-teeman voi nykyisin sanoa olevan valtavirtaa Yhdysvalloissa monillakin aloilla. Mitä elokuvaan tulee, ovat gay- ja transgender-aihetta eri tavoin käsittelevät filmit, kuten Brokeback Mountain ja Transamerica onnistuneet saavuttamaan suuren yleisön suosion. Hollywood-tyylisesti komea Brokeback Mountain on vakava elokuva, joka panee täkäläisen yleisön hiljenemään päähenkilöiden väistämättömien kärsimysten takia. Elokuvan sanoma on, että rakkaus on luonnonvoima, gay-rakkauskin, eikä luonnolle voi mitään. Ympäristön tyly suhtautuminen tekee miesten elämästä tragedian.
Toisella tavalla aihetta lähestyy Transamerica– elokuva, jonka transseksuaalinen päähenkilö Bree on tyytyväinen löydettyään oikean identiteettinsä naisena ja odottaa leikkausta, kunnes kaikki menee sekaisin hänen 17-vuotiaan poikansa ilmaantuessa yllättäen kuvioihin. Bree ei tiedä, että hänellä oli edellisessä elämässään Stanleyna poika. Transamerica kertoo komedian keinoin transseksuaalisuuden yhteydessä harvemmin käsitellyistä perhesuhteista ja se uskaltaa nauraa ja itkeä seksuaalisen identiteetin vaihtoon liittyville tabuille. Samalla Transamericassa nauretaan kaikenlaisille stereotyyppisille sukupuolirooleille perheissä. Sukupuolen vaihtaminen koetaan yksilön valinnaksi ja tässä yltiöindividualistisessa maassa sellaista tietysti pidetään suotavana. Toisaalta vaa’assa painavat myös perhearvot. Transseksuaalitkin kuuluvat biologisin sitein johonkin, eivät he ole yksin maailmassa.
Edellä mainitut elokuvat ovat taitavasti tehtyjä ja yleisön reaktioista päätellen tunnetasolla uskottavia. Hankalat aiheet eivät ole enää marginaalia Yhdysvalloissa, vaikka Transamerica ei olekaan levityksessä koko maassa. Ei ole mikään ihme, että Brokeback Mountainin ollessa monen Oscarin ehdokkaana kirjamarkkinoille ilmestyy newyorkilaisen journalistin Norah Vincentin kirja Self-Made Man, One Woman’s Journey into Manhood and Back Again. Kirja käsittelee nimensä mukaisesti kirjoittajan kokemuksia sukupuolen vaihtamisesta. Kirjasta on tullut lyhyessä ajassa iso puheenaihe ja kiinnostuksen kohde koko maassa.
Se että Norah Vincent menee tosissaan ja onnistuneesti toteuttamaan huiman kokeen miehen roolissa, on suoritus sinänsä. Vincent toimi 18 kuukauden ajan eri elämänalueilla huolellisesti harjoittelemassaan nuoren miehen, Nedin, roolissa. Kirjan kirjoittaminen osoittaa, miten pitkälle ja suoraan arkipäivään sex/gender-aihe ja sukupuolten tasa-arvokysymys tässä maassa menee. Kirja osoittaa myös Amerikassa suositun non-fiction genren etuja. Non-fictionissahan yhdistetään tosielämän kuvausta ja teoreettista tms. pohdiskelua ja tehdään se kaunokirjallisesti luovalla tyylillä. Self-made Manin kaltaisen human experimentin toimeenpano ei ole täällä ensimmäinen laatuaan. Sitä edeltää John Howard Griffinin kirja Black Like Me, jossa valkoinen mies esiintyy mustana ja Barbara Ehrenreichin Nickel and Dimed, jossa kirjailija sinnittelee minimipalkkatöissä.
Miesten maailma ja naisten tabut
Self-made Manin kirjoittaja Norah Vincent on kokeen alkaessa 35-vuotias yliopistokoulutuksen saanut journalisti, jolle radikaali feministinen teoria on tullut tutuksi jo lukioajoista. Kirjaa lukiessa huomaa kyllä, että naisteoria on kirjoittajalla hallussa, mutta hän ei ryhdy teorioiden avulla väittelemään, todistelemaan eikä edes kumoamaan mitään. Hän kertoo kokemuksistaan Nedinä eri tilanteissa, kuten esimerkiksi miesten keilailuporukassa, deitteiluistaan naisten kanssa sekä työelämästä myyntimiehenä ja tekee sitten yhteenvetoja. Lukija saa tehdä omia päätelmiään omista lähtökohdistaan käsin. Kirja toimii monella tasolla samaan aikaan: se on elävästi kirjoitettu raportti, jossa on todella jännittäviä ja kutkuttavia kohtia ja samalla se testaa naisliikkeen ja -teorian piirissä esitettyjä ajatuksia ja itsestäänselvyyksiä niiden silmissä, jotka tuntevat nämä asiat. Kirja ei ole kirjoittajan matka omaan sukupuoleen, sillä siitä Vincent on hyvin selvillä. Hän on nainen, lesbo ja feministi, eivätkä hänen kokemuksensa Nedinä muuta hänen laatuaan miksikään. Tarkoituksena ei siten ole tutkia naiseutta vaan miehenä olemista.
Self-Made Man kertoo aseistariisuvasti, suoraan ja älykkään reflektoivasti kirjoittajan kokemuksista Nedinä. Kirja alkaa ystävyys-jaksolla, jossa Ned menee mukaan työväenluokkaisten valkoisten miesten keilailuporukkaan. Hänellä ei ole vaikeuksia tulla hyväksytyksi fyysisesti miehenä, sen verran hyvin hän on valmistautunut rooliinsa kuntosalilla ja näyttelijöiden avustuksella. Niinpä hänet otetaan kolmen miehen intiimiin porukkaan täytenä miehenä, tosin nörttinä, mutta kukaan ei epäile hänen fyysistä sukupuoltaan.
Koska hän on kuitenkin surkea keilaaja, miehet suhtautuvat häneen isällisen kärsivällisesti ja yrittävät opettaa häntä. Miesryhmän sisäinen solidaarisuus on asia, jota Ned ei ole koskaan kokenut. Ensimmäisestä kädenpuristuksesta alkaen Ned on ryhmän jäsen. Kirjoittaja toteaa, että feministinen teoria on yrittänyt opettaa naisille solidaarisuutta, jonka miehet ovat ymmärtäneet jo kauan sitten. Kukaan Norahin naispuolisista urheilutoverista ei ole yrittänyt auttaa häntä urheilusuorituksissa, päinvastoin.
Kuvaukset Nedin tutustumisesta ryhmän jäseniin ovat mehukkaita. Lukija jännittää Nedin puolesta. Ensimmäisellä keilailukerralla Nedin silmälasit menevät huuruun hermostuksesta, hän on täysin paniikissa, mutta hän selviytyy ryhmän johtajan huumorin avulla. Kyllä se siitä -asenne ei petä kertaakaan.
Millaisia asenteita näillä työväenluokkaisilla miehillä on naisiin tai eri rotuisiin? Nämä huonosti palkatut ja pitkiä päiviä tekevät miehet eivät ole rasisteja, heiltä Ned ei kuule yhtään likaista rotuun liittyvää vitsiä. Vaimoihinsa he suhtautuvat kunnioituksella ja rakkaudella, mutta siitä huolimatta he käyvät näiltä salaa tissiklubeissa. Heille ”avioliitto ja miespuolinen seksuaalinen vietti näyttävät olevan asioita, jotka eivät kuulu yhteen”. (Kirjaan sisältyy roisi luku pornoklubilla käynnistä, mutta siellä Ned vierailee omaan yhteiskunta- luokkaansa kuuluvan miehen kanssa.)
Kirjoittaja ei missään vaiheessa yritä asettua keilausryhmän yläpuolelle. Hän ei ikinä ryhtyisi moralisoimaan miesten tupakanpoltosta tai oluenjuonnista, koska se kuulostaisi liian keskiluokkaiselta. Self-Made Man johdattaa tasa-arvokysymyksiä ja poliittisia oikeuksia pohtimaan tottunutta keskiluokkaista lukijaa piireihin, joita tämä ei koskaan kohtaisi muuten. Keilaporukan miesten elämä oli kaiken kaikkiaan ”inhottava, ruma ja lyhyt”. Siihen liittyi muutamia lieventäviä ja mielihyvää tuottavia asioita, kuten olut, tupakka ja tissiklubeilla käynti.
Oltuaan useita kuukausia ryhmän jäsen Ned lopulta paljastaa totuuden itsestään. Lukijaa hermostuttaa todella, kuinka Nedin nyt käy. Pitävätkö miehet koetta liian paksuna pilana? Viedäänkö hänet parkkihalliin piestäväksi? Kirjoittaja toteaa, että nämä miehet olivat niitä, joiden hiuksissa oli aina sementinpölyä ja kynsien alla ikuinen sahanpuru. ”Heitä katsellessani ajattelin”, Vincent kirjoittaa, ”että on hetkiä, jolloin sanonta tosimies todella osuu oikeaan ja alkaa ymmärtää elementaarisella tasolla, ettei mieseläin ole sosiaalinen konstruktio”. Miten kertoa duunareille, että Ned on tosiasiassa nainen, vieläpä lesbo, joka on kirjoittamassa kirjaa kokemuksistaan miehenä? Oikeastaan hän on pettänyt heitä koko ajan ja näytellyt jotakin muuta kuin on, ja he ovat pitäneet häntä ystävänä. Toivuttuaan järkytyksestä miehet ottavat asian rauhallisesti. He jopa ihailevat Norahia tämän rohkeudesta ja toteavat sitten ymmärtävänsä monia poikkeavia asioita Nedissä, kuten sen, että hän oli niin hyvä kuuntelija.
Paljastuksena jälkeen Ned jatkaa ryhmän jäsenenä, ja hämmästyttävää kyllä, tosi ystävyys pääsee alkuun vasta nyt. Miehet pitävät Norahista paljon enemmän kuin Nedistä. Heille Ned oli vain yksi jäykkä jätkä monien joukossa, mutta Norah, lesbo, joka pukeutuu kuin mies oli toista maata, tälle voi puhua muustakin kuin jalkapallosta. Norah onnistuu omana itsenään muuttamaan näiden raavaiden miesten suhdetta gay-ihmisiin niin että he opettivat lapsilleenkin suvaitsevampaa asennetta sukupuolisiin vähemmistöihin.
Onko sukupuoli pelkkä representaatio ja ovatko naiset heikkoja?
Vincent ei tyrkytä ajatuksiaan, vaan esittää lyhyitä toteamuksia siellä täällä ja antaa lukijan tehdä omat päätelmänsä. Yleinen naisteorian piirissä esitetty väite on, että sukupuoli on vain sosiaalinen konstruktio, joka opitaan ja että viime kädessä sukupuolessa on kyse vain pukeutumisesta ja elehtimisestä, tietynlaisesta sukupuolen esittämisestä. Tämä käy kirjaa lukiessa kestämättömäksi. Vaikka kirjoittaja onnistuu näyttelemään miestä hyvin ja häneen suhtaudutaan kaikkialla kuin mieheen, hän ei tunne itseään mieheksi. Hän toteaa olevansa biologisesti ja kulttuurisesti nainen. Ned on todellakin vain konstruktio, joka jää puolitiehen ihmisenä. Vasta kun Ned paljastaa kuka hän on, hän alkaa tuntea tyydytystä ihmissuhteissaan tullessaan hyväksytyksi juuri sinä henkilönä mikä hän on: nainen ja ”dyke” eli lesbo.
Feminismiin liittyä yleisin uskomus, jonka Self-Made Man kuittaa parilla baarikokemuksella, on varmaankin näkemys naissukupuolen heikommuudesta tai huonommuudesta suhteessa miessukupuoleen. Rakkaussuhteissa tai parinvalintatilanteissa naissukupuoli on kuitenkin uskomattoman vahva. Tähän tulokseen Ned päätyy kerta toisensa jälkeen yritettyään ”iskeä” naisia, toisin sanoen käydä juttusille, tarjota drinkkejä yms. spontaania kanssakäymistä. Yleisin reaktio on, että naiset katsoivat kuin halpaa makkaraa, ”inferior product of supermarket” ja jos he olivat hyvin käyttäytyviä, he vastailivat viileän kohteliaasti, mutta torjuvasti.
Pyörittyään baareissa ystävänsä Curtisin kanssa Ned alkoi tuntea itsensä ”todella pieneksi sen painon alla, mitä naiset edellyttivät”. Vaikka hän tiesi olevansa vain näyttelijä, jolla ei ollut mitään todellista pelissä, pakit tuntuivat pahalta. Eihän hänellä ollut ikäviä taka-ajatuksia. Hän lausui kohteliaisuuksia ja yritti aloittaa keskustelua. Kirjoittajan sarkastisena johtopäätöksenä on, että miesten ryhmässä hän oli lähtötilanteessa OK, ellei osoittautunut konnaksi. Naisten keskuudessa hän oli lähtökohtaisesti konna, ellei todistanut olevansa jotakin muuta. Luonnonvalinta toimii parinmuodostuksessa siten, että naisilla on kaikki valtit käsissään.
Kirjoittaja huomauttaa, että ”Ellei ole koskaan ollut seksuaalisesti viehättynyt naisista, ei oikein ymmärrä naisen seksuaalisuuden monumentaalista voimaa, paitsi valtakirjalla tai teoriassa, eikä tule koskaan tuntemaan sitä valtavaa etua, jonka se antaa meille miehiin nähden”.
Eräs kuvaava yksityiskohta kirjassa on Nedin deittailu älykkönaisen kanssa. Nainen, josta käytetään kirjassa nimeä Eurosnobi, on asunut koko elämänsä ulkomailla ja kestää vain vaivoin amerikkalaisia, noita sivistymättömiä raakalaisia. Lukija ymmärtää, että tässä on nainen, joka on sisäistänyt myös feministisen teorian ja jolle oikeat asenteet ja mielipiteet ovat tärkeitä. Eurosnobi ei sietänyt Nedin kielenkäyttöä feminismiin liittyvissä aiheissa, se oli liian metatasolla ja liian yleistä. Eurosnobi, jolle asiat piti ilmaista oikeilla termeillä, jäädytti Nedin nopeasti, hänen asenteensa oli ”kastroiva”. Tämä ei ollut ainoa kerta, kun deittailu naisten kanssa meni pieleen. Onnistuneita rakkaussuhteitakin Nedillä oli pari kappaletta. Niissä Ned jälleen riisui naamionsa paljastaen kuka oli. Yksi naisista oli jopa valmis menemään sänkyyn Norahin kanssa sen jälkeen, kun hän ilmaisi tälle kuka on.
Feministinen filosofia ja feministinen käytäntö
Self-Made Man-kirjassa kirjoittaja pohtii paljonkin kuka hän on ja kertoo myös taustastaan. Asia ei kuitenkaan mene filosofian puolelle, vaan pysyy käytännön elämän tasa-arvokysymyksissä. Kirja eroaa kaikesta tähän saakka lukemastani naistutkimukseen liittyvästä siinä, että se ei pohdi naiseutta teorian kautta. Kirjoittajan sukupuolinen positio antaa hänelle tilaisuuden tutkia, mitä naiset tekevät miehelle ja vastaavasti mitä miehet tekevät miehelle.
Asetelma on yksinkertaisen nerokas, mutta sen toteuttaminen on ollut kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Siihen on tarvittu hulluutta lähentelevää mielikuvitusta, rohkeutta tai munaa, ”balls” kuten täällä sanotaan, valtavasti huumoria ja selkeää ajattelua. Kirjasta tullaan väittelemään paljon ja sen kokemuksista riittää varmasti mietittävää monelle naistutkimukseen osallistuvalle.
Luettuani vähän ennen Vincentin kirjaa suomalaisten naisfilosofien artikkelikokoelman ”Feministinen filosofia” mieleeni tuli heti muutamia kysymyksiä. Suurin kysymys on filosofia itse, miksi juuri feministinen filosofia ja mitä se sitten voisi olla? Kokoelman johdannon kirjoittaja Laura Werner yrittää uutta avausta feministiseen filosofiaan ”likaisena ajatteluna”. Lähtökohtana on, että totuus on likainen, jotakin, joka ei oikeastaan voi tulla esiin tieteellisessä tai varsinkaan filosofisessa kirjoittamisessa. Totuus tai todellisuus ikään kuin pakenee ajattelun ja käsitteiden puhtautta. Tämä on kiinnostava havainto, sillä käsitteellinen ajattelu todella jäsentää ja rakentaa maailman aina puhtaana ja täydellisenä, jolloin todellisuuden jokin olennainen osa jää käsittämättä.
Mutta onko feministinen filosofia sitten ’likaisena’ filosofiana oikea ratkaisu tähän ongelmaan? Näyttää nimittäin väistämättömältä, että feministisestä filosofiastakin tulee oma käsitteellinen järjestelmänsä, joka on omalla tavallaan täydellinen ja ulossulkeva. Feministifilosofit tekevät käsitteellisiä erotteluja ja hierarkisoivat asioita minkä ehtivät.
Werner uskoo, että likainen naisfilosofia voisi olla radikaalia ja jopa kumouksellista. Minusta tämän kokoelman kirjoitukset eivät sisällä mitään uutta, likaista tai kumouksellista, ne ovat täysin puhtaaksi viljeltyä akateemista ajattelua, tosin omassa suljetussa kielipelissään. Wernerin kysymys, onko tällaisella ”rappioajattelulla” enää sijaa filosofian sisällä vai tullaanko se karkottamaan sieltä jonnekin muualle – vaikkapa naistutkimuksen, sosiologian, politiikan tai kirjallisuudentutkimuksen laitoksille, on paljastava.
Miksi on pidettävä kiinni pakosti filosofian laitoksesta? Olisiko niin kauheaa, jos feministi-filosofit joutuisivat naistutkimuksen laitokselle tai vaikkapa taiteentutkimuksen laitokselle? Olisiko paha juttu, että filosofinaiset likaisivat kätensä vaikka sosiologiassa? Koko kysymyksenasettelu puhtaus (miesten filosofia) vs. likaisuus (naisten filosofia) ei valitettavasti johda mihinkään.
Sukupuolten todellisuutta, sen vaihtelevia ilmenemiä ja kokemusta voidaan tutkia ja kuvata monilla eri keinoilla, filosofia mukaan lukien. Norah Vincentin käyttämä non-fiction on yksi esimerkki. Se edustaa ’epäpuhdasta ajattelua’, jos tällaista sanaa nyt tarvitaan. Se on ajattelua, joka yhdistää fiktion, kaunokirjallisen kerronnan, todellisuuden tarkan havainnoinnin ja tieteellisen ajattelun, Vincentillä on lisäksi arvosana filosofiassa. Kirjan todistusvoima on mielestäni suurempi kuin monien hikisten teoreettisten tutkielmien. Onko sillä vaikutusta akateemisessa maailmassa, riippuu siitä, kuinka vastaanottavainen tai vallanhaluinen akateeminen maailma on.
Virpi Lehtisen kirjoitus ’Sukupuoli ja filosofinen tyyli’ lähestyy aiheen kannalta tärkeää kysymystä, eli miten naisen kokemus välitetään filosofisessa kirjoittamisessa. Lehtinen kysyy, onko filosofiassa olemassa erityinen naisen kirjoittamisen tapa ja mikä se on? Hän esittää, että naisille olisi ominaista keskusteleva ote filosofiassa. Naiset eivät pyri auktoriteettiasemaan lukijaan nähden, vaan ottavat huomioon, että on olemassa monia erilaisia näkökantoja.
Kiinnostavaa kyllä, artikkelissa esitetään, ettei naisfilosofi pyri systeemifilosofiaan eli oman käsitteellisen maailman rakentamiseen. Naisfilosofi ei myöskään pyrkisi erottautumaan auktoriteettina pidetyn toisen filosofin systeemistä hyökkäämällä sitä vastaan – jolloin auktoriteetin asema epäsuorasti tunnustetaan. Näistä lähtökohdista käsin esimerkiksi Sara Heinämaan kirjoitus ei edustaisi naisfilosofiaa, vaan selkeästi miesfilosofiaa, sillä Heinämaa pyrkii oman filosofien systeemin rakentamiseen ja hyökkää sen turvin, ties kuinka monennen kerran Sartren tiettyjä (naurettavia) käsityksiä vastaan. Ongelmana on mielestäni tieteellinen tyyli, jolla Heinämaa pyörittelee Sartren sylkäisemää limanuljaskaa ikään kuin siihen sisältyisi jokin tieto-opillinen viisaus.
Naisfilosofian tai ’naisellisen tyylin filosofian’ lähtökohta johtaa siten taas omituisiin tuloksiin. Eikö voitaisi puhua filosofista, joka kirjoittaa naisen persoonallisesta lähtökohdasta? Kirjoittaessaan kirjoittaja, mies tai nainen luo, oman historiansa, kertoo oman persoonallisuutensa, paljastaa korttinsa, tulee lukijalle tutuksi, vaikuttaa lukijaan. Kyse on retoriikasta ja retoriikka, joka on taitoa, ei eroa olennaisesti filosofiassa tai kaunokirjallisessa tekstissä. Kirjoittajien retorisen taidon ja tyylin välillä on suuria eroja käsillä olevassa artikkelikokoelmassa. Joitakin tekstejä lukiessa mieleen palautuu logiikan alkeiskurssin tapa ilmaista asioita. Jotkut tekstit taas luovat ympärilleen miellyttävän keskusteluhetken.
Virpi Lehtisen kirjoituksessa on selvä pyrkimys vapautua abstraktin filosofian kahleesta. Hän ehdottaa muistikirjamuotoa systeemifilosofian sijaan, sillä sen etuna on moniaineksisuus. Jos ajatellaan kaikkein luovinta vaihetta filosofian historiassa, niin esseemuoto, jota Montaigne harrasti tai pelkät ajatukset (pensées) joita Pascal kirjasi ylös, ovat luonteeltaan moniaineksisia ja myös keskeneräisiä. Artikkelissa esitetty näkemys, että ajattelu voi ”syntyä kaikkialla”, on myös vapauttava. Ajattelun alkuperän ei tarvitse nojautua yhteen ja samaan tieto-opilliseen lähteeseen, ajattelu polveutuu aina lopulta moniin eri lähteisiin. Tautologisen totuuden ei tarvitse olla ajattelun ainoana mallina.
Sukupuoli ja yksilöllisyys
Poliittisessa mielessä Iivi Anna Masson kirjoitus ’Yksilöllisyys, identiteetti ja oikeudet’ on kokoelman kiinnostavin puheenvuoro. Masso pohtii kysymystä yksilöllisyydestä. Hän lähtee siitä, että yksilöllisyys ei ole mikään ihmisyyteen olemuksellisesti kuuluva asia vaan etuoikeutettujen asia. Vahvat ovat yksilöitä ja yksilöllisyys viedään heikoilta tai häviäjiltä tai erillisryhmiltä. Heidät nähdään vain rotunsa, luokkansa, seksuaalisen suuntautumisensa tai uskontonsa edustajina. Entä sukupuoli? Riistääkö se yksilöllisyyden?
Jälkistrukturalistinen naisteoria on esittänyt ratkaisun, ettei sukupuolta/ sukupuolista eroa ole olemassa luontoon pohjautuvana asiana. On vain kulttuurisia representaatioita, käsityksiä ja sosiaalisia rakennelmia sukupuolesta. Pulmana on vain, ettei representaatioilla, käsityksillä tai rakennelmilla kuitenkaan ole poliittisia oikeuksia eikä velvollisuuksiakaan. Masso toteaa aivan oikein, että postmoderni naisteoria hävittää naisliikkeen poliittisen mielekkyyden. Miksi vaatia oikeuksia jollekin ryhmälle, jos ryhmä on vain sosiaalinen konstruktio, joka on olemassa vain ihmisten päässä?
Mitä ihmisyys, johon yksilöllisyyskin arvona nojaa, sitten on? Masso esittää, ettei ole mitään universaalia ihmisyyttä, sillä universaali yleisihmisyys on vain hallitsevien ihmisryhmien kannattama arvo, heidän etunsa mukainen asia.
Lopuksi, pienen vertailukohdan siihen, kuinka näitä monimutkaisia asioita voidaan käsitellä melko onnistuneesti taiteen keinoin, antaa Transamerica -elokuva. Tavallinen katsoja joutuu ottamaan siinä kantaa naisnäyttelijään (Felicity Hoffmann), joka esittää miestä, joka tuntee olevansa tai haluaa olla nainen. Transseksuaalinen Bree on konstruktio, jolla on takanaan kymmenen vuoden college- opinnot ilman arvosanaa, hän puhuu harvinaista ja hienoa sanakirja-englantia. Hän on sanoutunut irti perheestään, omista vanhemmistaan, eikä tiedä mitään lapsestaan.
Hän ei halua kantaa vastuuta näistä, koska aikoo aloittaa uuden elämän sukupuolenvaihdosleikkauksen jälkeen. Hän katsoo, että hänellä on oikeus tähän uuteen yksilölliseen olemassaoloon. Hän ei silti raaski kertoa juuri löytyneelle pojalleen, että hän on oikeastaan tämän biologinen isä. Kun poika saa tietää, kuka Bree todellisuudessa on, hän antaa tälle turpaan. Kysymys kuuluu, saako tässä turpiinsa sosiaalinen konstruktio?
Lähteet:
Norah Vincent (2006), Self-Made Man, One Woman’s Journey into Manhood and Back Again, Viking, Penguin Group.
Johanna Oksala ja Laura Werner (toim.) (2005), Feministinen filosofia, Gaudeamus.
Kirjoittaja on dosentti taiteen tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja työskentelee vierailevana tutkijana UC Berkeleyssa