13.4. 2008 Päivi Kimmo
Yksi 1900-luvun mielenkiintoisimmista ajattelijoista, saksalainen Walter Benjamin (1892-1940), löysi modernin alkulähteitä analysoidessaan 1800-luvun puolivälin runoilijan ja kriitikon Charles Baudelairen (1823-1867) tuotannon (Hautamäki 2008). Baudelairen Pariisissa elettiin teollistumisen keskellä. Kaupungin katetut pasaasit toivat tavarapaljouden ja ylellisyystavarat nykyisten kauppakeskusten tapaan myös työväestön katsottavaksi ja kosketeltavaksi.(Benjamin 1986, 43-46.) Suojassa lasikaton alla oli helppo toteuttaa Baudelairen ja sittemmin myös Walter Benjaminin lähtemättömästi kirjallisuuden historiaan ja estetiikkaan lanseeraamia käsitteitä – flanöörismiä ja dandyismiä.
Dandy on Baudelairen Modernin elämän maalarista tutuksi tullut käsite. Dandyismi on alun perin syntynyt Englannissa 1830-40-luvulla aristokratian rinnalle, yläluokan alettua menettää yhteiskunnallista asemaansa. Dandy on alemmasta yhteiskuntaluokasta tullut keikari, joka ei mukaudu yleiseen makuun, vaan vetäytyy ylimysmäisesti viehätysvoimansa ja eksentrisyytensä taakse. Dandyismi on ideologia, ei käytännön toimintaa, vaikka Benjaminin mukaan siihen sisältyikin ”kumouksellista potentiaalia”, joka saattoi milloin tahansa muuttua aktiiviseksi. ”Dandy leikitteli rappeutuvan aristokratian normeilla”. (Hautamäki 2003, 31-33 ja 162.)
Flanööri (ransk. flanéur) puolestaan kuljeskelee vieraaksi itsensä tuntevana tarkkailijana päämäärättömästi joukkojen keskellä; flanööri etsii turvaa joukoista, joihin sulautua. Silti hän ei ole kotonaan suurkaupungin väkijoukossa eikä porvariston kulutusjuhlissa. (Benjamin 1986, 47-52.)
”Väkijoukko on hänen elementtinsä, niin kuin ilma on linnun ja vesi kalan elementti. Hänen inhohimonaan ja ammattinaan on sulautua väkijoukkoon. Täydellinen flanööri, väsymätön tarkkailija saa mittaamatonta nautintoa voidessaan kotiutua ihmisvilinään, aaltoiluun, liikkeeseen – pakenevaan ja äärettömän. Olla jossain muualla kuin kotonaan ja olla silti kaikkialla kuin kotonaan; nähdä koko muu maailma, olla maailman keskipisteessä ja pysyä maailmalta piilossa.” (Baudelaire 2001, 187.)
Baudelaire ei sopeutunut aikansa Pariisiin, vaan haikaili klassisia ihanteita. Hän ihaili dandyismiä ja inhosi samalla boheemia elämäntapaa, johon hän sosiaaliselta asemaltaan kuului. Benjamin kuvaa Baudelairea toivottomana boheemina, joka vain haaveili dandyn ominaisuuksista.
Boheemit olivat Baudelairen tapaan luovia ja lahjakkaita, heidän ”arkipäivän ylittävä” elämäntapansa erosi samaan aikaan muodostuneen porvariluokan elämäntavasta. Boheemit välttivät säännöllistä työntekoa, mutta tuhlasivat rahansa ylellisiin juhliin. He arvostivat köyhyyttä ja yhteisön sisäistä solidaarisuutta eläen kovapintaisesti yhteiskunnan laidalla. Boheemien ja porvariston välillä vallitsi jatkuva jännite. (Hautamäki 2003, 30-35 ja 162.) Baudelaire olisi selkeästi halunnut uhmata aikansa sopivaisuussääntöjä ylevästi kuin dandy eikä boheemin lailla räyhäten kuin rakkikoira, mutta hän ei jaksanut muuttua, vaan jumiutui haaveilemaan entisistä paremmista ajoista. Inhostaan – nykyaika merkitsi Baudelairelle lähinnä rappiota ja mädännäisyyttä – huolimatta Baudelaire kuvasi Pariisin kurjuutta ja laitapuolen kulkijoita ”kuin olisi ollut yksi heistä” (Hautamäki 2003, 34 ja 162).
Sekä Charles Baudelaire että amerikkalainen valokuvataiteilija Nan Goldin (s. 1953) voidaan nähdä aikansa boheemeina flanööreinä, tarkkailemassa modernin maailman tapahtumia, ja kirjoittamassa historiaa taiteensa keinoin. Nan Goldinin teosten henkilöillä, ja Goldinin omassa katseessa tunnistaa flanöörin lasimaisen, sisääntyneen ilmeen. Katseen, jota Baudelaire kuvailee sanoilla: ”Your eyes, illuminated like shop windows, … Insolently make use of borrowed power” (Buck-Morss 1989, 194). Goldinin ja hänen ystäviensä silmissä voisi kenties nähdä myös dandyn narsismia, elleivät ne olisi samanaikaisesti niin lasimaisen etäiset: silmät joista on kadonnut katsomisen kyky, sieluttomat ja varuillaan olevat.
Baudelaire on siis oman aikansa Pariisin kuvaaja, mutta Pariisi toimii Baudelairen runoudessa lähinnä tapahtumien näyttämönä, kulissina dandylle ja flanöörille heidän vaelluksessaan kaupungin sykkeessä (Buck-Morss 1989, 186). Baudelaire olikin ensimmäisiä, jotka kirjoittivat suurkaupungin vieraannuttavasta, jo syntyessään kuolemaan valmistautuvasta (kuten muoti) ja pelottavastakin elintavasta.
Hän tavoitti intuitiivisesti 1800-luvun Pariisissa – vaikka tuon aikana kulutusmarkkinat olivat vasta aluillaan – tämän päivän ihmisen tavan elää tavarapaljouden ja ihmismassojen keskellä. Baudelaire oli näkijä myös siinä suhteessa, että hän sisäisti modernin elämäntavan ongelmat. Ongelmat, jotka Nan Goldinin ajan Amerikassa ovat paisuneet käsittämättömiksi. Baudelaire kyseenalaisti jo tuolloin 1800-luvun puolivälissä esimerkiksi edistysuskon, joka monille meistä yhä vielä tänään, on lähes myyttinen totuus.
Baudelairelle ”edistys” onkin harhanäkyjen leikkiä – fantasmagoriaa, jota hän pakenee allegoriaan. Allegoria on hänelle keino hävittää myyttiset harhat. (Buck-Morss 1989, 178 ja 183.) Baudelaire haluaa repiä häntä ympäröivän kaupungin valheellisen julkisivun ja tuhota vallitsevat myytit (Buck-Morss 1989, 182). Vieraus, toiseus, sisällyksettömyys, irrallisuus, yksinäisyys joukkojen keskellä, tavarapaljous köyhyyden keskellä, väkivallan ja seksin ylitarjonta – kaiken sen Baudelaire näki, mutta hän pystyi tuskin kuvittelemaan, miten valtava koneisto ilmiöiden ympärille on 2000-luvulla muodostunut. Tyypillistä sekä Goldinille että Baudelairelle on kuitenkin se, että he näyttävät hyväksyvän maailman, jossa elävät, vaikka esittävätkin kritiikkiä.
Charles Baudelairen 1857 julkaistu Pahan kukat (Les Fleures du mal) on runoteos, jota voisi pitää eräänlaisena Baudelairen oman elämän kuvauksena (Hautamäki 2003, 34), aivan samalla tavalla kuin Nan Goldinin Helsingissä nähty näyttely oli läpileikkaus taiteilijan omasta elämästä muiden teemojen ohella. Molemmat taiteilijat ovat shokeeranneet oman aikansa yleisöä. Nan Goldin on aiheuttanut kohun kaikkialla missä hänen teoksensa ovat olleet esillä – seksuaalivähemmistöjen ja huumehuuruissa elävien rohkeat kuvat seksiakteineen ovat monen mielestä pöyristyttäviä.
Baudelairen Pahan kukat – teoksesta puolestaan sensuroitiin katunaisiin viittaavat tekstit ja hän sai sakot julkeista runoistaan (Baudelaire 2001, 309-326). Goldinin kuuluisin teos on The Ballad of Sexual Dependency, jonka hän itse katsoo olevan sukupuolipoliittinen kannanotto (Kiasma 2008). Baudelairen poliittinen vakaumus vaihteli kulloisenkin innostuksen mukaan; pysyvää hänelle oli kiihkeä kritiikki ajan ilmiöitä kohtaan (Baudelaire 2001, 309-326).
Baudelairen ja Nan Goldinin elämäntyyleissä on yhteneväisyyksiä. Baudelairen (riippuvuus)suhde näyttelijätär Jeanne Duvaliin oli myrskyisä ja todennäköinen lähde Baudelairen sairauksille, joita kestääkseen runoilija käytti oopiumia. Myös mainintoja hashiksen käytöstä on hänen elämänkuvauksissaan. Baudelairen ”syntisen” elämän katsottiin vaikuttaneen hänen runoihinsa ja olleen niiden inspiraationa. (Baudelaire 2001, 309-326.) Nan Goldinin huumeidenkäyttö katkaisuhoitoineen ja huumekausien seksuaalisuhteet, varsinkin väkivaltaiseen Brianiin, ovat voimakkaasti läsnä Nanin teoksissa (Kiasma 2008). Hänen hirvittävät tupakanpolttama-arpensa toimivat toivottavasti huumeiden vastaisena valistustyönä, vaikka kuvasarjat eivät sinänsä annakaan vaikutelmaa siitä, että huumeiden vastainen valistus olisi Goldinin taiteen motiivina.
Myös molempien taiteilijoiden taiteen teemoissa on yhteneväisyyttä. Prostituutiosta tuli Baudelairen runouden ehtymätön lähde; Goldin puolestaan kuvaa sukupuolisesti poikkeavia ja aidsin uhreja. Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia –suomennoksen kritiikissä sanotaan: ”Baudelaire suhtautuu yhtä uteliaasti prostituoidun kuin pörssimeklarin elämään ja kuvaa heidät juuri sellaisina kuin he ovat” (Sinervo 2002). Tämä kuvaus sopii vielä astetta paremmin Goldinin töihin. Sekä Goldin että Baudelaire kuvaavat elämän karuja ja onnellisempia hetkiä melankolian keinoin. Benjamin analysoi prostituoidun edustavan Baudelairelle allegoristisesti kauppatavaraa – Baudelaire vertasi runoilijankin työtä prostituutioon; runoilija toimii kuin prostituoitu myydessään ajatuksiaan. (Benjamin 1986, 53.) ”Huora on hyödyke ja myyjä samassa persoonassa.” (Buck-Morss 1989, 185.)
Entä prostituoiko Nan Goldin omaa elämäänsä kuvissaan? Baudelaire vastaa tähän
The Venal Muse runon säkein:
..
Like a choir boy, you swing a censer
To earn your evening bread,
Singing Te Deums in which you don’t believe
(Spleen and Ideal, Sit. Buck-Morss 1989, 185)
Baudelaire ja Goldin ovat syvästi eläneet sen, mitä ovat kuvanneet. He eivät siinä mielessä ole ulkopuolisia toisia, vaan katsovat teoksiensa hahmojen elämää elävästi sisältäpäin (Buck-Morss 1989, 188), ymmärtäen ja tietäen jotain mitä valtaosa meistä toisista ei tiedä – piirre joka tekee heidän taiteestaan uskottavaa. Sekä Goldin että Baudelaire ovat jo oman elämäntapansa kautta ”asettautuneet marginaaliin”. Lisäksi he näkevät kauneutta siellä, missä muut eivät sitä näe: elämän onttoudessa, vieraantumisessa ja tyhjyyden täyttämisessä tavaralla, seksuaalisen tyydytyksen hakemisessa, päättymättömässä huvittelussa (Buck-Morss 1989, 188-189); lyhyesti sanoen alati karkaavan onnen etsinnässä.
Baudelairen Pariisissa, kuten tämän päivän Euroopassa ja Yhdysvalloissa, oli välttämätöntä erottautua toisista markkinakilpailussa (Buck-Morss 1989, 185-194) – sensaatiohakuisuus ja kuluttajan uutuuden viehätyksen tarpeen täyttäminen olivat yhtä hyviä tapoja kuin muutkin.
Benjamin katsoi, että Baudelairella oli erityinen taito toistaa omia teemojaan johdonmukaisesti ja kääntää erityispiirteensä markkinaeduksi (Buck-Morss 1989, 194); nykyään sitä pidettäisiin osana onnistuneen ”brandin” luomista. Goldin käyttää urallaan hyväkseen samoja teemoja höystettynä propagandamaisella ja dokumentaarisella esitystavalla, joka korostaa teosten shokkivaikutelmaa. Snapshotmainen esitystapa puolestaan korostaa kuvien ja tapahtumien hetkellisyyttä ja katoavaisuutta. Baudelaire oli edelläkävijä Goldinin kaltaisten taiteilijoiden työn kannalta – Baudelaire rikkoi ”julkisen ja yksityisen” rajan ja hämmensi suurta yleisöä ”tunnustuksellisuudellaan ja omaelämäkerrallisuudellaan” (Hautamäki 2003, 34). Samat teemat hämmentävät myös Goldinin taiteessa.
Goldinin teokset ovat kaikki tavallaan taiteilijan omakuvaa ja mahdollisesti identiteetin etsimistä, vaikka hän niissä tekeekin näkyväksi urbaanin marginaaliin kuuluvien ystäviensä elämää. Goldinilla on taito ”kadota linssin taakse” ja saavuttaa kuvattavien luottamus, jolloin kuvista tulee hyvin aidon tuntuisia hetken kuvauksia. Ne ovat sekä elämäkertaa että tietynlaisen elämäntyylin historiankirjoitusta.
Valokuvat ovat Goldinin perhealbumi – rakkaiden ja raskaiden muistojen tallentamista. Nan Goldinin muistot ovat vähintään yhtä väkeviä kuin Baudelairen. Runossa ”The Swan”, myös Baudelaire pyrkii muiston kautta ikuiseen ja pysyvään, mutta vaipuu melankoliaan tiedostaessaan ajan pakenevuuden.
Paris changes, but nothing of my melancholy
Gives way. New palaces, scaffolding, blocks,
Old suburbs, everything for me becomes allegory.
While my dear memories are heavier than rocks.
(The Flowers of Evil, Sit. Buck-Morss 1989, 179)
Baudelaire käsittelee edelleen muistoja runossa Spleen II. Benjaminin mukaan runossa kuvatut hylätyt esineet eivät ole vain Baudelairen tyhjyyden metafora, vaan niiden lähde (Buck-Morss 1989, 189).
I have more memories than if I had lived a thousand years.
A chest of drawers littered with balance sheets,
With verses, love letters, romantic songs, law suits,
With a thick plait of hair wrapped up in some receipts,
Hides fewer secrets than my own sad brain.
It is a pyramid, an immense cave
Full of more corpses than a common cave.
(Spleen II Sit. Buck-Morss 1989, 189)
Nan Goldinin tyhjyyden lähde lienee hänen sisarensa itsemurha ja perheen tosiasiat kieltävä käytös sekä salailu kuoleman jälkeen. Sisaren kohtalo, Nanin irtaantuminen omasta perheestään, kotoa karkaaminen, uusi ”perhe” gay -kommuunissa ja huumeriippuvuus määrittävät hänen myöhempää elämäänsä. Nan tallettaa elämänsä muistot teoksiinsa kuin keräilijä; hän toivoo pystyvänsä ikuistamaan ne kuviin, jotta ne eivät koskaan kuolisi.
Nan Goldinin muistojen albumi on Baudelairen runon mukaisesti ”full of more corpses than a common cave” ja hänen muistikuvansa ovat ”heavier than rocks”. Goldinin kuvissa elämän tyhjyys lyö sormille, mutta siitä huolimatta ne kuvastavat jollain oudolla tavalla toivoa. Toivo ja epätoivo paiskaavat niissä kättä.
Kirjoittaja opiskelee kasvatustiedettä Helsingin yliopistossa
Lähteet:
Baudelaire, C. 2001. Modernin elämän maalari ja muita kirjoituksia. Jyväskylä: Gummerus.
Benjamin, W. 1986. Pariisi 1800-luvun pääkaupunki. Teoksessa: Moderni/Postmoderni. Tutkijaliiton julkaisusarja 44.
Buck-Morss, S. 1989. The Dialectics of Seeing: Walter Benjamin and The Arcades Project. Campridge, MA: MIT Press.
Hautamäki, I. 2003. Avantgarden alkuperä. Modernin estetiikka Baudelairesta Warholiin. Helka Kirjastojärjestelmä E-kirja (cop 2003). Helsinki: Gaudeamus.
Hautamäki, I. 2008. Modernin elämän kerroksia –luentomateriaali. Helsingin yliopisto.
Kiasma. 2008. Nan Goldinin 1.2.-13.4.2008 näyttely ja näyttelymateriaali.
Sinervo, H. 2002. Dandy etsii nykyaikaa. Artikkeli Helsingin Sanomat/Kulttuuri. Saatavilla www-muodossa: http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Dandy+etsii+nykyaikaa/HS20020217SI1KU02vt1