26. 4. 2005 Raisa Vesterinen
Käsittelen seuraavassa Elina Brotheruksen omaelämäkerrallisia valokuvia teossarjoista Das Mädchen Sprach von Liebe (1997-1999), Suites francaisen 2 (1999) ja The New Painting (200-) ja vertaan niitä Heli Rekulan (oma)kuviin Autiomaa-nayttelyssä.
Elina Brotherus on syntynyt 1972 Helsingissä. Nykyisin hän asuu ja työskentelee Ranskassa. Brotherus on valmistunut maisteriksi sekä Helsingin yliopiston kemian laitokselta että Taideteollisen korkeakoulun valokuvataiteen osastolta.
Brotheruksen aiheet perustuvat hänen omiin kokemuksiinsa; hän dokumentoi kuvissaan oman elämänsä tapahtumia. Näin hän jatkaa dokumentaarista perinnettä, joka perustuu aitouden vaatimuksille. Brotherus sanoo omaelämäkerrallisista kuvistaan: “En esittänyt `shermanilaiseen´ tapaan erilaisia naisen rooleja vaan elin elämääni ja yritin kuvissa tavoittaa siitä jotakin aitoa ja todellista.´´
Eräs Merleau-Pontyn fenomenologian peruskäsitteitä on paluu. Paluussa on kyse paluusta maailmaan sellaisena kuin se ilmenee meille ennen selityksiä ja analyysejä Merleau-Ponty (1945). Elina Brotheruksen työt voidaan nähdä paluuna autenttiseen olemiseen ja itsensä kokemiseen. Kolmen kuvan sarja ‘This is the first day of the rest of your life’ (1998) syntyi Brotheruksen avioeron jälkeen.
Kuvien tilantuntu on niukkaa; pieni kalustamaton huone, patja lattialla. Tila ei ole koti vaan (levähdys)paikka, olemisen suoja. Toisessa kuvassa Brotherus istuu patjalla, alasti, polttaen tupakkaa.
Osa kasvoista on rajattu pois, mutta silti kuvasta voi aistia mietteliäisyyttä ja alakuloa. Kolmas kuva näyttää huoneen: ikkuna, lautalattialla patja vuodevaatteet sekaisin; kuin levottoman yön jälkeen. Kuvasta välittyy tunne, että oma elämä on otettu haltuun. Brotheruksen katse on jopa uhmakas.
Keskustelussa valokuvaaja Jan Kailan kanssa (2001) Brotherus sanoo: “Ne (omakuvat) on aina kuvattu silloin, kun jokin asia tapahtui oikeasti – en ole rekonstruoinut tilanteita jälkikäteen.´´
Kuvatessaan ja katsoessaan itseään Brotherus näkee itsensä omasta subjektiudestaan käsin. Brotheruksen kuvat eivät paljasta mitään erityistä; ne ovat hänen etsimistään ja matkaa elettyyn elämään.
Elina Brotherus kuvaa itseään, kokemuksiaan naisena ja hän on itse sekä kuviensa subjekti että objekti. Brotherus sanoo Arja Millerin haastattelussa: “Lankalaukaisimen läsnäolo kertoo: tämä on valokuva ja minä otin sen. Se rikkoo `magiaa´ ja toisaalta osoittaa, että kuvan kohde on samalla myös itsenäinen subjekti.´´
Ruumiillisuudesta ja subjektina olosta
Ihminen on maailmassa ennen kuin se asetetaan teorioiden kautta, sillä teoriat eivät ole itse todellisuus vaan vain tulkintoja tuosta koetusta ja eletystä maailmasta. Kuvattu ruumis ei voi olla objekti objektiivisen ajattelun edellyttämällä tavalla ja oma ruumis (corps propre) pakenee objektiivista ajattelua ja tieteellisiä selityksiä (Rautaparta 1997, 130). Objektiivinen ajattelu unohtaa ruumiin ja elämismaailman. Ruumista voidaan tarkastella reflektion kautta, jossa objekti ja subjekti erotetaan toisistaan ; näin ruumiista tule vain idea, ei koettu ja eletty ruumis (Reuter 1997, 14).
Valokuvaajana Elina Brotherukselle (nais)ruumis elää tilassa ja kuvillaan hän pyrkii ilmaisemaan tuon eletyn ruumiin kokemuksen. Merleau-Ponty puhuu intentionaalisuudesta, joka on maailmassa olemista (Merleay-Ponty 2000, 178). Intentionaalisuus tarkoittaa ihmisen tunteiden ja havaintojen kohdistumista olemassaolevaan. Ruumis on alkuperäinen intentionaalinen ja aktiivinen subjekti. Oksala sanoo, että subjektiviteetti rakentuu myös niiden kulttuuristen prosessien kautta, jotka se pyrkii käsitteellistämään ja joita se samalla muovaa (Oksala 1999, 11).
Eläminen on ruumiin kautta elämistä ja eletyllä ruumiilla on sidos maailmaan kokemuksen kautta. Eletty ruumis kurkottaa kohti maailmaa ilman ehtoja, jolloin subjekti astuu ulos ja tekee tilaa aidolle kokemukselle. Teoksessa ’The Fundamental Loneliness’ (1999) Brotherus istuu aamiaispöydässä nojaten kasvojaan käsiin ja itkee. Kuva on ruumiillisen kokemuksen läsnäoloa. Murtumispiste; yksinäisyyden kokemus ja läsnäolo.
Jos puhutaan kulttuurista naiseuden kautta, on puhuttava ruumiillisuudesta. Silloin kun nainen kirjoittaa ja kuvaa itsensä, hän kuvaa itsensä ulos historiallisesta diskurssista, joka oli vain miesten määrittelyä ”naisluonnosta”, jossa naiseus oli määritelty Toiseksi; poissaolevaksi. Naisen kuvaamana naissubjekti perustuu eroille; tarkoitus ei ole antaa naiselle paikkaa miehisessä hierarkiassa, vaan tuoda esiin naisen erityisyys ja naisten väliset erot.
Miestaiteilijan kuvatessa naista käy usein niin, että hänestä tulee miehelle narsistinen peili. Naisen katse voisi kuitenkin rikkoa peilin ja horjuttaa miehen narsistista egoa.
Brotherukselle katse on tärkeä elementti. Hänen kasvokuvissaan ilmeet kertovat tunteista ja ajatuksista, jotka hän kohdistaa katsojaan ja jotka ovat tunnistettavissa eletyssä elämässä. ’Love bites I’ (1998) kuvassa rakkaus ei ollutkaan kaunista tai onnellista. Se haavoitti ja jätti jälkeensä kysymyksiä, jotka konkretisoituvat liikkumattomuuteena. Brotherus katsoo suoraan katsojaan. Ilme kuvastaa tyhjyyttä ja ahdistusta.
Viiden kuvan sarjassa ’Joy’ (1998) Brotherus kuvaa hymyileviä kasvojaan. Niistä välittyvä tunne menee syvälle ihmisen primääriseen kokemukseen maailmasta ja ruumiistaan; pelkkä olemassaolo on iloa ja tyydytystä.
Olla subjekti on myös olla sukupuoli. Sara Heinämaa sanoo, että sukupuoli ei merkitse ruumiillista eikä mentaalista ominaisuutta, vaan ihmisen olemisen tapaa (Heinämaa 1996, 157). Tärkeää ei ole se mitä me olemme vaan miten me olemme. Seksuaalisuudessa on kyse subjektista ja maailmasta kokonaisuutena. Elina Brotheruksen kuvat ovat naiskuvia ja tätä kautta ne liittyvät seksuaalisuuteen antaen naiselle mahdollisuuden olla seksuaalinen itselleen, itsessään ja itsensä kautta.
Brotherus tuo esiin haurauden, syvällisen elämyksen sukupuolisesta olemassaolosta. Kuvassa ’I hate sex’ (1998) seksuaalisuus nousee esiin hajonneena suhteena toiseen. Brotherus makaa sängyllä itseensä käpertyneenä. Asento ilmaisee regressiota, paluuta takaisin olotilaan, jolloin kosketus ei vielä ollut halu tai lupaus jostakin, joka kuitenkaan ei koskaan ole täysin läsnä. Nainen uskaltaa puhua seksuaalisuudesta ja sanoa, että vihaa seksiä. Hän ei halua olla miehen halun kohde tai heijastuma.
Brotherus ja Rekula: kaksi kuvaa naiseudesta
Elina Brotheruksen ja Heli Rekulan valokuvat ovat lähtökohdiltaan hyvinkin erilaisia, vaikka yhteisenä teemana kummallakin on yleisinhimillinen, eksistentiaaliseen olemiseen liittyvä kysymys. Brotheruksen työt ovat intiimejä kohtauksia hänen omasta elämästään, kun taas Rekula “lavastaa´´ tilanteet, esittää performansseja kameralle.
Elina Brotheruksen kuvien elämyksellinen herkkyys nostaa esiin ihmisen (naisen) ruumiillisen intentionaalisuuden; sen kietoutumisen maailmaan suhteessa elettyyn elämään ja olemisen kokemuksiin. Läsnäoleva, autenttinen ja dokumentaarinen ote auttaa katsojaa samaistumaan Brotheruksen itsensä kokemiin asioihin. Hän asettaa elämänsä näkyviin pysähtyneinä kuvina, joissa katsoja voi liikkua tunnistaen Brotheruksen välittämän kokemuksen elämismaailmastaan.
Rekulan naiskuvat eivät anna katsojalle selkeää kontekstia, jonka kautta tulkita teoksia. Hän itse sanoo esittävänsä kysymyksiä, joihin ei ole suoria vastauksia. Näin katsojan positio on todellisuuden reunoilla tai jopa todellisuuden ulkopuolella (“tosiasioiden ulottumattomissa oleva todellisuus´´). Tulkinta jättää jälkeensä avoimuuden, johon kuvat asettuvat sarjoina (ruumiillisia ja mentaalisia) kokemuksellisia tiloja. Seksuaalisuus ei kuitenkaan palaudu fyysiseen eikä mentaaliseen; se liikkuu näiden ulkopuolella, mikä sallii myös naiselle seksuaalisuuden vapaan ilmaisun. Rekulalle alaston naisruumis on kulttuuristen, sosiaalisten ja historiallisten diskurssien risteyskohdassa, josta käsin hän ottaa kuvillaan kantaa moniin seksuaalisuuden ja identiteetin muotoutumisen prosesseihin, jotka ovat suhteessa maailmaan, aikaan ja toisiin ihmisiin. Rekula pohtii töissään toisen ihmisen kohtaamisen mahdollisuutta.
Brotherus luo kuvillaan vahvan yhteyden katsojaan; kuvat pysäyttävät hetken, jossa kuvan välittämä tunne ja oleminen ovat läsnä. Vaikka Rekula on itse monien groteskienkin kuviensa malli, hän sanoo, että sillä ei ole mitään merkitystä itse kuvaustilanteessa. Brotheruksen töissä tärkeää on juuri hänen itsensä “läsnäolo´´.
Hän haluaa kuvillaan jakaa kokemuksiaan naisena olemisesta, jostakin mikä on todella, oikeasti jaettavissa: tunteet, elämäntilanteet. Hänen kuvansa puhuttelevat katsojaa suoraan. Niissä muoto ja sisältö kietoutuvat yhteen luoden vaikutelman kuvien totuudellisuudesta. Brotheruksen töissä onkin kyse tietyn tilanteen esittämisestä juuri sellaisena kuin se hänelle on todella tapahtunut.
Rekulalle töiden alku on muistiinpanoissa, joihin hän kirjaa merkintöjä asioista, jotka ovat koskettaneet häntä jollain tavoin. Hänen työnsä voivat saada jatkoa vuosienkin päästä, kun taas Brotheruksen töissä tärkeää on tietyn ohimenevän hetken tallentaminen filmille. Brotherus tuo omaelämäkerrallisissa töissään itsensä näkyviin tietyllä tavalla paljaana, ilman representaatiota jostakin kulttuurisesti tai sosiaalisesti tuotetusta “kuvasta´´, mitä on olla nainen patrilineaarisessa historiassa.
Rekula representoi naista, mutta hän kääntää tutut falliset normit ja tabut nurin. Hän sallii itselleen oman ruumiinsa “manipulaation´´, joka saa aikaan sen, että tiettyyn kulttuuriseen rakenteeseen syntyy murtuma. Feminismille tällaiset murtumat merkitsevät naisen “erilaisen´´ äänen esiintuloa. Brotheruksen työt ovat Rekulaan verrattuina “hiljaisia´´ ja vaikka ne ovat pelkistettyjä kuvia hänen omasta elämästään, niistä on löydettävissä rikas merkitysverkosto ja ne avautuvat katsojalle aina uudella tavalla; silloin kun elämän jälkeensä jättämät kivettyneet segmentit paljastavat eletyn elämän ja muisto jostakin vie elämää eteenpäin.
Kumpikin taiteilija tekee kuvia naisesta ja nämä kuvat voivat erilaisuudestaan huolimatta kohdata toisensa välittämällä omaa kokemustaan ja samalla myös perinteen kautta. Rekulan Vyyhti-teos on kunnianosoitus äitien ja isoäitien välisille suhteille ja perinteen jatkamiselle. Kuvissa, joissa Brotherus käy läpi vanhempiensa kuolemaa, hän peilaa itseään vanhempiensa lapsena. Näin sekä Rekulan että Brotheruksen töissä on yhteisenä piirteenä jatkumo sukupolvien välillä; on kyse myös muistista ja feminiinisen läsnäolosta.
Lähteet:
Brotherus E. & Kaila J.: ”Todellisuuden lumo” . Teoksessa Brotherus: Decisive Days. Pohjoinen.
Heinämaa S. 1996: Ele, tyyli, sukupuoli. Gaudeamus.
Merleau-Ponty M. 1945/2000: ”Esipuhe” Havainnon fenomenologiaan, Teide & Edistys 3, s. 170-182. Suom.. Kauppinen A.
Oksala J. 1999: ”Ollako vai eikö olla? Kysymyksiä identiteetistä”, Naistutkimus 2, 2-14.
Rautaparta M. 1997: ”Ruumis subjektina Merleau-Pontyn filosofiassa” teoksessa Ruumiin kuvia, toim. Heinämaa S., Reuter M. & Saarikanga s K. Gaudeamus.
Reuter M. 1997: ”Descartes, sukupuoli ja karteesiolaisen subjektin kritiikki” Naistutkimus 1, 2-20.