12. 4. 2005 Arvi Mäkitalo
”Arkkitehtuuri , joka ei puhuttele, joka ei paljasta mitään ei ole todellista arkkitehtuuria. Rakennustaide, joka ei kosketa ei ole todellista taidetta.”
Heli Rekulan näyttely saa katsojan nostamaan vireystasoaan. Sen terävät kaksiulotteiset kuvat koetaan hyvin fyysisesti. Ne ovat lähes veistoksellisia, videoteosten tapauksessa jopa tilallisia. Maisemakuvat, muotokuvat ja selkeämmin kantaaottavat teokset ovat ulkoisesti hyvinkin erilaisia. Yhdistävä tekijä on välimatkan, saavuttamattomuuden ja samanaikaisen saavutettavuuden tutkiminen.
Ruumis-sarjan kuvat vaikuttavat suoraan emotionaalisesti ja fyysisesti, kun taas videoteokset kuten Landscape no.17 An Fharraige käyttää voimakkaan äänimaailman ja galleriatilan fyysisen muodon ja valo-olosuhteiden välistä selkeää ristiriitaa hyväkseen, pakottaen konkreettisesti yksilön pois fyysisestä tasapainotilasta. Orientaation heikentymisen ja vertigon tunne altistaa katsojan kokemaan teoksen koko vartalollaan. Se vie kuvattuun paikkaan, mutta samalla eristää siitä. Monitasoinen epävarmuuden tunne on sekä painostava että vapauttava.
Valokuvien visuaalisesta yksinkertaisuudesta ja terävyydestä huolimatta niiden vaikuttavan suuri koko johtaa kontrollin tunteen menettämiseen. Kuvia ei saa kerralla haltuun. Katse liukuu niiden pinnalla hypähtäen pisteestä toiseen tai, kuten tekstuuripainotteisten maisemadetaljien tapauksessa, kohdistamisen yrityksestä luopuen. Hallinnan illuusion menettämisen ja sen mukanaan tuoman turvattomuuden tunteen kautta kuvien yhtäkkinen vaikutus voimistuu. Aiheeltaan kenties vastenmielisenäkin pitämilleen kuville on pakotettu antautumaan.
Rekula ottaa katsojalta pois varmuuden tämän omasta paikassa olemisesta. Maisemallisten videoteosten kohdalla tämä tapahtuu niin keveän virtuoosimaisesti että menetelmä itsessään on kiehtova. Merestä, taivaasta ja niiden välissä olevasta saaresta otetun kuvan unenomainen valo, fyysisen näyttelytilan koko sekä voimakkaan äänimaailman ja avaran mutta suljetun, kaikuvan huoneen välinen ilmiselvä ristiriita on rinnastettavissa tilanteeseen, jossa pyörryksissä olevaa henkilöä tönäistään ja tämä horjahtaa. Tasapainoaisti ja paikan taju sekoittuvat ja syntyy tunne putoamisesta. Sekavuuden tunne on huimaava, mutta niin kevyt ettei se painostavuudestaan huolimatta ole ahdistava.
Rekulan taiteeseen kuuluu selkeä haptinen ulottuvuus, sen voi tuntea ja haistaa. Hän käyttää erilaisia keinoja katsojan varpaillaan pitämiseksi, jolloin tasapainottomuus ja epävarmuus vuorostaan herkistävät tämän aistit ja mielen kokemukselle.
Katsojalle ei anneta tilaisuutta vain tarkastella teosta etäältä. Hänet suostutellaan tai pakotetaan kokemaan se kokonaisvaltaisesti. Katsojalla ei enää ole valtaa teokseen vaan teoksella on valta häneen. Toimijan rooli siirtyy katsojalta kohteelle, ja teos alkaa voimakkaasti vaikuttaa katsojaan.
Tämä ei kuitenkaan ole prosessin loppu. Sekä ihmisiä että maisemia kuvaaviin teoksiin liittyy toiseuden tutkiminen. Kokeminen ei vielä edesauta ymmärtämistä. Löydämme haptisen katsomisen rajat: voimme kokea yksityiskohtia, mutta emme kokonaisuutta.
Itsestä luopumisen kokemus on sekä vapauttava että pelottava. Merleau-Ponty’n sanoin: ”Kuvitteellinen maailma […] tarjoaa katseelle sen mikä verhoilee sisäpuolelta sen itsensä, todellisuuden kuvitteellisen kudoksen.”
Robert Storr kirjoitti Heli Rekulan v.2002 Ars Fennica palkintoa käsittelevässä lausunnossaan: ”Hänen valokuviensa ja videoidensa tyylikkyys vangitsee paikkoja tai olotiloja, joiden katsojat tehdään yhtäkkiä tietoiseksi ympäröivästä maailmasta […] kuitenkin kasvavan epävarmuuden vallassa ja hiljaisen huolestuneina siitä, onko tuohon haaveiden paikkaan mitään pääsyä tai onko tuohon eloisaan havainnoituun henkilöön mitään todellista yhteyttä.” Storrin lausunto käsittelee lähinnä havaintoa seuraavaa pohdiskelevaa vaihetta itse haptisen katsomisen sijaan.
Kokemistilanteessa epävarmuutta aiheuttaa katsojan minän hiipuminen, joka seuraa haptiseen havaintoon sisältyvästä hallinnan luovuttamisesta. Rekulan näyttelyssä katsoja saavuttaa vastaanottavan tilan usein melko yllättäen tai väkivalloin, ja näin ollen refleksiivisesti puolustautuu olemalla täysin antautumatta kokemukselle. Katsoja huojuu fyysisen paikkansa sekä kuvatun kohteen välissä, yrittäen olla samanaikaisesti kahdessa eri maailmassa.
Haptisesti vaikuttavan kuvataiteen ja arkkitehtuurin välillä on kokemuksellisesti paljon yhteistä. Arkkitehtonista tilaa koetaan moniaistisesti, katsomisen lisäksi todella koskettamalla ja kuuntelemalla. Suuri osa kokemuksesta nojaa silti ”silmillä koskettamiseen”.
Arkkitehtuurin kokeminen on myös väistämättä osien, ei kokonaisuuksien kokemista. Haptisen visuaalisen taiteen tärkein ominaisuus, sen koettavuus, perustuu kuitenkin motivaatioon. Teoksen on kosketettava katsojaa, puhuteltava häntä. Tämä vaatimus pätee myös arkkitehtuuriin, jota käsiteltäessä voidaan viitata Heideggerin ajatukseen paikan synnystä; jonkin paljastamisesta tai pikemminkin sen paljastumisen mahdollistamisesta. Arkkitehtuuri joka ei puhuttele, joka ei paljasta mitään ei näin ollen ole todellista arkkitehtuuria. Rakennustaide joka ei kosketa ei ole todellista taidetta. Kuva olisi tällöin vain kuva, rakennus vain rakennus.
Arkkitehtuuri ja mukavuuden tunteen ongelmallisuus
Heli Rekula käyttää töissään voimakkaita aistiärsykkeitä pakottamaan katsojan pois tietynlaisesta automaattisesti saavutettavasta pysyvästä mukavuudentunteesta. Tätä turvallisuudentunnetta on arkkitehtuurin valtavirrassa totuttu pitämään itseisarvoisesti hyvänä. Laajemmin sen ajatellaan kuuluvan elämänlaadun peruspilareihin, jota ilman olisi vaikea olla. Junichiro Tanizaki käsittelee aihetta kirjassaan ”Varjojen ylistys”, jossa hän mm. analysoi tarkemmin niitä laadullisia vaihtokauppoja, joita ihmiset mukavuudenhalussaan tekevät.
Hän kirjoittaa siitä, miten vieraannuttavasti moderni ympäristö vaikuttaa merkityksellisen kokemisen kannalta. Tanizakin kirjoitus on helposti, vaikkakin virheellisesti tulkittavissa jonkinlaiseksi menneen maailman haikailuksi. On totta, että osa nykyisestä rakennetusta ympäristöstämme on mukavuudentavoittelun nimissä muodostumassa jonkinasteiseksi ärsyketyhjiöksi. Ääniympäristö, lämpötila, materiaalien tuntu ja vaikkapa kosteus eivät ole pelkästään hallittavissa, vaan täysin monotonisia.
Arkkitehtuurin piirissä minimalismi on askeettisuuden kautta onnistunut tuomaan esille Tanizakin tavoittelemia merkityksiä. Askeettisuus määrittyy sen kautta, että turha riisutaan pois. Senkin tulee siis paljastaa jotain. Pelkistys ilman lähtökohtaa tai laatua ei ole mitään. Tyhjän paljastaminen on merkityksetöntä. Askeettisuus on yhtä riippuvainen motivaatiosta kuin haptinen visuaalisuuskin. Tuodessaan jotain näkyville ja koettavaksi, se tekee elämyksestä voimakkaamman ja kirkastaa havainnon.
Rick Joy kuuluu niihin nykyarkkitehteihin, joiden töitä voisi varovaisesti kuvailla haptisesti tai jopa fenomenologisesti latautuneiksi. Ne todella korostavat paikan luonnetta, paljastavat siitä jotain. Joy on siitä tyypillinen arkkitehti että hänen kuuluisimmat minimalistiset työnsä ovat syntyneet ankarien taloudellisten rajoitteiden puitteissa.
Tämä taas on eräs niistä tilanteista, joissa asiakas luonnostaan, taloudellisen tilanteensa pakottamana, hyväksyy näennäisen mukavuutensa suhteen tiettyjä kompromisseja. Näennäisellä mukavuudella tarkoitan sitä kammoa, mitä ihmiset silloin tällöin tuntevat mitä tahansa elinympäristön herättelevää aistiärsykettä kohtaan.
Taide ei kärsi samoista rajoitteista. Se on ainakin melko suurelta osin vapaa tästä henkilökohtaisen epämukavuuden ongelmasta.
Kirjoittaja osallistui Arkkitehtuuri ja fenomenologia kurssille TKKssa keväällä 05.