8. 6. 2005 Irmeli Huhtala
Bachelardin ajatukset nurkkauksista, jotka on varattu unelmille, saivat minut tunnustamaan kotini tavarakätköjen tarpeellisuuden. Vaikka hän ei puhu tavaroista, vaan vain unelmien kodeista, näen silti niillä yhtäläisyyttä. Koen että tavarat ovat indikaattoreita unille ja että ne tuottavat unelmia ja assosiaatioita. Ne eivät ole turhia, vaikka toisinaan kaaos kuvaa tarkemmin olotilaa, minkä kohtaan tavaroideni keskellä. Esineet ovat taloni irrallisia osia. Ne muistuttavat edellisistä asuinpaikoista, menneestä ajasta ja kulkevat mukanani.
Tyhjä talo ilman omia esineitäni on kuin elämätön elämä, tai pois pyyhitty muisti. Bachelard puhuu kotijumalista, joita jokainen asukas tuo mukanaan. Ehkä palvon tavaraa? En ajattele, miltä kotini näyttää muiden katseille, se ei ole merkityksellistä. Oma paikkani tässä universumissa on totisesti Bachelardin sanoin kodissa. Minua eivät uhkaa siellä kenenkään toisen unelmat, vaikka jaan kotini muiden kanssa. Bachelardin teksti kertoo yhteen talon mahtuvista unelmien kätköpaikoista. Kuinka paljon näitä kätköjä on koko kerrostalolla?
Taisteluni kaaosta vastaan, siivoamisen hulluus on kaiketi tarpeellista. Se on pyhä rituaali, joka on tehtävä itse. Tavaroiden kautta järjestelen itseäni, ajatteluani. Todellisia unia ei voi järjestää, niitä ei voi asetella laatikoihin tai lajitella arkistokaappeihin tarpeellisuutensa mukaan. Niille on tehtävä olosuhteet, missä ne voivat elää omaa elämäänsä. Bachelardin teksti itsessään panee unelmat lentoon. Tekstin yhteydessä ei ole kuvia, siksi assosiaatio on vapaata.
Mikä on pinnan olemus?
Sisustuslehtien avarissa, ylellisissä kodeissa katseeni pysähtyy mahtipontisiin valokuviin. Lehtijuttujen tarkoitus on esitellä kotien henkeä ja tiloja spektaakkelinomaisesti. Kuvat ovat konkreettisia ja täsmällisiä toisintoja olevasta. Valokuvalle on ominaista välittää materiaalin luonne.
Kuvaa katsoessani voin unelmoida pintojen ominaisuuksista, kuvitella niiden kosketuksen ihollani. Voin haaveilla sen pehmeän nojatuolin sylistä, jonka näen kuvassa. Kuvien kodit ovat tahrattomia ja kiiltäviä. Niissä asuu ihmisiä jotka rakastavat järjestystä ja siisteyttä. Tekstit luonnehtivat talojen asujia, heidän tapojaan ja tottumuksiaan. Tavaroiden sijottelua ja historiaa selitetään. Lehtijuttuissa esiteltävien kotien isännät ja emännät harrastavat mieluiten juuri sisustamista. He remontoivat ja korjailevat itse kotejaan. Joissakin kodeissa on vieraillut konsultti tai sisustusneuvoja, joka on saanut energian virtaamaan itämaisen Feng shui –filosofian mukaan.
Järjestys ja harmonia on kuvissa tärkeää. Sisustuskuvaaja tarkastaa komposition, oikean vaikutelman aikaansaamiseksi. Värit, valo ja materiaalit luovat halutun tunnelman näistä kodeista. Kuvien taloja luonnehditaan unelmakodeiksi, väittämiksi yleisistä unelmista. Ne ovat kuitenkin liian tosia, liian olemassa olevia, vastatakseen oikeita unelmia.
Nämä talot ovat pieniä osia, vain viitteitä, tai näkyjä siitä talosta, josta todella voi unelmoida. Unelmien talo kulkee pään sisällä. Sillä ei ole tarkoituskaan ilmentyä sellaisena kuvana, minkä voisi värierotella, rasteroida ja painaa kiiltäväpintaiseen life style -lehteen. Lapsuutemme kellarit, ullakot tai kapeiden portaiden alle mahtuvat salaiset unet ulottavat juurensa kauas unohduksen rajamaille. Sisustuslehtiä ei kutsuta niitä kuvaamaan, enkä tunne kameraa, joka sen voisi tehdä.
Esineiden, seinien, kattojen ja lattioiden pinnoissa voi aistia värin ja muodon. Pinta voi olla karhea tai tasainen. Mitä voimme ajatella uneksivamme niiden perusteella? Väri tuo harmoniaa ja kauneutta. Kiilto tai karheus kutsuu koskettamaan, todistamaan näköhavainnon todenperäisyyttä.
Lasinen pinta voi olla läpinäkyvä, ja tehdä näin kaksoiskuvajaisen. Kuvajainen ulottuu heijastavan pinnan taakse ja myös siitä eteenpäin. Heijastuksen läpi voi näkyä alla oleva materiaali, osittain sekoittuneena ja yhtyneenä kuvajaiseen. Tahra voi rikkoa kaiken tämän unen omaisen näyn. Se palauttaa arjen unelmaan, joka lähti lentoon häilyvästä kuvasta.
Järjestys ja kaaos
Ja sitten meihin iskee siivousvimma! Tarvitsemme pesukonetta ja pölynimuria. Ihminen tarvitsee mielenmalttia voidakseen olla rauhallinen kaaoksen ja epäjärjestyksen keskellä. Unelmien kodissa ei tarvita tekemällä tehtyä järjestystä. Unelmilla on oma tapa asettua oikeille paikoilleen.
Pilvenpiirtäjässä ei ole kellaria sanoo Bachelard. Eikö presidentin linnassa ole ullakkoa, tai Eduskuntatalossa siivouskomeroa? Tunnetaanko kirkkoarkkitehtuurissa vessoja tai sirkusteltassa salakammioita? Tekevätkö nämä pienet, mitättömät ominaisuudet korskeista tiloista heikkoja?
Mikäli niitä esiteltäisiin sisustuslehdissä, siihen täytyisi olla joku erityinen syy, kuten kullatut ovenkahvat tai vähintään kaupungin kattojen ylle avautuva näköala. Sisustuslehdissä ei yleensä esitellä julkisia paikkoja, lehdet ovat yksitysten kotien areena. Siten lukijalla on mahdollisuus päästä vierailulle niiden ihmisten koteihin, jotka eivät kuulu tuttavapiiriin. Nämä yksityiset kodit voivat olla täynnä niitä salaisia unelmien kätköjä joista Bachelard puhuu. Mihin presidentin unelmat on kätketty? En usko niiden löytyvän virka-asunnon hunajakennostosta. Niille on paikka jossakin muualla, siellä missä virkapuku on riisuttu.
Mitä talon sisustamisen pitäisi oikeastaan olla? Sisustamme omia universumeitamme muotien ja tyylien mukaiseksi, miellyttääksemme muita. Ammattinsa osaava sisustaja luo harmoniaa maailmaamme. Valokuvaaja ja toimittaja tekevät jutun lukijoiden nähtäväksi. Koti saa kertoa meistä arvokkaasti. Se voi nostaa statustamme, korostaa paikkaamme yhteiskunnassa, nostaa meitä jalustalle ja auttaa meitä tulemaan tärkeäksi ulkopuolisten silmin.
Sisustaminen on myös kuluttamista, vastaamista markkinatalouden kutsuun. Sisustus saa olla persoonallisuutemme jatke. Se voi olla vaihtuva kasa kulutushyödykkeitä, joiden elinkaari ei ole pitkä. Sisustus- ja life style lehtien tehtävä on pyörittää markkinoiden pyöriä, kehottaa meitä tulemaan onnellisemmaksi kuluttamisen kautta. Nämä ovat niitä puitteita, joiden takia itse elämä ja oleminen on vaarassa jäädä toisarvoiseksi.
”Eikö vaatimattominkin asumus ole kaunis kun se ajatellaan kotina” kirjoittaa Bachelard. Kotinsa menettäneiden muistot ovat kultaisia, niiden täytyykin olla. Kuka haluaisikaan katsoa muistojaan suurennetuista valokuvista. On tärkeää ettei muistoja tai unelmia kehystetä seinille. Niiden paikka on kätköissä, poissa päivänvalolta, silloin ne ottavat oman tilan ja oman iäisyytensä elämässämme. Oma lapsuuden kotini on usein tapahtumapaikkana unissani. Mikäli se olisi ollut asumus josta on paljon valokuvia, en usko sen piirtyvän alitajuntaan unikuvina yhtä useasti.
Mietin miltä tuntuu nähdä sellainen valokuva itsestään, jota ei ole koskaan aiemmin nähnyt, mutta jonka ottamisesta on kulunut jo vuosikymmeniä? Uskon, että muistaisin ainakin sen missä ja minkälaisessa kodissa kuvanottohetkellä asuin ja minkälaisiiin lukittuihin verkkovarastoihin unelmieni kudelmat oli silloin varastoitu. Entä muistaisinko kuvaa katsoessani, mistä juuri silloin haaveilin ja unelmoin?
Kirjoittaja opiskelee TaiKin visuaalisen kulttuurin ohjelmassa Porissa