Valokuvataiteilija Marja Pirilä on tullut tunnetuksi kehittäessään ja käyttäessään camera obscura -tekniikkaa kolmenkymmenen vuoden ajan. Vaasan Kuntsin Modernin taiteen museon näyttelyssä valohämyiset, unenomaiset kuvat laajenevat todellisuuden kuvauksesta mielenmaisemien kartoitukseen.
Näyttelyssä huomion kiinnittää Pirilän sympaattisten, aikaa nähneiden pienten laatikkokameroiden suurentuminen barokkipalatsin huoneen kokoiseksi kameraksi. Pirilä kuvaa tekniikka teoksessa Valon tähden (Musta Taide, 2024): ”Camera obscurassa valo kulkee reiän tai linssin läpi hämärään sisätilaan ja muodostaa sinne ylösalaisia, liikkuvia kuvajaisia ulkotilasta.” Camera obscuralla pystytään heijastuvan kuvan lisäksi havainnoimaan liikettä ja väriä. Tekniikka on kiinnostanut taiteilijoita, tutkijoita ja filosofeja jo pitkään. Esimerkiksi Platonin luolavertauksen uskotaan olevan camera obscura -ilmiö.
Pirilä on löytänyt kuvaustekniikan, josta on muodostunut hänelle työväline, jolla hänen kuvansa näkevät pintaa syvemmälle. Hän on hionut tekniikkaa vuosikymmenien ajan ja valokuvat piirtävät syvällisen kuvan kuvaajan katseen kohteena olevista. Teokset ovat syntyneet hitaasti, hiljaisesti, meditoiden. Pirilä kertoo viihtyvänsä parhaiten hiljaisuudessa. Rauha ja monitulkinnallisuus välittyvät kuvista. Katsojalle teokset avautuvat näkyvän pinnan, sisätilan, henkilön ja ulkotilan yhteen sulautumana. Henkilökuvissa ihmiset ovat kotonaan, luottaen kuvaajaan. Kuvista välittyy intiimi arki ja läheisyyden tunnelma. Teoksissa ovat lisänä mielikuvitus ja salaperäisyys.
Pirilän näyttelyn ytimessä on monisävyisen, sisäisen, hitaan ajan kokemuksen välittäminen valokuvien avulla. Kuvista välittyy ajattelevan, tuntevan, näkevän ihmisen keskittynyt katse. Näyttely tuntuu harvinaiselta nykyaikana. Museoissa, gallerioissa, ulko- ja sisätiloissa on tarjolla rajuja, tajunnan räjäyttäviä, hälinää sisältäviä näyttelyitä. Pirilä tarjoaa toisenlaisen näkökulman maailman menoon. Hän välittää teostensa kautta, kuinka tärkeää on oman sisäisen maailman kuuntelu, tarkkailu, keskittyminen ja hiljaisuus. Myös näyttelyn ripustuksen suunnittelu on taiteilijan. Teokset on väljästi ripustettu ja näyttely hengittää. Sen sijaan näyttelyä palvelisivat erilliset painetut näyttelytekstit. Teosesittelyt ovat pelkästään seinillä.
Toteutukseltaan huippuunsa viety tekniikka vahvistaa nähtyä; kauniit valokuvat eivät ole ainoastaan kauniita, ne herkistävät ja niiden mukana eläytyy tiloihin. Näyttelyn teoksista voisi todeta jumalaisesti: tulkoon valo. Heijastumien, satunnaisten katseiden ja tunteiden kohtaamiseen välityksellä kuvat kertovat, mitä pinnan alla on.
Näyttely käsittää Pirilän tuotantoa neljänkymmenen vuoden ajalta ja näyttelyssä on viisi laajaa teossarjaa. Sisätila-Ulkotila on vuodesta 1996 alkanut ja yhä jatkuva sarja, jossa Pirilä yhdistää ihmisen, hänen huoneensa ja ulkoisen todellisuuden intiimiksi henkilökuvaksi. Milavida-sarjan teokset ovat toteutettu Tampereella samannimisessä barokkipalatsissa 2011–2013. Teos Strindbergin huoneissa (2015) on toteutettu Ranskassa taiteilijaresidenssissä, jossa myös August Strindberg oli työskennellyt. Puhuva talo (2004–2008) on kuvattu tyhjässä mielisairaalassa ja valokuvasarja Minä olen #1 (2006) ja Minä olen #2 (2009) yhteistyössä yhden koululuokan kanssa kahdeksan vuoden aikana.
Näyttelyssä on myös mukana koosteita Pirilän varhaisemmista neulareikäkameralla toteutetuista kuvista, joita Pirilä valokuvasi vuosina 1989–1991. Kuvatessaan neulareikäkameralla hän istui maassa kamera vieressä, osana samaa tilaa ja aikaa, jota kamera tallensi. Hänelle neulanreikäkuvat ovat muistumia lapsuuden kokemuksista, joissa arkinen luonto näyttäytyi monumentaalisena. Luonto onkin ollut usein Pirilän kuvausaiheena. Luonnollisesti syystä, että hän on koulutukseltaan myös biologi.
Laatikkokamerasta palatsinkokoiseen
Milavida-sarjan teos aloittaa näyttelyn: barokkipalatsin seinille heijastuvat ylösalaisin ympäristön puut, ja auki oleva ovi päästää valon sisään. Teossarjassa koko uusbarokkinen palatsi muuttui camera obscuraksi. Näyttelyn kuvissa on mukana palatsissa 1880-luvulla asunut Von Nottbeckin perhe, jonka historiaan Pirilä pääsi eläytymään. Valokuvat Peter ja Olga von Nottbeckin perheestä sekä traaginen onnettomuus, joka johti vanhempien kuolemaan lasten ollessa pieniä, saavat katsojan myötäelämään voimakkaasti, mutta myös tuntemaan rauhaa kuvien hiljaisessa puhuttelevuudessa.
Kuvat ympäröivistä maisemista palatsin tiloissa ovat niin tarkkoja ja toden tuntuisia, että saavat katsojan lähelle itse tilassa olemisen illuusiota, liikutusta. Näyttelyssä limittyvät camera obscura -kuvien ohella perheen henkilökuvat, jotka on saatu Nottbeckin suvun valokuva-albumeista. Läsnäolon tuntua lisäävät kuvissa näkyvät kalusteet, leikkikalut, asusteet ja puutarhan kasvillisuus. Perhekuvissa ovat Peter, Iris, Andrée, Alfred ja Olga. Taiteilija on koostanut pienet kollaasiteokset yhdessä valokuvaaja Iris Nuutisen kanssa. Valokuviin on lisätty palatsin katolla vuorokausien ajan valotettuja solarigrafiakuvia auringon kaarista. Lämmin auringonvalon kaari luo pyhän tunnun kuviin. Isojen tilakuvien väliin sijoitetut pienikokoiset perheen kasvokuvat lisäävät tiloissa kulkemisen toden tuntua – käyskentelen palatsin käytävillä valon häikäistessä. Valokuvien lisäksi kokonaisuuteen kuulu valokuvaaja Petri Nuutisen kanssa toteutettu Milavidan uni -video, jonka äänimaisemana on Tapani Rinteen luoma. Videon myötä tilan eläytymisen tunne voimistuu.
Raollaan olevien ovien, koristeellisten takorauta-aitojen, ornamenttien ja tummasävyisten parkettilattioiden läpi siilautuvan valon kautta Pirilän kamera johdattaa meidät kiehtovaan, toisenlaisen tietoisuuden tilaan.
Auki tai raollaan oleva ovi päästää valon voimallisesti siilautumaan sisään ja lävistää dramaattisesti kuvioita lattian pintaan. Seinille heijastuva ylösalainen ulkotila luo epätoden tunnun. Muistot, valo, musiikki, vanhat albumikuvat, camera obscura, solarigrafiakuvat ja katoavaisuus yhdistävät kokonaisuuden yhdeksi – perheen toteutumattoman unelman kuvaelmaksi.
Olen yksin näyttelyssä. En malta liikkua. Koen olevani kuin Liisa ihmemaassa – en tosin putoa kuoppaan vaan todellisuus katoaa toisella tapaa – koen voimakkaasti siirtymän valokuvien tiloihin.
Kasvun ja muutoksen kuvaaminen
Minä olen #1 ja Minä olen #2 koostuu kahdesta teossarjasta mustavalkoisia valokuvia. Pirilä on toteuttanut kuvasarjan tyttärensä Iriksen koululuokasta. Sama luokka oli yhdessä usean vuoden ajan. Pirilä halusi Minä olen -kuvasarjalla kuvata ihmettelyä: kasvua, muutosta, nuoren ihmisen haurautta. Pirilä kuvasi lapsia kerran vuodessa lasten ollessa 8–16-vuotiaita. Teoksissa vuosittain kuvatut kuvat on sijoitettu lomittain. Kuvien ohessa on oppilaiden käsikirjoittamia sanoja.
Kuvasarja on mielenkiintoinen kooste kehittyvästä lapsesta nuoreksi. Jokainen on oma persoona, jonka olemus on osin tunnistettavissa iän karttuessa. Hauskalla tavalla lasten persoonat näyttäytyvät ilmeissä, asusteissa ja mielenkiinnon kohteissa ikävuosien karttuessa. Pirilän ja kuvattavien luottamus toisiinsa on luja; lapset ovat luontevasti omina itsenään. Usein lapset ja nuoret nähdään kuvissa laumana tai luokkakuvissa poseeraamassa kuvaajalle. Sarjassa Minä olen #2 on jokaisessa kuvassa yhden lapsen kuvat lomittain 8–16-vuotiaaksi niin, että toisella reunalla on kuva kahdeksanvuotiaana ja toisella reunalla kuusitoistavuotiaana.
Sarjaan kuuluvat puolivartalokuvat Minä olen / joka pojalla on siivet ja Minä olen / joka tytöllä on siivet (2006) koostuvat päällekkäin valotetuista koko luokan pojista ja tytöistä siten, että kuvattavien silmien pupillit ovat aina samalla kohdalla. Menetelmällä kuviin on saatu liki hypnoottinen, syvä katse. Tällä menetelmällä on toteutettu myös näyttelyn helmi ja samalla vaikuttavin teospari Minä olen / kahdeksanvuotias ja Minä olen / kuusitoistavuotias. Lopputuloksena on hypnoottisen vaikuttava lehteilevä henkilökuva. Katseen voima tehostuu kerroksellisuudesta. ”Jokaisesta lapsesta on näissä kuvissa siis henkäys valoa, josta tuo kerroksellinen hahmo muodostuu”, kertoo Pirilä.
Molempien kuvaparien tekemiseen Pirilä käytti valokuvakompositiomenetelmää, jonka on kehittänyt Francis Galton rotuerottelutarkoituksiin. Näyttelyssä menetelmää on käytetty kasvun ja muutoksen kuvaamiseen.
Ihmiset omassa tilassa
Pirilä kertoo kuvien Sisätila–Ulkotila (1996–) olevan kuin laajeneva perhealbumi, joita hän on kuvannut eri puolilla Suomea sekä Italiassa, Ranskassa, Norjassa ja Japanissa. Kuvasarja alkoi oivalluksesta saada camera obscuran kuvaustekniikalla samaan kuvaan henkilö, sisätila ja ulkotila. Pirilä onnistuu saavuttamaan kuvattavien luottamuksen, ja kuvausten tuloksena on syntynyt sarja henkilökuvia, joita katsoessa tuntuu, että he voisivat herätä liikkumaan. Kuvissa ihmiset ovat kotonaan. Näemme paljasta ihoa, läheisyyttä, rakkautta. Lapset tuntuvat jatkavan leikkiä junaradalla ja nukkuva tuhisee. Kuva selin sängyllä istuvasta alastomasta Marjasta, joka näyttää ojentuvan kohti lattialla olevaa kirjaa tuntuu olevan liikkeessä. Kuvien kiehtovuus on niiden paljaassa intiimiydessä; kuvattavan henkilökohtaiset esineet, vuodevaatteet ovat avoimesti näkyvillä. Kuvien kautta seuraamme tapahtumaa yksityisissä huoneissa ja olemme mukana katsojana, kokijana.
Elämä talossa ohi
Tunteita herättävä teossarja Puhuva talo (2006) on kuvattu vanhassa, tyhjilleen jääneessä mielisairaalassa. Pirilä toteaa tiedotteessa: ”Joskus tyhjän talon muuttuessa camera obscuraksi sen huoneista tulee henkilökohtaisten tunteiden, muistojen ja alitajunnan heijastuspintoja. Kuvasin Puhuva talo -sarjan vuosina 2004–2006 löydettyäni suuren 15 vuotta autiona olleen mielisairaalarakennuksen.”
Tyhjässä sairaalassa on huoneita, joissa on käytetty väriterapiaa. Kauan tyhjillään olevan rakennuksen huoneiden hilseilevät seinät, katoista pitkinä soiroina roikkuvine maaleineen muistuttavat meitä mielen hauraudesta, kaiken katoavaisuudesta.
Rapistuviin seiniin kätkeytyy muistojen kerroksia, kärsimystä, tuskaa. Kuvissa ajan patinoimat huoneet saavat loistaa viimeisen kerran. Puhuva talo -sarjan läpi kulkevat teemat kietoutuvat Pirilän oman äidin kuolemaan. Kuvat ovat yritys tavoittaa sellaista, johon ei ole sanoja. Valon kuuntelua pimeässä.
Näyttelyyn on ryhmitelty katosta roikkuvat sinkkiämpärit. Ämpärien pohjalle on istutettu linssi ja kurkistamalla ämpäriin voimme nähdä linssin läpi ympäröivän tilan ylösalaisena. Sinkkiämpärin valinta näyttelyyn tuo mieleen Venäjän kanssa tehdyn kaupan 50-luvulla – venäläiset ämpärit olivat ikuisia ja suosittuja. Yksi materiaalivalinta tuo näyttelyyn kulttuurisen aikajanan. Sinkkiämpärien yhteyteen on asetettu pyöreä mustavalkoinen kuva Marja Pirilän äidistä. Äiti on lumisen järven rannalla noutamassa muoviämpärillä vettä. Pieni mustavalkoinen kuva sisältää voimakkaan henkilökohtaisen tunteen.
Wundercamera ja Strindberg
Pirilä työskenteli vuonna 2015 Ranskassa, Grez-sur-Loingin kylässä Hôtel Chevillonin taiteilijaresidenssissä. Hän sai tietää, että kirjailija, taiteilija ja kokeellisen valokuvauksen pioneeri August Strindberg oli työskennellyt samassa residenssissä vuonna 1880. Strindberg teki valokuvauksen kokeita itse rakentamillaan linsseillä ja ilman linssiä. Hän oli ristiriitainen kirjailija, jota taidemaalari Aksel Gallen-Kallella nimitti Sindbergiksi (viitaten ruotsin kielen sanaan sinnesjuk=mielisairas) heidän ollessaan yhtä aikaa Berliinissä työskentelemässä. Strindberg kärsi vakavista vainoharhoista.
Näyttelyssä esillä oleva, yhdessä Petri Nuutisen kanssa rakennettu monilinssinen Wunderkamera camera obscura on saanut nimensä Strindbergin rakentaman samannimisen kameran mukaan. Pirilä toteaa Strindbergin huoneissa olevan hänen kokeellisin camera obscura -sarja. Pirilä muunsi residenssin kirjailijoiden huoneiston puoleksi vuodeksi valokuvauksen koelaboratorioksi. Pirilä kertoo camera obscuran olevan kuin taikapiiri, jossa voi irtautua arjen lainalaisuuksista. Camera obscurassa ei olla täysin ulkona eikä sisällä. Strindbergin huoneissa ulkoa heijastuvat rakennukset ovat epätodellisia: ulkoa heijastuva rakennukset näkyvät vääristyneinä, kubistisina. Ajattelen Pirilän viittavan näillä kuvilla Strindbergin mielen epävakauteen.
Pimennetyissä huoneissa seinät muuttuvat verkkokalvoiksi, joille piirtyy ulkoinen ympäristö ylösalaisin. Kuulostaa sadunomaiselta. Kirjailijoiden tiloissa työskentely innoitti Pirilää tarttumaan paperiin, joka on tarttunut teoskuviin rusennettuna tai tekstitettynä. Pirilän mukaan teossarjaa kannattelee leikki, sattumanvaraisuus ja kokeilu. Strindbergin huoneissa yllättää valokuvien kubistisuus, vääntyilevät rakennukset, rutistetut paperit kielivät luomisen vaikeudesta. ”Kun maailma lakkaa hetkeksi olemasta itsestään selvä, kuva saa mahdollisuuden syntyä”, Pirilä toteaa.
Näyttelyssä voi kokeilla piirtää kuvan camera obscuraa käyttäen. Näyttelytilassa on pimennetty huone, jossa on tarvittavat välineet. Samassa tilassa on ikkunaan ripustettu sarja In Situ (2026), jonka Marja Pirilä ja Petri Nuutinen ovat yhdessä toteuttaneet. Pimennetyn huoneen ikkunaan on ripustettu linssillä varustettuja kehystettyjä kalvoja. Linssit näyttävät kuvaa museon rannanpuoleisesta merinäkymästä. Teossarja on vuodelta 2026. Jäin hypnotisoituna tuijottamaan hengittäviä kuvia, joita ilmavirta liikutti.
Kuntsin alakerran näyttelytilassa yhden ison kaari-ikkunan luukut on avattu – avaten näyttelyn luontevasti katseena merelle. Samassa tilassa on esillä teossarja Hengitän valoa, jossa on kuvattu neulareikäkameralla Näsijärveä eri valaistuksissa.
Kuntsin yläkerran näyttelytilassa on pimennetty huone, jonka takaseinään on heijastettu jättimäinen suurennos, joka on kuin kuva avaruuden galakseista. Teos on Minä olen/Sofia (2024). Kuva koostuu taiteilijan luuytimestä tehdystä mikroskooppinäytteestä ja monimetrisestä avaruuskuvaa muistuttavasta vedoksesta. ”Vedostin sen mikroskooppinäytelasista, jonka keskellä voi nähdä tuntemattoman luovuttajan kantasoluja. Kutsun niitä Sofian soluiksi – Sofiahan tarkoittaa viisautta”, kertoo Pirilä, joka sairastui leukemiaan ja sai kantasolusiirron vuonna 2020. Teos on kiitos tuntemattomalle luovuttajalle ja Punaiselle Ristille.
Teksti: Marja Kolu
Marja Pirilä: Camera obscura
19.9.2026– 9.1.2027
Kuntsin Modernin taiteen museo, Vaasa