10.10.2004 Marjukka Syväterä
Jouni Kujansuun Nurkan takana- näyttelyssä Tennispalatsissa on teoksia kymmenen vuoden ajalta, vanhimmat 90-luvun alusta.
Teoksia ei ole aseteltu näyttelytiloihin mihinkään aikajärjestykseen, eikä esimerkiksi taiteilijan kehityksen seuraaminen tai eri teemojen etsiminen teoksista kuluneiden vuosien perusteella tunnu mielekkäältä. Välillä teokset eri vuosilta on koottu yhteen niin, että ne luovat vaikutelman yhdestä tilasta, jossa jokaisella teoksella on toisiaan täydentävä rooli.
Huone, jossa on televisio, perhekuvat hyllyllä, karvainen matto ja pullapitko kuin odottamassa vieraita, antaa vaikutelman olohuoneesta. Olohuoneessa on kuitenkin jotain vaiettua, televisiosta ei tule kuvaa ja valokuvien henkilöiden silmät ovat kiinni. Pullapitko yrittää sanoa jotain, mutta saa aikaan vain kärsivää korinaa ja yminää.
Useissa Kujansuun töissä on vaiettua pahoinvointia, kommunikaatiokatkos, hiljaisuus, aistittavissa on jonkin poissaolo. ”Koukku” (1991) on rivi kuvia tyhjistä koukuista, valokuvassa ”Puhu minulle” (2001) on kaksi tyhjää tuolia, tyhjiä tuoleja on muissakin teoksissa, samoin poispäin kääntyneitä hahmoja, selkäpuolia, myös Kujansuun oma selkä teoksessa ”Painauma” (1992), jossa taiteilija on painanut selkänsä vasten lasilevyä ja ripotellut päälle hiiltä.
Kyvyttömyys tai haluttomuus kommunikoida on aiheena useassa Kujansuun työssä. Teokset eivät kuitenkaan paljasta mistä vaietaan. Tunteista? Ehkä muistoista? Teoksissa käytetään muun muassa epäselviä valokuvia ja pysähtyneitä videonpätkiä, jotka voisivat viitata tukahdetettuihin tai epäselviin muistoihin.
Kujansuun teosten vaikuttavuus perustuu paljolti kontrasteihin, sellaisten materiaalien yhdistämiseen, joihin liittyy vahvoja assosiaatioita. Teosten tarkastelu tuottaa iloa, kun katsoja miettii eri materiaaleihin ja kuva-aiheisiin liittyvää symboliikkaa ja kokee teoksen tarkoituksen aukeavan. Maskuliinisuus ja feminiinisyys ilmenevät muun muassa maidon, pallojen ja sperman symbolisissa muodoissa.
Myös puhtaus ja lika ovat teosten toistuvia teemoja. Teoksessa ”Sleeper” (1997) nukkuva pää hymyilee unissaan, mutta kattokruunusta roikkuvista nakeista tippuu hänen päälleen likaista rasvaa. Milloin ihmisen tarpeista ja ajatuksista tulee likaisia ja häpeällisiä? ”Häpeä”-teos (1996) nostaa esiin kysymyksen, kuinka helppo ihmistä on alistaa ja häpäistä käyttämällä hyväkseen sellaisia yksinkertaisia asioita kuin alastomuus.
Kujansuu käyttää useassa työssään taikinaa. Taikina on toisaalta hyvin pehmeä ja lämmin, siihen liittyy naisellisia, äidillisiä mielleyhtymiä. Taikina on tarpeeksi puhdasta ja hyvää syötäväksi. Kun siihen lisätään karvoja, tai taikina venytetään epämääräiseen muotoon, ja kuvataan sitä valaistuksessa, joka muistuttaa röntgenkuvausta, taikina muuttuu vastenmieliseksi, likaiseksi, ruumiinosia tai sisäelimiä muistuttavaksi.
Ruoka on muutenkin läsnä näyttelyssä nimenomaan ahdistavana elementtinä. Tarpeellisesta ravinnosta on yhteiskunnassamme tullut hankala, välillä likaisen rasvainen ja pahaa oloa aiheuttava tekijä. Tätä kuvaa teos ”Piknik” (1996), jossa pöytäliinaan kääriytynyt mies on kasvoiltaan vihreä ja tuskaisen näköinen, taustalla ovat valokuvat sisäelimiä muistuttavista taikinamöykyistä. Jouni Kujansuu kertoo haastattelussaan taidemuseon lehdessä (03/2004), kuinka hänellä joskus oli kova tarve kontrolloida painoaan ja syömisiään.
Näyttelyyn valituista teoksista nousee vahvasti esille ahdistavia asioita, jotka liittyvät esimerkiksi ulkonäköön ja seksuaalisuuteen. Ongelmat, joita useat teoksista käsittelivät, ovat yleisiä, ja voin tunnistaa niitä myös omassa elämässäni. Koin näyttelyn kuitenkin hyvin miehisenä. Aiheet, joita näyttely käsitteli ovat yhteisiä kaikille, mutta näkökulma niihin oli usein hyvin miehinen.
Kirjoitus kuuluu Helsingin yliopistossa Taiteiden tutkimuksen latioksessa järejtettyyn Kritiikin perusteet kurssiin.