Ville Laaksonen 11.11.2012
Mika Hannula: Läsnäolo – Taide arjessa.
Kustannus Oy Taide, 2012. Mieltä taiteesta # 2.
Jari Jula: Ei-Mitään – Maalauksia
Galleria Katariina, 31.10. – 18.11.2012
Puhuin vuonna 2006 erään Viron taideakatemian professorin kanssa. Hän kertoi tunteneensa Saarikosken Pentin, joka oli kertonut hänelle: “Aurinko on persereikä”. Ja siinä se on, kaikki on ei-mitään.
Mika Hannulan uusi kirja Läsnäolo – taide arjessa on enemmän kuin kirja. Se on tajunnanvirtainen osoitus ihmismielestä liikkeessä: siinä samassa liikkeessä, jossa maailmamme pyörii ympäri, aikakäsitykset mieltyvät syklisiksi eivätkä lineaarisiksi, ajatuksia syntyy ja kuolee. Ennen kaikkea Hannula on kirjoittanut kirjan, joka kertoo vastauksen, ettei ole vastausta. Tämän ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa sitä, ettei olisi mitään sanottavaa.
Kustannus Oy Taiteen Mieltä taiteesta -sarjan toinen teos jatkaa ensimmäisen teoksen, Henri Hagmanin Taiteen tarkoitus -kirjan kanssa samoilla linjoilla: taiteesta kirjoittaessa ei tarvitse toteuttaa tosikkomaisesti akateemisia pelisääntöjä sanoakseen jotain uskottavasti. Tiedotteen mukaan kirja on Hannulan pääteos ja kirjan todetaan olevan jatkoa aiheille, joita Hannula on käsitellyt kirjassaan Kolmas tila, väärinymmärtäminen eettisenä lähtökohtana (Kuvataideakatemia, 2001). Taiteen tutkimus on siinä mielessä erityinen lajinsa, että korrektein lähestymistapa ei ole ensisijaisesti tieteellisen akateeminen. Mika Hannulan kirja ei ole tutkimus – ja hyvä niin.
Mika Hannula: Läsnäolo – Taide arjessa
Flow
Jos kirjoittaa tarpeeksi ajatuksia paperille – noin viisi sivua – ja sitten jälkikäteen lukee sen mitä on kirjoittanut, asia alkaa loppua kohden käydä järkeen. Tämä tunnelma on vahvasti läsnä Hannulan kirjassa, jossa vuorottelevina tasoina soljuvat luontevasti päiväkirjamaiset katkelmat, runolliset viritelmät, taideteoreettiset havainnot ja kaikki mahdollinen, mitä mieleen mahtuu: aina kaunokirjallisista viittauksista laulujen sanoituksiin saakka. Kokemus on arkinen, samalla kuitenkin arkaaisen hymyilevä, jopa sekava ja hämmentävä.
Lukijan kannalta saattaa olla raastavan eeppistä pyrkiä asettamaan itsensä Hannulan päähän koko 250 sivun verran, mutta tähän kirjan metodi tuntuu tähtäävän: hämäännyttämään vieraudentunteella, josta ajatukset lähtevät vellomaan, tuntemukset höyrystyttävät painomusteesta tiedon aivon kortekseille. Tieto ei kaadu suppilosta sisään vaan se vaatii vahvan samastumisen ja läsnäolon tunteen. Lukukokemuksen jälkeen mieli tuntuu nyrjähtäneen ja haluaisi vastata kaikelle maailmalle jokaiseen kysymykseen yhtä nasevan osuvasti kuin Hannula kirjassaan.
“Olemisen liikkeen ja olemisen näyttäytymisen potentiaali ei saa ratketa ryyppäämään. Se ei saa luisua liialliseen omahyväisyyteen ja tämän liikkeen ylitsevuotavaan glorifiointiin. Ai miksi? Koska, no niin, sille tapahtuu sama kuin täydelliselle ymmärtämiselle. Se pysähtyy.” (s.178)
Kirjan lukija-minän syntymän (Hannulan kirjoittaja-minän ja lukijan kohtaamisen) jälkeen päässä pyörivä ajattelun tapa aiheuttaa pahimmillaan komplikaatioita. Asioiden eteneminen ja tietojen läpikäyminen aiheuttaa riitaa. Lisäksi tuntuu kuin tämä kaveri haluaisi puhua ikuisuuksiin kertomuksiaan, jotka eivät aina kolahda – ihan heti. Mutta osuessaan Hannulan kirja on kuin näkisi kokonaisuuden – suuremman kuvan ja isomman ajatuksen kuin luulikaan. Tiedot on ripoteltu ympäriinsä ja faktojen tarkistaminen on mahdotonta, koska kyse ei ole siitä mitä juuri luki, vaan pikemminkin siitä, minkälaiseen flow-kokemukseen lukemisen kanssa pääsee. Lukemiskokemuksessa on jotain unenomaista: se muistuttaa hyvin pitkälti arkista keskustelua, joka kuitenkin luisuu todellisuuden tuolle puolelle.
“Päivälevolle asettuessaan, hän valitsi kirjahyllystä teoksen. Valintakriteerinä toimi kirjan nimi ja kansi. Sitten hän asetti kirjansa sohvalle makaamaan, selasi ehkä sivun sieltä, joskus jopa kaksi, ei koskaan enempää. Sitten hän päästi kirjan lattialle, sulki silmänsä ja kirjoitti kirjan itselleen unissaan.” (s. 56)
Kun suhtautuminen arkeen on todellisuuden kriteerinä, esiin astuu intuitiivinen ihminen, sellainen joka ei kyseenalaista maailmaa – kuinka epätodelta se tuntuisikaan. Tälläinen ihminen kulkee pimeässä kuin näkevä ja kuulee ajatuksensa, jopa kaaoksen keskellä. Hannulan luoma ihmisen kuva on lohdullinen: ei ole syytä tai tarvetta tavoitella mitään suurempia totuuksia teoreettisessa mielessä. Tuonpuoleinen totuus tai toiseus, tai jatkuva kyseenalaistaminen ei ole vastaus. Se mitä elät on se mitä on. Se mikä tuntuu on juuri niin todellista kuin se vain voi olla.
Selkäranka
Kirjan selkärangan muodostavan elämävetoisen koneiston ympärille sanat rakentuvat lihaksi ja luiksi – ihmisen muotoisiksi ajatuksiksi. Hahmo kannattelee tietoa. Teoreettisista ja filosofisista lähteistä Hannulan havainnoista useimmat muodostuvat Hans-Georg Gadamerin ja Zygmunt Baumaninympärille: Hannula lähestyy sanojen ja tekstin merkitystä maailmassa, joka on valmis konsumerismin keskellä hylkäämään kuuntelemisen. Samalla hänen oma suhtautumisensa tietämiseen on hyvinkin kriittinen: Hannula ottaa tehtäväkseen kuuntelemisen opettamisen ja tyylikeinot tähän ovat varsin väljät.
“Bauman on väärässä. Väärässä.” (s.160)
Taiteilijan kuolemasta Hannula löytää teoksen syntymän, kuuntelijan syntymän, ja eteenpäin: kuulijan kuoleman. Kuolema toistuu kirjassa elämän välipyykkinä: ja arkisena sellaisena, muttei merkityksettömänä. Elämän inhimillinen kokemus ja tietämisen tapahtuminen arkisena olemisena ovat Hannulan vahvuudet. Teoreettisesti kirjoittajan kanssa tekee mieli välillä kinastellakin, esimerkiksi subjektiivisuuden hyveenä pitämisen osalta. Onneksi Hannulan kanssa kuitenkin kulkee mukana. Eihän tämän kanssa tarvi riidellä.
“Tekijä on kuollut. Lukija syntyi mutta unohti samalla, että sitä lukijaa ei ole ilman kuuntelijaa.” (s. 174)
Jari Jula: Sattumaa ei ole deterministifilosofit
Ei-mitään
Hannulan kirjasta voisi sanoa paljon muutakin, mutta valitsen mieluummin yhdistää teorian lyhyesti käytäntöön. Hannulan kirja toimii enemmän käytännössä kuin teoriassa, ainakin siltä tuntuu, kun sille asettaa vastapariksi Jari Julan (s. 1961) näyttelyn Ei-mitään Galleria Katariinassa. Tämä tietysti on kohtuuttomasti sanottu, mutta kun kahdessa eri muodossa lähestytään varsin läheisesti samoja teemoja, niin rinnastus on välttämätön seuraus tapahtuneesta: Hannulalla sanan tehtävä on kertoa kuva maailmasta ja arjesta, kun taas Julalla kuva tekee näkyväksi ajatuksia.
Jari Julan näyttely käsittelee “eriytymätöntä olemisen tuntua, liikettä vailla suuntaa“, ja tämä “ei-mitään on jotain, joka on”. Mitä sitten seuraa, kun kuva yrittää kumota loogisen tehtävänsä synnyttää kuva, ja tulla sanaksi? Jopa epäsanaksi? Paradoksaalinen ongelmanratkaisuyritys lähestyä vastakkaista todellisuutta järjenvastaisin keinoin on tehtävänä varsin haastava, josseikaan ilman palkintoa. Julan näyttely on omalaatuinen kokemus, jossa katsoja on aidosti haastettuna pohtimaan “ei-minkään” merkitystä. Mukana on sama historiallisesti tuntuva paino, joka hymyilee arkaaisesti Hannulan kevyittenkin rivien välistä – ajatukset eivät ole tuulesta temmattuja.
Jari Jula: Sattumapaikka (165 x 310 cm)
Maalauksesta kiinnostuneet pohtinevat myös, miten Julan teokset ovat maalauksina: jälkiä, merkkejä kulumisesta, pohjusteliimojen leviämistä. Julan maalauksissa on vahva anti-maalauksellinen statement, joskin niitä ei voi erehtyä pitämään minään muuna kuin maalauksina. Maalaukset on toteutettu taiteilijan sanojen mukaan “visuaalisisksi reduktioksi”, jolloin niistä on riisuttu “aikaan sidotut ja merkityksiin heräävät kuva-aiheet”. Tämä tuntuu myös ristiriitaiselta, kun teokset on nimetty historiallisesti, kuten Da Vincin seinä.
Jari Jula: Da Vincin seinä (150 x 170 cm)
Näyttelykokemusta on tuskallisen vaikeaa kuvata sanoin kuulostamatta pateettiselta: liioittelu ja mahtipontisuus poistavat kokemuksen aitouden, ikäänkuin alleviivaten sen mitä pitäisi olla: alleviivauksesta tulee yliviivaus. Toisaalta liika lavertelu saa aikaan surkean vähän sanottavaa. Onko ei-mistään mitään kerrottavaa? Jula ainakin tuntuu tietävän itse, mistä on kyse, kuten voi hyvällä omallatunnolla sanoa myös Hannulan kirjasta. Taide ei ole (vain) taidetta varten vaan se on elämää varten. Siksi onkin helpottavaa kuulla rehellinen sana siitä, mitä on oikeasti tapahtunut.
“Kaikesta edellä sanomastani huolimatta en ole tätä näyttelyä tehdessäni tutkinut mitään: olen maalannut.” (Jari Jula)
Ville Laaksonen uskoo, että enemmän on enemmän. Hän on Turussa asuva kuvataiteilija, kuraattori ja kriitikko.