Tämä teksti on alun perin julkaistu Mustekalassa 22.4.2003 osana lehden ensimmäistä, sittemmin kadonnutta Ihme-nimistä numeroa. Tekstiin ei ole tehty uudelleenjulkaisun yhteydessä sisällöllisiä muutoksia. Ainoastaan ilmeiset lyönti- ja välimerkkivirheet on oikaistu.
Kuvataidekirjoittamisen suhteen Ison-Britannian mediamaiseman voi jakaa neljään kenttään: päivälehdet, aikakauslehdet, taidelehdet sekä sähköinen media. Kukin näistä raportoi aktiivisesti nykytaiteen tapahtumista, mutta eri lähtökohdista ja erilaisille yleisöille.
Brittiläinen päivälehtikriitikko ottaa kantaa. Hänellä on mielipide näkemästään ja hän perustelee sen uskottavasti. Kriitikoista parhaat ovat paitsi tarkkasilmäisiä taiteenkatsojia, myös loistavia kirjoittajia. Vaikka taso on yleisesti hyvä, joukkoon mahtuu myös muutamia, joiden itsetarkoituksellinen nokkeluus on pelkästään ärsyttävää. Pahimmillaan kyse on ahneudesta, joka tähtää erottautumiseen ja oman statuksen nostamiseen.
Kriitikoiden astiantuntemus porautuu syvälle. Aikaperspektiivi on pitkä ja asiantuntemuksen alue rajattu. Esimerkiksi Guardianilla on kaksi vakituista kuvataidekriitikkoa: Adrian Searle kirjoittaa yksinomaan nykytaiteesta ja Jonathan Jones historiallisesta taiteesta. Raja kulkee Andy Warholin kohdalla. Varsinaisten arvostelujen ohella Guardian julkaisee taidetta käsitteleviä esseitä, jotka se tilaa lehden ulkopuolisilta asiantuntijoilta. Vakituisiin vieraisiin kuuluu mm. John Berger. Samanlainen kuvio toistuu muissakin laatulehdissä.
Asiantuntemuksen määrä ja arvottamisen velvoite merkitsevät sitä, että näyttelyitä ei ”esitellä”. Ne paloitellaan ja palat tutkitaan. Niitä kehutaan tai niistä tehdään hakkelusta. Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että vain parhaat näyttelyt arvioidaan, yksi tai kaksi viikossa, lehdestä riippuen. Tilaa kritiikki saa sivunpuolikkaasta aukeamaan. Ei ole epätavallista, että jutussa arvioidaan vain yksi esillä oleva teos.
Näyttelyiden järjestämisestä vastanneet instituutiot kuuluvat nekin kritiikin piiriin. Huolimaton ripustus tai laiskasti toimitettu luettelo saavat tylyt tuomionsa suuriakaan museopalatseja tai niiden hallitsijoita kumartelematta. Toisaalta hyvä työ saa asianmukaisen tunnustuksen. Tämä tapahtuu myös hyvissä ajoin ennen näyttelyiden avautumista; merkittävimmät arviot ilmestyvät jopa viikkoa ennen ovien avautumista tavallisille näyttelyvieraille.
Kriitikkojen mielipiteet ovat itsenäisiä, henkilökohtaisia ja vahvoja. Kun Guardianin Jonathan Jones tarkasteli kuninkaallisen the Queen’s Galleryn antia, hän totesi avoimen kirjeen muotoon laaditussa arviossaan kylmästi ”Teidän Majesteetillanne ei ole makua”. Tämän jälkeen hän paneutui yksityiskohtaisesti siihen, miksi Elizabeth II:n aikana kokoelmaan päätyneet taideteokset ovat valintoina epäonnistuneita.
Mielipiteet ovat tärkeitä maassa, jossa ei ole yhtenäistä, konsensuksen mukaan samaan suuntaan päätään kääntävää taidemaailmaa. Monikulttuurisessa maassa on useita päällekkäisiä ja rinnakkaisia taidemaailmoja. Lisäksi lehtien kriitikot avoimesti väittelevät keskenään ja viittaavat toistensa vastakkaisiin näkemyksiin.
Kirjoittajien käsitykset hyvästä taiteesta, taiteen kaupallisuudesta ja myös taiteen tekemisen moraalista ovat kovin erilaiset. Brian Sewell voi nostaa esiin Andy Warholin näyttelyn (Tate 2001) lippujen korkean hinnan tai riepotella tapaa, jolla näyttelyä markkinoidaan. Kun Somerset Housessa oli esillä Caspar David Friedrichin nimellä markkinoitu näyttely (2002), hän muistutti, ettei näytteillä itse asiassa ollut kuin pari aitoa Friedrichiä ja nekin maalauksina vähäpätöisiä.
Yksi tuoreista keskustelun herättäjistä on Jake ja Dinos Chapmanin näyttely Modern Art Oxfordissa (2003). Näyttelyn terä kohdistuu ennen kaikkea taiteen tekemisen moraaliin, mutta tavalla jonka moraalista voidaan olla monta mieltä. Chapmanit ovat tuoneet esille Goyan keskeisen sarjan Sodan kauhuja. Sarja on lukumäärältään täydellinen, mutta jokaisen hahmon päälle on piirretty ja maalattu klovninaamioita.
Onko kyseessä lapsellinen vandalismi, mestariteoksen tuho vai uusi ainutlaatuinen mestariteos? Guardian antoi kahdelle vakiokriitikolleen runsaasti palstatilaa ajautua tiukkaan ja julkiseen kädenvääntöön.
Teksti: Susanna Pettersson & Timo Valjakka
Taidekritiikki Britanniassa, osa II tulee käsittelemään kritiikin ja markkinoinnin suhdetta.
