Kuka oli Faravid? Ei ehkä kukaan. Faravid mainitaan 1200-luvun Egillin saagassa pohjoisen kveenien maan kuninkaana, ja nimeä on arveltu suomalaisesta Kaukomielestä tai jostain vastaavasta käännetyksi. Faravidin maa -esitys on täynnä samanlaisia hahmoja: ehkä historiallisia, ehkä myyttisiä, varmasti arvoituksellisia.
Faravidin maa on kaikkiaan kahdeksas oululaisen Flow Productionsin paikkasidonnainen ja immersiivinen esitys, ja toinen, joka on toteutettu yhteistyössä Oulun teatterin kanssa. Yhteistyökumppanina on myös alankomaalainen still still -ryhmä. Aiempien produktioiden tapaan katsoja saa nytkin valita oman reittinsä laajassa tilassa ja jäädä seuraamaan häntä kiinnostavia tapahtumia.
Pirjo Yli-Maunulan luotsaama Flow on toteuttanut immersioita vuodesta 2014 alkaen. Teoksissa on yhdistynyt monia ilmaisukeinoja: sirkusta, tanssia, puhetta. Joitain osioita voi seurata katsojana, toisiin on mahdollista ottaa aktiivisemmin osaa yksin tai yhdessä muiden kanssa. Yksityiskohtaisesti rakennetut ympäristöt tarjoavat tutkittavaa niinäkin hetkinä, kun kukaan ei esiinny.
Esityksiä hallitsevat unen logiikka ja surrealistiset kohtaamiset, mutta monista teoksista on voinut löytää myös väljän teeman. The Secret Garden (2018) tarkasteli ympäristötuhoa, Varikossa (2022) näkyi sota. Vihreät niityt (2024) kiinnittyi selkeämmin historiaan, olympiavuoteen 1952 ja Suomen jälleenrakennusaikaan.
Syvistä juuristaan huolimatta Faravidin maa kurottaa yhä lähemmäs Oulun nykypäivää. Esityspaikka, Raksilan kauppakeskittymä, valmistui 1970-luvun puolivälissä lähelle rautatie- ja linja-autoasemaa, Kajaanintien kupeeseen. Sisäänkäynti on rakennusten välissä, kuin henkilökunnan puolella. Lähtöaulassa lasiseinää kirjoo valtava viivakoodi, baaritiskin takana on tägien tahrima hedelmä- ja vihannesosaston teippaus.
Jokainen saa riipuksen, joita on useita erilaisia. Nauhaan kiinnitetty männynkäpy näyttää sympaattiselta, mutta minulle ojennetaan kullanvärinen mitali — sen merkitys selviää pian. Sen sijaan en innostu katsojille jaettavista suojalaseista. Ne eivät vaikuta elämykseen ja ovat omien silmälasien kanssa vain hankalat.
Uni alkaa tunkeutua valveeseen. Tuonpuoleiset olennot saapuvat yleisön joukkoon pikkuhiljaa ja vaativat yhä enemmän huomiota. Koska kaulassani on mitali, minun on lähdettävä tyylikkäästi pukeutuneen pukinsorkkaisen konsultin matkaan. Hän johdattaa ryhmämme toiseen kerrokseen, mutta päästää ihmiset pian kulkemaan vapaasti.
Hahmot ovat monimerkityksisiä kuin tarot-korttien Suuressa arkanassa: Jääkiekkoilija joka myy sielunsa, Soturi joka haavoittuu muinaisella idänretkellä, Vartija jolla on perhosen siivet.
En suosittele lukemaan hahmojen nimiä käsiohjelmasta tai lähtöaulan seinältä. Jos tuntee nimen Rahko, alkaa miettiä sen merkityksiä; jos ei tunne, alkaa ehkä harmitella tietämättömyyttään ja pahimmillaan googlata. Olennot on parasta kohdata sellaisina kuin ne tulevat vastaan.
Ilmaisu on ihastuttavan kirjavaa. On suuren mittakaavan ilma-akrobatiaa ja intiimiä rupattelua, hiuksistaroikunnan kaltaisia sideshow-outouksia ja hillittyä tanssia. Visuaalinen ilmekin vaihtelee minimalismista röykkiömäiseen runsauteen. Fyysisyyden vastapainona on installaatiomaisia tiloja: rauhoitun hetken yksinäni huoneessa, jossa säteilevä valo täyttää maailman.
Marketin avaruus
Aiemmat immersiot ovat vallanneet hengeltään monentyyppisiä paikkoja. Varjakan sahasaari (2014) ja Intiön vesitorni hautausmaan kupeessa (2016) olivat auraltaan suorastaan mystisiä.
Vaikka marketti on menneisyydeltään näistä ehkä arkisin, ympäristönä se saattaa olla kiehtovin. Siinä yhdistyy sekä suuria, tutun tuntuisia tiloja — elintarvikeosasto, avara korkea halli, laaja ja hämärä toinen kerros — että kulissien takaisia pienempiä ja salaisempia paikkoja. Mitä on henkilökunnan kahvihuoneessa tai oudossa korkeassa sopessa?
Osa kaupan tavallisista toiminnoista on tallella kuin vääristyneenä kuvajaisena. Pakastealtaissa on pakkauksia, kassojen liukuhihnat rullaavat, joku palauttaa automaattiin pulloja. Silti mikään ei ole normaalia.
Tahdon löytää uudelleen rauhallisen, esoteerisen kirjastoloukon. Mutta olen yhä hieman pyörällä päästäni kaikesta ja minun on vaikea hahmottaa tilaa. Miksi en löydä sitä mistään?
Kerrosten välillä voi siirtyä kahta reittiä: yhdet portaat nousevat asiallisesti omassa käytävässään, jonka seinät ovat graffitien peittämät, toiset laskeutuvat keskellä avaraa tilaa. Katsojakin saa kokea tarinan kehollaan. Viitsinkö palata katsomaan, mitä yläkerrassa on meneillään juuri nyt? Jätänkö palaamatta, kun askelmia on niin paljon?
Kun kuitenkin nousen taas portaat, ilmassa leijuu spraymaalin tuoksu, ja välitasanteelle on ilmestynyt uusi seinäkirjoitus.
Paitsi jäämisen pelko
Laajoissa immersioissa viettelee ja ahdistaa ajatus tapahtumien ulkopuolelle jäämisestä. Jotkin hetket on varattu muutamalle tai vain yhdelle katsojalle. Flow:n Hylyssä (2020) riipaisi huomata, että joku pääsi suljettuun huoneeseen, johon itse odotti pääsyä turhaan.
Faravidin maassa eksklusiivisuus on ystävällisempää. Kärppä luistimillaan toivoo, että annan hänelle vauhtia, ja lykkään häntä eteenpäin. Mutta tämä tapahtuu avoimessa tilassa, tapahtumaa voivat tarkkailla muutkin. Yli-Maunula on puhunut teoksissaan tirkistelyn estetiikasta: toisten henkilökohtaisia elämyksiä on sallittua seurata.
Silti kaikkea on mahdotonta nähdä. Yksittäinen esitys kestää katsojan näkökulmasta kaksi ja puoli tuntia, mutta tapahtumia on kaikkiaan kymmenisen kertaa enemmän.
Palaisiko katsomaan esityksen uudelleen koettaen hakeutua juuri sinne, missä viime kerralla ei ollut? Brittiläisen Punchdrunkin kaltaisilla suurilla immersioryhmillä on uskollisia faneja, jotka palaavat katsomaan teoksen kymmeniäkin kertoja.
Kirjoittaessani Varikosta ymmärsin vasta jälkeenpäin, että olin melkein koko ajan sattunut seuraamaan samoja esiintyjiä — Katariina ja Jared van Earlea, jotka ovat mukana nytkin. Mietin, olinko jotenkin mokannut.
Vihreissä niityissä minulle kävi ensimmäistä kertaa niin, että päädyin katsomaan saman kohtauksen toistamiseen. Sen tajuaminen synnytti epämiellyttävän olon: nyt ainakin käytän rajallisen aikani huonosti.
Faravidin maassa osun uudelleen taukohuoneen kahvipöytään ronskipuheisen myyjän kanssa. Jutut kuulostavat tutuilta, samoin tapa, jolla hän tarjoaa pikkupurtavaa. Mutta jokin on toisin: miksi kaikilla muilla on tuollaiset paperilaput? Saanko minäkin sellaisen? Saanhan minä. Tilanne jatkuu uudella tavalla.
Samoin osun toistamiseen portaikon loukkoon taikatalvimaisen pikkuotuksen kanssa. Seuraan hänen puuhiaan, mutta annan eturivin paikan toiselle katsojalle, joka ei liene häntä vielä tavannut. Ja nyt otus ottaakin kontaktia eri tavoin, sitä on ilo todistaa.
Kaikki toistuu, mutta mikään ei tapahdu uudelleen aivan samalla tavalla. En tunne olevani väärässä paikassa, eikä aika mene hukkaan. Ihmiset eivät ole mitään animatroniikkaa, joka vain toistaisi luuppiaan.
Ja ennen pitkää katoaa myös tarve sännätä aina seuraavaan, varmasti uuteen hetkeen ja uuden esiintyjän luo. Paitsi jäämisen pelko häviää. Minähän voin pysytellä van Earlen pariskunnan kannoilla niin pitkään kuin huvittaa! Jotain hienoa he varmasti koko ajan tekevät.
Turvallinen arvaamattomuus
Väliaika tuntuu laitosteatterin lainalaisuudelta, joka tempaa immersiosta väkisin pinnalle. Mihin sitä tarvitaan? Katsoja saa muutenkin poistua milloin tahansa vessaan, tupakalle, ostamaan virvokkeita tai vain tyyntymään. Esityksen jatkuessa ärtymys ihme kyllä häviää. Väliaika olikin vain pieni herääminen, johon havahtuu kesken eloisien unien, mutta joka ei laimenna seuraavan unen ihmeellisyyttä mitenkään.
Tapahtumat tuntuvat suuremmilta ja näyttävämmiltä. Pesukarhumaisen röyhkeän myymälävarkaan ja vartijan kilpajuoksu ällistyttää vauhdikkuudellaan. Välillä episodeissa on erillisen numeron tuntua: yleisö antaa väliaplodeja. En muista, että niin olisi käynyt aiemmissa immersioissa.
Faravidin maa onkin Flow:n aiempiin immersioihin verrattuna kenties turvallisempi ja katsojaystävällisempi — mikä ei ole moite — ja samalla spektaakkelimaisempi.
Finaalissa näytösmäisyys korostuu, ja mittakaava nousee nautittavan massiiviseksi. Kaikki vartijoista vedenhenkiin nousevat vuorollaan maailmanpuuhun tai muuten vain korkeuksiin, ja suistuvat hengästyttävästi alas.
Ja loppuhuipennus, voi ihmettä. Alussa harmitti, että myyttiset hahmot on nimetty, mutta viimeistään nyt kaikki nimet ovat unohtuneet. Uskonnontutkimuksessa puhutaan numinöösistä: vaikuttavasta tuonpuoleisen tunteesta, jonka aiheuttajaa on kuitenkin mahdotonta nimetä.
Mitä ovat nuo valtavat olennot, joita nyt katsomme? Alkuhirviöitäkö, jotka ovat uinuneet marketin alelaareissa? Visuaalinen runsaus ja silkka ennennäkemättömyys täyttävät tajunnan. Kun menneisyys ja tuonpuoleinen ovat saapuneet myymälän käytäville, juhlallisuus yhdistyy vaivattomasti leikkisyyteen.
Teksti: Tenka Issakainen
Oulun teatteri ja Flow Productions: Faravidin maa
Esitykset Oulussa 27.8.–12.12.2026
Esityskonsepti: Pirjo Yli-Maunula, Eira Virekoski ja Alma Lehmuskallio
Käsikirjoitus: Eira Virekoski
Ohjaus: Alma Lehmuskallio ja Pirjo Yli-Maunula
Lavastusuunnittelu: Kalle Nurminen
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Valosuunnittelu: Jukka Huitila
Äänisuunnittelu: Anssi Laiho
Maskeeraus- ja kampaussuunnittelu: Melina Matinlompolo
Esiintyjät: Anne Syysmaa, Elina Ylisuvanto, Nikke Launonen, Valtteri Tähkänen, Elisabeth Künkele, Henri Tuominen, Kasperi Kola, Annina Rokka, Merja Pietilä, Viivi Forsman, Marta Alstadsæter, Kim-Jomi Fischer, Katariina van Earle ja Jared van Earle