”Kirjallisuuden, kuvataiteiden ja musiikin sijaan Rajewsky puhuu verbaalisesta, visuaalisesta ja auditiivisesta mediasta, jotka voivat liittyä toisiinsa monilla tavoilla edustaen näin erityyppisiä intermediaalisuuden muotoja: kahta tai useampaa eri mediaa yhdistävää kombinaatiota, yhdestä taidemuodosta toiseen tapahtuvaa media transpositiota (adaptaatio) ja intermediaalista referenssiä eli viittaussuhdetta toiseen mediaan.”
”Teoriaa on kuitenkin vaikea, turhakin, ohittaa teosten äärellä, kun taiteilija esittelee näyttelyssään laajasti queer-ekologian ja posthumanistisen taiteen keskeisiä kysymyksiä. Tai suorastaan vaikuttaa poimivan ihailtavan sujuvasti teoksiinsa lähes kaikki ilmassa olleet aiheet: teoksissa käsitellään niin ihmisen ja muiden lajien suhteita, fossiilikapitalismia kuin ihmisten välisiä oikeudenmukaisuuskysymyksiäkin. Toisaalta teoksissa voi nähdä viitteitä myös populaarimpiin ilmiöihin”
”Berlin Biennalen maskottina kettu on tietynlainen metafora taiteen tekemisen ja taiteellisen ilmaisun oveluudesta ja liikkuma-alasta. Miten tehdä teoksia, jotka muodostavat oman toimintalogiikkansa? – – Jos näyttelyä pohditaan ilmaisunvapauden näkökulmasta, niin taiteilijoilla on valtiosta riippuen hyvin erilaiset edellytykset sen harjoittamiseen. Tällöin myös tarvitaan taktikointia ja ”ketun oveluutta” esimerkiksi erilaisten merkitysten piilottamiseen.”
”Kaikessa traagisuudessaan näytelmän voi nähdä kurottavan kohti jotakin uutta ja vallankumouksellista, tilaa jossa toisen lajin edustaja ei ole pelkkä ihmisen vertauskuva, faabelin elementti tai välinearvo. – – Vaikka näytelmä kertoo delfiiniyksilöstä, samalla se viittoo kohti kokonaisia lajeja ja suurempaa kysymystä ei-inhimillisten eläinten oikeuksista. Peter symbolisoituu tahtomattammekin. Hän on kärsimys pienessä tilassa, hän on yksinäisyys, avuttomuus ja kipu, hätkähdyttävä sokeus samankaltaisuudellemme. Näytelmä loppuu, Peter kuolee ja delfinaarioita suljetaan, mutta hyväksikäyttö ja kärsimys jatkuvat toisissa muodoissa ympärillämme.”
”Artikkelissaan Rod Mengham asemoi Tysonin yhtäältä tekijyyden kieltäväksi, tai ainakin persoonallisen ilmaisun kieltäväksi ja siten omasta egostaan luopuneeksi, mutta toisaalta täysin ylivertaiseksi renessanssihahmoksi: Keith Tysonin taiteessa ”maailmaa ei nähdä niin kuin taiteilijat tavallisesti sen näkevät”. Sitä, mitä tavanomainen näkeminen sitten on, tai keitä ne tavanomaisemmat taiteilijat ovat, ei kirjoittaja välitä sen kummemmin eritellä. Tysonin taiteellisen tuotannon asettaminen vastatusten ’muun nykytaiteen’ kanssa pitää toki sikäli paikkaansa, että taiteilija mesenaatteineen ja lähipiireineen asemoituu maailman rikkaimpien ihmisten äärimmäisen kapeaan kärkeen.”
”Ihmisten rakentamia monumentteja on pystytetty, ja pystytetään, konkreettiseksi muistuttajaksi oletetusta tärkeydestä. Niiden avulla on haluttu ohjata huomiota historialliseen henkilöön tai tapahtumaan ja toisaalta myös monumentin pystytysalueeseen; maisemaan ja arkkitehtuuriin. Tällaiset spesifit kansallismonumentit ovat historiallisesti kohdentaneet huomionsa juuri kansallisten aatteiden ja mahtavuuden esilläpitämiseen. Kansallista muistia määrittää kuitenkin rakenteellisesti poissulkevuus nostettaessa jalustalle tiettyjä henkilöitä ja tarinoita ja unohdettaessa aktiivisesti toisia. Ristiriitaisuus tulee monesti näkyväksi juuri kohtaavan subjektin ja teoksen välillä, kun julkinen tila, siellä sijaitseva ja tapahtuva monumentti ja eri yleisöt eivät kohtaa yhtenäisellä tavalla.”
”Ambivalenssi, moniselitteisyys, ulkoa tulevien ratkaisumallien puute. Voisi ajatella, että mitään terveellisempää ei voisi ajassamme tapahtua kuin tällaisten kokemisen tapojen uudenlainen oppiminen. Tilanteet, joissa on kerrankin pakko kokea jotain yksin ja olla vastuussa siitä, mitä minussa ja minulle tapahtuu. Aistit kun eivät ole passiivinen valkokangas, jolle todellisuus räimii kuviaan, vaan alati elävä, muutettavissa oleva mahdollisuuksien voimakenttä, jonka rikastaminen ja syventäminen on elinikäinen ilo ja haaste.”
”Piste tavoittaa hyvin ajan hengen sekä näyttelyiden käsitteessä ja kokemisessa tapahtuneen muutoksen. – – Claire Bishop kirjoittaa museosta harmaana alueena, joka ei ole enää katseen kautta tarkasteltaville teoksille omistettu valkoinen kuutio eikä myöskään aikasidonnaiselle kokeelliselle teatterille ja esitystaiteelle tarkoitettu black box, vaan jotakin näiden väliltä. Teokset ovat koettavissa moniaistisesti, niillä on tapahtumallinen ja aikaan sidottu ulottuvuus, mutta toisaalta myös kestollinen, tapahtuma-ajan ylittävä olemus. Lisäksi teokset ovat olemassa lukemattomilla näytöillä, joiden läpi niitä katsotaan tallentamisen hetkellä ja tallenteena.”
”Yhtenä isona teemana jäi mieleen kummittelemaan tuo kirjan nimessäkin esiintyvä yleinen väsähtäminen. Vaikka teksteissä vihjataan, että juuri taiteesta voi löytää valonpilkahduksia, ei 2010-luku näyttäydy tulevaisuususkoisena aikana, ei edes välttämättä hirveän transgressiivisena kriisiaikana, vaan jonkinlaisena ristiriidoissa jumittavana ja vellovana aikakautena.”
Kuvan Kevään tämänvuotiseen katselmukseen sisältyi harvoin tarjolla oleva erikoisuus: yksi näyttelyistä oli esillä Kansallismuseon tornissa, joka on normaalisti yleisöltä suljettu. Erikoisuuden kokemiseksi piti nähdä vaivaa. Kolmesta videosta koostuvan näyttelyn katsomiseen oli varattava aika etukäteen, ja tornin kolmeen ylimpään kerrokseen piti kiivetä omin jaloin kapeita puisia portaita. Tilaa oli niukasti. Kullekin porrastasanteelle oli viritetty yksi 60-tuumainen […]
Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta valmistuvien kuvataiteilijoiden kevätnäyttely on aina hyvä tilaisuus nähdä ajankohtaista, kiinnostavaa ja hyvin kuratoitua taidetta. Tänä vuonna valmistuvia taiteilijoita on 51. Kolmessa galleriatilassa olevien teosten lisäksi esillä on kuratoitu kokonaisuus videoteoksia Kansallismuseon tornissa sekä screening-ohjelma Cinema Orionissa. Grafiikan tekijöistä Emma Peura on tehnyt kuivaneulavedoksistaan suuren kokonaisuuden ja liittänyt sen installaatioon, joka kuvaa hänen ja […]
”MUUn näyttely käsittelee ääntä hyvin monipuolisesti. Mukana on ajankohtaisia aiheita tiedon kaoottisuudesta ekokritiikkiin. Äänitaide korostuu näyttelyssä näkymättömänä aarreaittana. Lähes olemattoman pieneen tilaan sujahtava ääni avaa siihen paneutuvalle valtavia maailmoja ja suuria konsepteja.”