Tässä numerossa jatketaan keskustelua Edelfelt-juhlanäyttelyn spektaakkelimaisesta luonteesta ja pohditaan valtion museoiden roolia.
Numeron on päätoimittanut Irmeli Hautamäki. (Kansikuvassa Albert Edelfeltin teos "Omakuva sikaari suussa" vuodelta 1904. Kansikuva lisätty numeron yhteyteen 18.9.2025.)
”Albert Edelfeltin 150-vuotisnäyttelyn spektaakkeli-luonnetta arvioitiin mustekala.infossa Arja Karhumaan ja Jenni Peisan kirjoituksissa sekä tammikuun headlinessa. Keskustelu jatkuu kolmesta eri näkökulmasta.”
”Mielestäni Edelfelt-näyttely ei ollut ’isku päin taidemaailman kasvoja’. […] Populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin välisiä suhteita on tarkasteltu innokkaasti, eikä kukaan esitä tänään korkeakulttuurin muuraamista omaksi linnakseen. Mutta auta armias, kun kun korkeakulttuurista tulee populaarikulttuuria. Penseä suhtautuminen menestykseen osoittaa, että Helsingin henkisesti pikkukaupunkilainen taidemaailma on vielä kaukana suuren maailman pluralismista.”
”Viime kädessä kyse on siitä kuinka kokemukset arvotetaan. Spektaakkelit ovat ylivoimainen keino imeä museoon suuri määrä taiteen ensikertalaisia. Asiantuntijan taide-elämys ei ole tärkeämpi kuin ensikertalaisen kohtaaminen taiteen kanssa, tapahtui se millä tavalla tai intensiteetillä tahansa. Pääasia, että kontakti taiteeseen syntyy ja mieltä lämmittää vaikka sitten se jääkapin oveen ostettu magneetti.”
”Helsinkiläisyleisö on siis vaativaa, se haluaa ymmärtää taidetta laajemmista perspektiiveistä, se haluaa, että sille tarjotaan uutta, kriittistä ja kiinnostavaa tietoa taiteesta ja sen taustoista. Ei helsinkiläisyleisö, mikäli voin tässä sen nimissä puhua, tyydy taiteilijan yksityiselämän skandaaleihin, joita julkisuus on tarpeeksi täynnä jo muutenkin. […] Helsinkiläisyleisöllä oli täysi lupa odottaa juhlavuoden näyttelyltä uutta näkemystä Edelfeltistä oman aikansa edustajana.”
”Samalla kun perinteisissä gallerioissa näytteillä olevat äärimmilleen viedyt nykytaideteokset saavat maksavan yleisön korkeintaan naurahdellen pyörittelemään päitään, ’katujen gallerioiden’ taiteilijoita kyyditetään kiven sisään. Suomalaiset (etenkään poliittinen ja taloudellinen hallinto) eivät näytä vielä olevan valmiita avartamaan katseitaan konservatiivisen neljän seinän taidekontekstin ulkopuolelle elävään ympäristöön ja antautumaan sen kokonaisvaltaiseen tarkasteluun. Katutaide yhtenä sen merkittävänä anti-autoritäärisenä osana tulee varmasti ärsyttämään vielä pitkään.”