Heideggerin päättäväisyys ’Paha maa’ elokuvassa

13. 3. 2005 Peter Tattersall

”Syyttömänä syntymään sattui hän,
tähän maahan pohjoiseen ja kylmään”

Ylläoleva katkelma Eppu Normaalin laulusta, joka näytetään elokuvaan alussa, kuvaa Heideggerin ’maailmaan-heitettynä-olemisen’ käsitettä. Dasein, ihmisen maailmassa oleminen, ei luo maailmaa, eikä merkityksiä, ne peritään. Kuitenkin Dasein on vapaa (ja Heideggerin mukaan velvollinen) arvioimaan maailman merkityksen itselleen. Autenttinen Dasein tunnistaa ne mahdollisuudet, jotka ovat sille tosiasiallisesti avoinna ja luo merkityksen omalle maailmassa-olemiselleen. Päättäväisyyden avulla ihmisen maailmassa-oleminen voi muuttaa merkityksiä.

’Paha maa’ käsittelee sitä, kuinka maailmaan heitetyt reagoivat tosiasiallisuuteen; tragedia, joka kohtaa useimpia elokuvan henkilöitä, seuraa siitä, että he eivät kykene havaitsemaan tosiasiallisuuden puitteissa tarjoutuvia mahdollisuuksia ja ovat kyvyttömiä määritelemään merkitystä olemassaololleen.

Siinä missä monet elokuvan henkilöt elävät päättäväisyyden puutteessa sallien tapahtumien viedä heitä tragediasta toiseen Tuomas ja hänen isänsä edustavat päinvastaista suuntaa; he edustavat jotakin, joka on lähempänä Heideggerin autenttista elämäntapaa. Tuomas on kyseenalaistanut maailman hyväksytyt konventiot ja määritellyt omat merkityksensä, joita hän elää täydesti. Että Tuomas on valmis rikkomaan lakeja, ei johdu siitä, että hän haluaa protestoida ja kapinoida tavanoamisuutta vastaan, jos näin olisi, hän olisi kokenut tunteita, jotka tavallisesti liittyvät protestitoimintaan, kuten vihaa ja pelkoa.

Tuomas on tosiasiassa äärimmäisen rauhallinen. Hänen tapauksensa on erilainen kuin Dostojevskin ’Rikoksen ja rangaistuksen’ Raskolnikovin; vaikkakin Raskolnikov alunperin yrittää oikeuttaa tekemänsä rikoksen itselleen, hän tuntee syyllisyyttä, koska hän on vielä kiinni niissä arvoissa, joita vastaan hän rikoksellaan kapinoi, hän on yhä sen saman maailman asukas, kuin hänen syyttäjänsä Prophyrius. Tuomas ei kärsi syyllisyydestä eikä pelosta, koska hän asustaa maailmassa, jossa hänen tekonsa ei ole rikos.

Heideggerin päättäväisyyden idean mukaan se tarkoitus, jota kohti päättäväinen Dasein pyrkii, ei ole keskeinen – Heidegger ei tee moraalisia arvostelmia sen suhteen, mitä merkityksiä Daseinin pitäisi luoda, pikemminkin tärkeää on merkitysten luominen, uusien maailmoiden avaaminen. Vaikka Tuomas ja Elina oikeuttavat rikoksensa eettisin termein (otetaan rikkailta – annetaan köyhille) – heidän tekonsa etiikka on on toismerkityksinen – tärkeintä on luoda uusi merkitys olemassololle. Tämä korostuu kun Niko kysyy, kuinka hänet palkitaan osallistumisestaan rikokseen: hänelle vastataan: ”saat olla mukana jossakin tärkeässä”, palkinto on merkitys.

Samoin kuin poikansa Tuomaksen isän voidaan kuvata elävän autenttisesti. Ikääntyneen isän fyysinen asuinpaikka, vilkkaan tien varrella sijaitseva puutalo, on metafora hänen roolistaan elämässä, vanha mies on juurtunut paikoilleen, katselee ja tulkitsee maailmaa ikkunastaan. Viitaten maailman tapahtumiin, joista kuulee radiostaan hän toistaa kahteen kertaan ”Loppu on käsillä”; hän näyttää aidosti hyväksyneen lopun tosiasiallisuuden, koska hän kysyy Tuomakselta, onko viisasta hankkia lapsia tällaiseen maaailmaan.

Hänen ennakointinsa lähestyvät lopusta erottaa hänet kaikista muista elokuvan henkilöistä, jotka näyttävät elävän vailla ajallista perspektiiviä; he ajautuvat hetkestä toiseen harvoin kontrolloiden toimintaansa tai reaktioitaan. Koska on iäkäs, Tuomaksen isän on täytynyt hyväksyä oman kuolemansa mahdollisuus ja näin hän on valmis näkemään ja hyväksymään mahdollisia ’kuolemia’ tai loppuja muualla; tällaista päättymisen hyväksymistä Heidegger kutsuu Olemiseksi-kohti-kuolemaa, se on tila, jossa ihminen on valmis hylkäämään elämänsä nykyiset merkitykset (jopa ennen kuin on uusia merkityksiä asettaa niiden tilalle).

Kuten Tuomaksen isä myös Niko sanoo ”loppu on lähellä” (kuten Tuomaksen isä hänkin toistaa sen kahdesti). Tämän hän sanoo heti kokeiltuaaa kokaiinia ensimmäisen kerran, ja niinpä voimme ymmärtää hänen lausumansa merkitsenvän ”nykyisen elämäni merkitys on lähellä; nyt olen valmis löytämään uusia merkityksiä, menemään uusiin maailmoihin”. Ja niihin hän meneekin huumeiden kautta.

Hänen mieltymyksensä huumeisiin merkitsee, että hän elää kahdesssa maailmassa. Angstisessa maailmassaan ja maailmassa jossa hän etsii etäisyyttä ahdistukseensa huumeista. Vaihtaessaan jatkuvasti kahden maailman välissä Niko on juureton – tätä merkitsee sekin fyysinen metafora, että hänet nähdään aina reppu selässä.

Jonkin aikaa Tuomaksen vangitsemisen jälkeen Niko näyttää hylänneen (ainakin jossakin määrin) aikaisemman päättämättömän maailmansa ja ruvenneen opettajaksi. Toteuttaen isänsä kohtaloa käänteisesti Nikon lähes uskomaton hyppy huumeiden maailmasta kirkassilmäiseksi opettajaksi muistuttaa, kuinka uusi maailmaa avautuu Raskolnikoville Siperiassa, päättäväisyydellä hänkin muuttaa elämänsä merkityksen.

Vaikka Teuvon maailma näyttää pinnalta olevan täysin vailla päättäväisyyttä, hänen tarinansa on tosiasiassa jatkuvaa kamppailua luoda merkitys itselle, asettaa omat arvot maailmaan vastatusten niitä lähes ylitsekäyviä ehtoja, jotka tosiasiallisuus asettaa hänelle.

Tietoisena siitä, että on alkoholisti, hän yrittää löytää itsekunnioitusta työstään: tavarat joitahän myy, shampoot ja pölynimurit, kuuluvat puhtauden maailmaan, kauppaamalla puhtautta hän yrittää tasapainottaa alkoholisminsa siivottomuutta ja saada itselleen ylpeyttä. Suoritettuaan murhan hän hyvittää julmuutensa imuroimalla motellihuoneen.

Koska Teuvolla ei ole ketään, jota rakastaa, hän kehittää rakkaussuhteen autoonsa, ja myöhemmin pölynimuriinsa. Se, että hän kykenee löytämään kohteen rakkaudelleen, on tulosta päättäväisyydestä, hän huomaa (todellisuudessa rajoittuneet) mahdollisuudet, joita tosiasiallisuus tarjoaa ja tarttuu niihin tehden merkityksen eksistenssilleen. Kamppailu päättäväisyyden ja passiivisuuden välillä jatkuu siihen hetkeen saakka, jolloin hän yrittää itsemurhaa. Kiinnitettyään tyynesti ja päättäväisesti pölynimurin letkun auton pakoputkeen hänen päättäväisyytensä antaa periksi ja hän lähtee ulos häkäkaasun täyttämästä autosta välttääkseen oksentamasta sen sisään, koska se saisi aikaan epäpuhtautta. Teuvon elämän suurin tragedia on, ettei hän pane toimeen viimeistä päätöstään; hän välttää itsemurhan ja oletettavasti hänen elämänsä jatkuu yhtä surullisesti kuin ennenkin.

Hannele ja hänen miehensä edustavat Daseinia, joka pakottaa heidät uusiin maailmoihin vastoin heidän valintojaan. Kumpikin edustaa työssään stabiilisuutta; Antti, nuorekas ATK-opettaja, joka korvaa vanhemman äidinkielen opttajan, edustaa näennäisen voittamatonta teknologian maailmaa. Hannele, poliisi, toimii maailmassa, joka pitää yllä Gestelliä, jokapäiväisen elämän kehystä. Sellaisenaan hänen elämänsä on kaikkein vähiten autenttista Heideggerin mielessä, Gestellin ylläpitäminen kuluttaa hänen kaiken energiansa, niin ettei hän kykene avaamaan uusia maailmoita.

Tämän Gestellin, Puitteen ylläpitäminen on nähty henkilökohtaisella tasolla kun hän kieltäytyy sairaslomalta tultuaan traumatisoiduksi kahden ruumiin näkemisestä motellissa, itsepintaisesti hän jatkaa työtään työvoiman vähyyden vuoksi. Mutta Hannelen Gestellin ylläpito näkyy myös symbolisella tasolla: poliisina hänen tehtävänsä on varmistaa, että kaikki muut noudattavat yhteisen eettisen maailman sääntöjä.

Hannele ja Antti ovat ainoat henkilöt, jatka asuvat samassa paikassa läpi elokuvan. Heidän asustamisensa idyllisessä puutalossa, eräänlaisessa kodikkuuden ikonissa, edustaa turvallisuutta, johon heidän elämänsä tragedia kontrastoituu. Heidät heitetään pois turvallisesta maailmastaan, pakotetaan kohtaamaan kuolema. Hannele kohtaa kuoleman, kun hän näkee ruumiit hotellin kylpyhuoneessa, Antti taas kohtaa kuolemansa kuullessaan Hannelen kuolemasta. Ollessaan Gestellin symbolinen ylläpitäjä Hannele on kykenemätön hyväksymään kuoleman käsitettä , tai asioiden ”päättymistä”, hän yrittää kiinnittyä tuttuun jatkuvuuden maailmaansa käyttäen rauhoittavia lääkkeitä. Antti sitä vastoin kohdattuaan Hannelen kuoleman on vapaa näkemään tuttujen merkitysten päättymisen ja tällöin hän rohkenee mennä hänelle paljastuneeseen maailmaan – tappaakseen Tuomaksen. (Suom. IH)

Kirjoittaja opiskelee arkkitehtuuria TKKssa