Löysin intohimoni taiteesta kirjoittamiseen jälkijättöisesti, jo oikeastaan löydettyäni sen. Lukiossa ensimmäisen vuoden äidinkielen kurssilla meidän tuli kirjoittaa essee jostain valmiiksi tarjotusta aiheesta. Tehtävän tarkoitus oli heti alkaa harjoitella äidinkielen ylioppilaskirjoituksiin. Yksi vaihtoehdoista oli kirjoittaa teosanalyysi Edvard Munchin litografiasta Madonna (1894–95), jossa siittiöiden ja nurkassa värjöttelevän sikiön kehystämä naishahmo näyttää vaipuneen jonkinlaiseen hurmioon – uskonnolliseen, seksuaaliseen, ehkä molempiin. Lapsuudenkotini kirjahyllyssä oli vanha tietosanakirjasarja, jonka Munch-artikkelin olin lukenut niin useasti, että osasin sen lähes ulkoa. Artikkelin kuvituskuvana sattui olemaan juuri tuo Madonna-litografia. Valinta esseetehtävään oli siis helppo.
Kyseisestä esseestä tuli yksi kouluaikani ylpeimpiä hetkiä. Tehtävä arvioitiin ylioppilaskokeen kriteerein, ja sain melkein täydet pisteet. Tuolloin tajusin, että pidän taiteesta kirjoittamisesta ja että minulla on siihen ehkä myös joitain taipumuksia. En kuitenkaan vielä tajunnut, että se voisi olla intohimo – asia, jota voisin ajatella harrastavani tulevaisuudessa, saati sitten asia, jota voisin tehdä työkseni. Aloitin lukion jälkeen estetiikan opinnot Helsingin yliopistossa – olinhan pienestä saakka suhtautunut kuvataiteeseen intohimoisesti – ja päädyin varsin pian taidekritiikkikurssin kautta Mustekalan riveihin. Suoritin myös heti fuksivuoteni kesällä työharjoitteluni Mäntän kuvataideviikoilla, jossa yksi työtehtäväni oli kirjoittaa teosesittelyjä paikalliseen Kuorevesi-Mänttä-Vilppula -lehteen. Näihin aikoihin kiinnostukseni taiteesta kirjoittamiseen alkoi syventyä, ja muistikuva lukion Munch-esseen tuottamasta tyydytyksestä pulpahti usein mieleeni. Yksi asia johti toiseen, ja vuoden 2011 syksyllä aloin kirjoittamaan kuvataidekritiikkejä Helsingin Sanomiin, joka on siitä asti ollut keskeisin julkaisupaikkani.
Helsingin Sanomissa aloittaessani olin vain 23-vuotias keltanokka, jolla oli vain vähän kokemusta kirjoittamisesta ja vielä vähemmän taidemaailmasta. Filosofi G. W. F. Hegel (1770–1831) sanoi kuuluisasti kollegastaan F. W. J. Schellingistä (1775–1854), että tämä suoritti filosofisen koulutuksensa julkisesti, Schellingillä kun oli tapana julkaista ajatuskehitelmänsä nuoresta saakka; vastaavasti minun voi sanoa käyneen kriitikkokoulutukseni julkisesti, ensin Mustekalan verkkosivuilla ja sitten Suomen suurimman sanomalehden kulttuuriosastolla. Tämä tosiasia synnyttää ylpeyden ohella kiusaantumista, sillä varhaisimmat tekstini ovat usein niin kömpelöitä, teennäisiä ja kärkkäitä (jotkut ehkä muistavat vuoden 2013 Salmela-kritiikin), että ihmettelen, että ne on aikoinaan ylipäätään julkaistu.
Sittemmin olen tehnyt taiteesta kirjoittamisesta työni. Olen kirjoittanut taiteesta sekä kriitikon että tutkijan asemassa. Tässä tekstissä keskityn yksinomaan kriitiikkopositioon, sillä se on suurelle yleisölle näkyvämpi osa työtäni. Tutkijana taiteesta kirjoittamiseen liittyy omat haasteensa ja hienoutensa, mutta se on oman tekstinsä aihe.
En tiedä täysin miksi, mutta kuvat ja varsinkin maalaukset ovat aina olleet minusta jotenkin taianomaisia.
Mikä sitten taiteesta kirjoittamisesta tekee antoisaa? Perimmäinen ja ehkä vähän naiivikin syy oman kirjoittamiseni taustalla on se, että en tiedä montaakaan asiaa, josta innostun yhtä paljon kuin taiteesta. Vahvimmat esteettiset ja älylliset kokemukseni ovat lähes poikkeuksetta liittyneet etenkin kuvataiteeseen. En tiedä täysin miksi, mutta kuvat ja varsinkin maalaukset ovat aina olleet minusta jotenkin taianomaisia. Maali on mielestäni yksi maailman kiehtovimpia aineita; se pystyy muuttamaan muotoaan, katoamaan esittämiensä asioiden taakse tai vangita huomion omalla aineellisuudellaan. Rakastan sitä, miten väreihin voi upota ja miten ne voi tuntea koko kehossaan, kaikilla aisteilla. Minua on aina kiehtonut kuvien kyky kertoa tarinoita mutta samalla ilmaista myös asioita, jotka pakenevat sanoja. Kerään myös taidehistoriallisia knoppitietoja samalla pieteetillä kuin jotkut postimerkkejä. Bongasitko jo pikkuruisen Hannibalin J. M. W. Turnerin maalauksessa Lumimyrsky: Hannibal joukkoineen ylittämässä Alppeja (1812)? Tiesitkö, että Delacroix’n maalauksen Vapaus johtaa kansaa (1830) ruskeassa väripigmentissä on todennäköisesti jauhettua muumiota? Tai sitä, että Rothkon maalauksia tulisi taiteilijan ohjeistuksen mukaan katsoa tasan 18 tuuman etäisyydeltä? Lyhyesti sanottuna taiteessa, ja etenkin kuvataiteessa, yhdistyy moni asia, jotka saavat minut innostumaan. Taiteesta kirjoittamisessa on lopulta kyse yksinkertaisesti innostuksen jakamisesta – jokainen teksti on lopulta huudahdus: ”Katsokaa tuonne! Tiesittekö tämän? Eikö olekin jännittävää?”
En ajattele, että roolini kriitikkona on olla jonkinlainen hyvän taiteen portinvartija tai maun standardin ylläpitäjä. Ennemminkin käsitän roolini jonkinlaiseksi oppaaksi tai esitestaajaksi, jonka tehtävä on johdattaa ihmiset taiteen äärelle ja auttaa heitä saavuttamaan merkityksellinen suhde sen kanssa. Toivon ainakin olevani enemminkin innostuksen välittäjä kuin taidemaailman ankeuttaja.
Luonnollisesti taiteesta kirjoittaminen antaa paljon myös itselleni. Monesti näyttelyn jälkeen ajatukset ovat hähmäisiä, epämääräisiä ja sirpaleisia, ja palasten liittäminen yhteen vaatii usein vaivannäköä. Taiteesta kirjoittaminen on usein kirjoittamista itseä varten, yritystä antaa epämääräisille ajatusten haituville ja kokemuksille jotenkin jäsentynyt muoto, yritystä sitoa langanpätkät yhteen. Alan hahmottaa omia ajatuksiani usein vasta nähdessäni ne paperilla. Kirjoittaminen on tapa ylläpitää ja kehittää suhdetta taiteeseen, tehdä siitä itselle merkityksellistä. Taiteessa kirjoittaessa on pakko työstää kokemusta ja selkeyttää se itselle ennen kuin voi kirjoittaa siitä muille. Samalla kirjoittaminen – etenkin jos teksti on tarkoitettu julkaistavaksi – pakottaa perehtymään taiteilijaan ja teoksiin laajemmin kuin muuten vaivautuisi. Esimerkiksi hiljattain julkaistu Rijksmuseumin Vermeer-näyttelyn arvio (HS 19.2.2023) sai minut oikeastaan ensimmäistä kertaa kunnolla syventymään Vermeerin teoksiin. Näin kirjoittamisen kautta oppii itsekin, ja taiteesta saa myös itse paljon enemmän irti.
Toki taiteesta työkseen kirjoittaminen tuo myös omat etunsa. Kriitikoilla on ensiksikin usein pääsy näyttelyihin ennen kuin ne avautuvat yleisölle. On suuri nautinto, kun näyttelyihin pääsee paneutumaan hiljaisissa gallerioissa ja museoissa ilman, että tie teosten luo täytyy raivata kyynärpäillä. Muistan erityisen hyvin, millainen etuoikeus oli päästä katsomaan Ilja Repinin näyttelyä Ateneumissa pandemian aikaan: pääsin näkemään näyttelyn käytännössä tyhjässä museossa. Toisekseen kriitikontyön kautta pääsee tapaamaan henkilöitä, joita ei muuten tapaisi – olen esimerkiksi suhteellisen varma, että minun ja Brad Pittin tiet eivät olisi kohdanneet ilman Sara Hildénin taidemuseossa järjestettyä taidenäyttelyä.
Yksi taiteen kiehtovuuksista on siinä, että se haastaa jatkuvasti omia rajojaan, rikkoo jatkuvasti käsityksiä omasta luonteestaan, yrittää tehdä jotain, jota ei ole ennen tehty.
Taiteesta kirjoittamiseen ei ole olemassa yksiselitteistä menetelmää tai sabluunaa. Taideteokselle oikeutta tekeminen on jatkuvaa yritystä napata kiinni siitä, mitä teos yrittää saada aikaan. Teokselle tekee oikeutta, jos sitä arvioi normeilla, jotka teos asettaa itse itselleen. Teos kutsuu yleisöä kanssaan vuorovaikutukseen, ja yksi sen onnistumisen mitta on siinä, miten hyvin se kommunikoi omat tavoitteensa. Yleisöltä taas vaaditaan avoimuutta, nöyryyttä ja uteliasuutta. Saksalainen filosofi Arthur Schopenhauer kirjoittaa osuvasti, että “kuvan äärellä jokainen seisoo kuin ruhtinaan edessä: odottaen, puhutteleeko teos ja mitä se sanoo; ja kuten ruhtinasta, teosta ei tule puhutella ensin, sillä silloin kuulee vain itsensä”.[1] On vahingollista, jos taidenäyttelyyn menee fiksattujen ideoiden kanssa siitä, mikä on taidetta ja etenkin mikä on hyvää taidetta. Yksi taiteen kiehtovuuksista on siinä, että se haastaa jatkuvasti omia rajojaan, rikkoo jatkuvasti käsityksiä omasta luonteestaan, yrittää tehdä jotain, jota ei ole ennen tehty. Pitämällä kiinni tiukoista, ennalta asetetuista käsityksistä saattaa sulkea itseltään mahdollisuuden saada teoksesta jotain mielekästä irti; jos esimerkiksi ajattelee, että kaiken taiteen tulee herättää tunteita, saattaa käsitetaiteen hienous mennä kokonaan ohi, tai jos teokselta odottaa älyllisiä oivalluksia, saattaa abstrakti ekspressionismi jättää kylmäksi.
Luonnollisesti jokaisella on oma makunsa ja kiinnostuksen kohteensa, jotka vaikuttavat teosten vastaanottoon. Itse innostun etenkin vahvasta materiaalintunnusta ja voimakkaista tunnelmista, ja olenkin ollut valmis matkaamaan ympäri Eurooppaa nähdäkseni Rembrandtin sivellintyöskentelyä tai upotakseni Mark Rothkon usvaisiin värikenttiin. Kaipaan teoksilta jonkinlaista mukaansatempaavuutta, joka saa huomion kiinnittymään teokseen ja pitää otteessaan; kyseessä voi olla teoksen aistimellinen kiehtovuus, sen tapa synnyttää välitön kehollinen reaktio tai sitten älyllisempi stimulaatio, jossa teos sysää ajattelun liikkeeseen.
Vaikka omat makumieltymykset on hyvä tunnistaa ja seurata niitä siten, että hakeutuu itseään kiinnostavan taiteen äärelle, on syytä olla varovainen, ettei näistä mieltymyksistä muodostu kahleita, jotka estävät mielekkään suhteen muunlaiseen taiteeseen. Taide, joka ei heti miellytä, saattaa tuntua etäiseltä, eikä ole varmaa, maksaako siihen paneutuminen vaivaa. Kuitenkin pitäytymällä vain itseään miellyttävään taiteeseen saattaa jäädä jostain mielekkäästä paitsi. Itse yritän tasaisin väliajoin haastaa itseäni lupaamalla kirjoittaa näyttelyistä, jotka eivät ensi alkuun herätä minussa mitään kiinnostusta. Esimerkiksi suhteeni joihinkin suomalaisen modernismin edustajiin, kuten marraskuulaisiin ja geometrisiin abstraktikkoihin, oli pitkään varsin kylmä ja vastahakoinen, mutta pienen pakottamisen jälkeen olen alkanut kiinnostua edellä mainittujen ankeasta väripaletista ja jälkimmäisten suoraviivaisuudesta. Suosittelen lämpimästi samaa harjoitusta muillekin.
Vaikka taiteen kokemiselle ja siitä kirjoittamiselle ei voi antaa yksiselitteisiä sääntöjä, joitain yleisiä lähtökohtia voi kuitenkin antaa. Arvioissa oleellista on, että lukija saa käsityksen, mitä on tarjolla, miksi se on kiinnostavaa ja kannattaako itse vaivautua paikalle. Lukijalle pitäisi välittyä myös selvä kuva siitä, pitikö kriitikko näyttelyä hyvänä vai huonona; arviosta jää oleellinen pala pois, jos arvottavaa ulottuvuutta ei ole tai jos lukija joutuu arvailemaan sen rivien välistä.
Itse pyrin arvioissani kiinnittämään huomiota etenkin näyttelyn kontekstualisointiin. Pyrin selvittämään, miten näyttely sijoittuu taiteilijan aiempaan tuotantoon ja ylipäätään taidehistorialliseen kontekstiinsa. Vanhemman taiteen kohdalla kontekstualisointi merkitsee usein taiteilijan aikakauden sekä hänen tuotantonsa merkityksen kuvailua; nykytaiteen kanssa kontekstualisointi liittyy usein siihen, miten teokset reflektoivat identiteettiään taiteena. Viittaavatko teokset taidehistoriaan, purkavatko ne perinteisiä taiteen rajoja? Toiveeni on, että tekstini auttavat yleisöä saamaan teoksista mahdollisimman paljon irti.
Pyrin myös teksteissäni välittämään jotain näyttelyn tunnelmasta ja sen synnyttämistä kokemuksista. Taidekritiikeissä keskitytään usein kuvailemaan teoksia sanomatta mitään siitä, miltä teosten kokeminen tuntuu. Itse tavoittelen usein myös kielenkäyttöä, joka heijastaa näyttelyn sisältöjä ja tunnelmaa – sen dramatiikkaa, kuivuutta, letkeyttä ja niin edelleen. Juuri kokemuksellisuuden kautta tekstiin saa eloa ja jonkinlaista esimakua siitä, mitä lukijalle olisi tarjolla. Kokemuksellisuuden kanssa tulee kuitenkin olla varovainen. Vaarana näet on, että kriitikko ikään kuin kokee näyttelyn yleisön puolesta ja kertoo, mitä näyttelyssä tulisi tuntea. Jos arviosta katoaa tietoisuus siitä, että kuvauksen kohteena on kriitikon oma, subjektiivinen kokemus, ei jokin yleinen vaade kokea tietyllä tavalla, tällöin arvio menee mielestäni liian pitkälle. Vaikka tehtäväni on tehdä taidetta yleisölle lähestyttävämmäksi, sitä ei kuitenkaan tule tehdä niin, että yleisölle ei jää mitään löytämisen riemua.
Parhaimmillaan näyttelyt lähes kirjoittavat itse omat arvionsa. Näin käy jos näyttely on niin inspiroiva – joko hyvällä tai huonolla tavalla – että arvion näkökulma, rakenne, koko hela hoito otsikosta alkaen on selvää jo ennen kuin poistun näyttelysalista. Näin onnekkaasti minulle on käynyt vain muutaman kerran kriitikkourani aikana. Joskus näyttely voi olla niin kauhea, että kotiin päästessä tekisi mieli alkaa heti hakata näppäimistöä ja vuodattaa ärsytys paperille. Tällöin kirjoittamishalua täytyy jopa suitsia, sillä olen oppinut kantapään kautta, että negatiivisen kritiikin kanssa pitää olla erityisen varovainen; vaikka kritiikissä ei olekaan ensisijaisesti kyse palautteesta taiteilijalle, negatiivinen kritiikki voi satuttaa pahastikin. Siksi negatiivisten arvioiden kirjoittaminen vaatii erityistä varovaisuutta.
Toinen ääripää – ja onneksi harvinainen sellainen – taas on tapauksissa, joissa minun on syystä tai toisesta pakko kirjoittaa näyttelyarvio, mutta en tahdo saada mitään otetta näyttelystä ja kaikki siitä kirjoittamani tuntuu jotenkin väärältä, paikkaansa kuulumattomalta. Joskus loistavakin näyttely voi olla äärimmäisen vaikea sanoittaa – mieleeni tulee esimerkiksi Tarja Pitkänen-Walterin hieno retrospektiivi Taidehallissa, jonka kanssa kamppailin pitkään – ja välillä tekisi mieli vain julkaista arvio, joka koostuisi kolmesta sanasta: ”menkää katsomaan itse”. Välillä kirjoittaminen on hyvinkin turhauttavaa ja raivostuttavaa, kamppailua ja kipuilua sen kanssa, että näyttelyn sanoittaminen tuntuu yhtä vaikealta kuin sumun kaappaaminen verkolla.
Kaikissa tapauksissa, niin miellyttävissä kuin haastavissa, kohtaaminen taideteoksen kanssa on yritystä tehdä teoksesta itselle mielekäs. Taide on rajojen haastamisen paikka, jonka on tarkoituskin pitää meidät varpaillamme ja näyttää uudenlaisia kokemisen ja ajattelemisen muotoja. Taiteesta kirjoittaminen on keino ottaa tuo haaste vastaan. Samalla kirjoittaminen on yksi keinoista, joilla taiteen kokeminen ja ajattelu tulevat yhteisöllisesti jaettaviksi – keino jakaa oman kamppailunsa tulokset muille ja tehdä heidän työstään astetta helpompaa, miellyttävämpää tai rikkaampaa. Yhtä kaikki, kirjoittaminen on yritystä päästä lähemmäs taidetta, joka yhtä aikaa vetää puoleensa ja kieltäytyy päästämästä liian lähelle.
Teksti: Harri Mäcklin
Kirjoittaja on kriitikko, taiteen tutkija sekä Suomen Estetiikan Seuran puheenjohtaja.
Kuvat: Savu E. Korteniemi
Vuonna 2010 Mustekalan toimitusneuvosto (nyk. kirjoittajakunta) peilasi suhdettaan taiteesta kirjoittamiseen Intohimo-teemanumerossa. Sen sijaan vuonna 2018 tuolloinen päätoimittaja Matti Tuomela kirjoitti blogissa oman kirjoitustyönsä intohimottomuudesta.
Viite
[1] Arthur Schopenhauer, Die Welt als Wille und Vorstellung, Band 2 (Zürich: Haffmans Verlag, 1988), 473.