Syksyn pimenevät illat ja kylmenevät säät houkuttelevat istumaan lämpimässä iltapuhteiden parissa. Sukkien neulominen on minulle tekemistä, jossa pystyn rauhoittumaan, istumaan paikallani muuten toimettomana paitsi, että sormet, puikot ja lanka liikkuvat tasaiseen tahtiin kuin itsestään. Samalla ajatukseni vaeltavat sinne tänne ilman tarkkaa kiinnekohtaa.
Sukan neulomisen työnkulussa minulla on yksi lempivaihe, jonka tekninen nimi on kiilakavennus. Teknisistä syistä silmukkamäärää lisätään kantapään kohdalla, mutta kiilakavennus tekee tähän vastaliikkeen. Kiilakavennus on siten sukan neulomisessa vaihe, jossa silmukkamäärää vähennetään kantapään kiemuroiden jälkeen sukan varren silmukkamäärän tasolle. Muutosta kylläkin tapahtuu: koko neuleen suunta on muuttunut noin 90 astetta ja kiilakavennuksen jälkeen sukan ”putkilo” osoittaa varsiosaan nähden poispäin. Lisäämällä ja vähentämällä silmukoita neuloja voi näin saada aikaan esineen, joka seuraa tulevan sukan kantajan jalan anatomiaa.
Lisäämisen ja poistamisen toiminnot mainitaan myös perinteisen kuvanveiston määritelmissä (mm. TATE Art Terms, study.com).[1] Näillä kahdella toiminnolla viitataan kuvanveistossa eri materiaalien kanssa työskentelemiseen. Ajatuksena on, että esimerkiksi puusta veistäminen tapahtuu poistamalla isommasta kappaleesta puuta terävällä työkalulla kuten taltalla, puukolla, moottorisahalla jne. Saven tai muun pehmeän materiaalin parissa työskentely taas tapahtuu sekä lisäämällä että poistamalla ainetta halutun muodon saavuttamiseksi. Valutekniikoilla puolestaan kaadetaan (lisätään) sulaa ainetta muottiin. Työ viimeistellään poistamalla valetusta kappaleesta muotista näkyviin jääneet saumakohdat hiomalla. Veistoksia ja tilallisia teoksia voi myös rakentaa liittämällä erilaisia kappaleita toisiinsa esimerkiksi liimaamalla, tapittamalla, hitsaamalla, ruuvaamalla tai kasaamalla.
Ovatko nämä perinteiset lisäämisen ja poistamisen toiminnot siirtyneet laajentuneeseen nykykuvanveistoon ja minkälainen rooli näillä toiminnoilla on tilallisen taiteellisen työskentelyn tuotoksissa, kuten esimerkiksi paikkasidonnaisissa teoksissa, interventioissa, vuorovaikutteisissa ja osallistavissa teoksissa tai sosiaalisia ja ekologisia tiloja muokkaavissa teoksissa? Kerron seuraavaksi esimerkkejä siitä, millä tavoin lisääminen ja poistaminen voi tapahtua nykykuvanveistossa ja mitä se tarkoittaa teosten syntyprosessien, ilmiasujen ja ilmaisujen kannalta.
Konsertto laaksolle -teokseni (Ziegler 2001) toteutuksen yhteydessä pystytyspaikalla olleen korkean teräksisen aidan poistaminen oli osa teoksen toteutusta. Teos on kivestä ja messingistä luonnollisiin mittoihin toteutettu kapellimestarin koroke, joka pystytettiin Laakson rinnepuiston korkeimmalle paikalle Helsingin jalkapallostadionin ja urheilumuseon välissä. Sen tarkoitus on, että ohikulkija voi nousta korokkeelle ja halutessaan kuvitteellisesti ”johtaa” näköalapaikalta laakson äänellisiä tapahtumia. Aita oli poistettava, jotta teoksen luokse olisi mahdollista päästä. Vaikka aidan tehtävä – rajata urheiluviraston alue puistoalueesta – oli jalkapallostadionin valmistumisen jälkeen käynyt tarpeettomaksi, aidan poistaminen vaatii neuvotteluja kahden viraston kanssa. Lopulta aita voitiin purkaa ja samalla luoda edellytykset siihen, että Konsertto Laaksolle -teos voi toimia halutulla tavalla. Aidan poistamista ei huomaa valmiissa teoksessa, silti se on tärkeä osa teosta. Julkisen paikkasidonnaisen teoksen toteuttamisprosessiin voi kuulua se, että taiteilija vaikuttaa myös teoksen välittömään ympäristöön ja paikalla olemassa olevaan infrastruktuuriin.
Poistaminen voi ilmetä nykykuvanveistossa myös siten, että lopullisen teoksen ulkomuoto ei ole lainkaan kolmiulotteinen, vaikka teoksen työskentelyprosessi olisi ollut vahvasti tilallinen. Fyysisen tilallisuuden pois jättäminen teoksesta on monen kuvanveistäjän tietoinen valinta. Antti Keitilän nokipiirrokset ovat tästä oiva esimerkki (Keitilä 2021). Keitilä rakentaa erilaisia työskentelyasetelmia ja erikoisia työkaluja, joiden avulla hän saavuttaa tietynmuotoisia palavan esineen nokijälkiä paperille. Kaksiulotteiset kehystetyt teokset viittaavat niiden syntyprosessien tapahtumiin: nyt seinälle pystysuoraan ripustetun nokipiirroksen on täytynyt olla teoksen tekohetkellä vaakatasossa, koska palavan esineen savu nousee ylöspäin.[2] Katsoessani piirrosta syntyy voimakas vaikutelma ylöspäin katsomisesta. Myös omat aistikokemukset nuotion äärellä palautuvat mieleeni. Sen vuoksi kokemukseni on teoksen edessä tilallinen, vaikka fyysinen tai illusorinen tila on teoksessa jätetty pois.
Monet nykykuvanveistäjät työskentelevät julkisen tilan ekologisten ja sosiopoliittisten kysymysten parissa. Esimerkiksi Heidi Hännisen Kontula Art School (KAS!):in maalaustoiminta lisää kollektiivin jäsenten ammattitaitoa, alueen yhteisöllisyyttä ja turvallisuutta ja samalla vähentää syrjäytymistä ja epätasa-arvoisuutta. Nämä toiminnot muokkaavat sekä fyysistä että sosiaalista tilaa.[3] Kuvataiteilija ja taidepedagogi Seoidin O’Sullivanin ja monialaisen työryhmän Mapping Green Dublin -projektissa (O’Sullivan Seoidin et al 2019/2021) kartoitetaan Dublinin kahdeksan kaupunginosan viheralueita ja niissä tapahtuvia muutoksia yhteisöllisen toiminnan (local commons) kautta. Kaupungin keskustaan perustetut yhteisölliset kasvimaat toimivat yhdistävänä tekijänä kaupunkilaisten välillä. O’Sullivan kertoo, että irlantilaisilla on tapana viettää viikonloput perhepiirissä. Siksi kaupungissa opiskelevat nuoret matkustavat viikonlopuksi perheittensä luo. Ulkomaalaisten opiskelijoiden ja muiden viikonloppuna kaupunkiin jäävien on vaikea solmia sosiaalisia kontakteja vapaa-aikana. Keskustan asuinkorttelien pihoihin rakennetut viljelypalstat ovat paikkoja, joissa kaikki kaupungissa aikansa viettävät voivat tavata julkisessa tilassa yhteisen harrastuksen parissa. Projekti vaikuttaa sosiaaliseen ilmapiiriin lisäämällä yhteisöllisyyttä ja vähentämällä yksinäisyyttä ja syrjintää. (O’Sullivan 2024; O’Sullivan Seoidin et al 2019/2021.) Mapping Green Dublin ja KAS! ovat projekteja, joissa pitkäjänteinen toiminta muokkaa sekä sosiaalista että fyysistä kaupunkitilaa.
Myös monien performanssitaiteilijoiden työskentelytavat korostavat tilallisia kokemuksia. Emmi Kairenius tekee kehollaan taiteellisia interventioita tilaan ja tulkitse tilaa muun muassa painovoiman kehoonsa kohdistaman vaikutuksen kautta.[4] Hän asettuu esimerkiksi puisen diagonaalin ja seinän väliin jalat suorana ja kiilautuu näin kahden joustamattoman pinnan väliin. Kairenius (2024) kirjoittaa kokemuksestaan: ”… keho aluksi asettuu, kunnes siihen hiljalleen syntyy painetta. Omien raajojen ulottuvuuksista tulee kovin tietoiseksi”. Kaireniuksen kuvailema kokemus koskettaa erityisellä tavalla siksi, että se herättää katsojassa kehollisen muistikokemuksen. Teos ei ole kuvainnollinen representaatio, kuten monet päivittäin näkemämme kuvalliset viestit.[5]
Jo 1960-luvulla situationistisen liikkeen perustajiin kuulunut Guy Debord kritisoi kulutusyhteiskuntaamme siitä, että se perustuisi pelkästään representaatioihin. Hänen mukaansa kaikki suoranaisesti eletty ja koettu joutuu väistymään representaatioiden tieltä (Debord 1967/2013). Tällä hän tarkoitti, että visualisoidussa länsimaisessa maailmassa meillä on uuden kokemuksen sijasta aina tarjolla valmis kuva tai malli (representaatio) kokemuksesta, jolloin ei ole tarvetta kokea tilanteita oikeasti ja itse. Representaatioiden kuluttamisen yleistymisen myötä hän nimesi yhteiskuntamme ’spektaakkelin yhteiskunnaksi’.
Kaireniuksen esitys kiilautuvasta kehostaan katkaisee representaatiospektaakkelin kehän hämmentävällä tavalla. Se mitä näen, vaikuttaa ensiksi temppumaisen kevyeltä esitykseltä. Kuvassa on ihminen, joka miltei leijuu ilmassa. Sitten oivallan oman kehoni muistin kautta, että painovoiman täytyy painaa voimalla kiilaan puristuvaa kehoa.[6] Kuvan herättämä kokemus saa vastineen omasta kehollisesta muistikokemuksestani. Kaireniuksen interventio herättää ja laajentaa omien kokemuksieni potentiaalia eikä korvaa niitä kuvalla. Hän jakaa jotain, minkä toinen ihminen voi ymmärtää kehollaan.
Joseph Beuysin mukaan nimenomaan sosiaalinen luovuus on ihmisyydelle luontaista. Meissä kaikissa on valmiiksi potentiaalia luovuuteen (Beuys, Ende 1989/2013, s.17).[7] Monet nykykuvanveistäjät kehittävät Beuysin hahmottelemaa sosiaalista veistosta vuorovaikutteisempaan ja aidommin jaettuun kokemukseen perustuvaan suuntaan. Vuorovaikutteisten tilallisten kokemusten kommunikoiminen ja niiden jakaminen avoimesti on osa laajennettua sosiaalista luovuutta. [8]
Palatakseni sukkien tekoon: neulominen on yksi tapa ymmärtää ihmiskehon tilavuutta ja tilallisuutta eli sitä, miten kehon osat asettuvat suhteessa toisiinsa. Sukkia neuloneella on omakohtainen kokemus siitä, että rennosti seisovan ihmisen jalkaterät osoittavat eri suuntaan kuin muu keho. Tämä on yksi neulomisen mahdollistama kokemus. Se on neulomalla koettu ymmärrys ihmiskehon tilallisuudesta ja suuntautuneisuudesta.[9] Kun katson Alberto Giacomettin (1956) veistosta, kuvittelen mielessäni hänet neulomassa sukkia.
Kokemuksellisten oivalluksien prosesseja korostavassa nykykuvanveistossa lisääminen ja poistaminen liittyvät mielestäni ennen kaikkea tarkkaavaiseen havaintoon (Gandy 2024) ja vuorovaikutukseen. Ajattelu, tilanteeseen herkistyminen, kehollisten kokemuksien ja sosiaalisten prosessien jakaminen ovat tilallisia tapahtumia, joihin voin vaikuttaa taiteellisin keinoin.
Teksti: Denise Ziegler
Kuvat: Kati Rapia, Antti Keitilä, Emmi Kairenius ja Denise Ziegler
Lähteet
Beuys, Joseph & Ende, Michael 1989. Kunst und Politik: ein Gespräch. Freie Folkshochschule Argental, Wangen.
Debord, Guy 1968. Die Gesellschaft des Spektakels. Verlag Klaus Bittermann, Berlin.
Gandy, Matthew 2024. Attentive Observation: Walking, Listening, Staying Put. Annals of the American Association of Geographers, 114 (7), 1386–1404. https://doi.org/10.1080/24694452.2024.2353841
Giacometti, Alberto 1956. Venetsialainen nainen III. Pronssiveistos 120.7 cm x 34.3 cm x 17.5 cm.
Hänninen, Heidi 2024. Kontula Art School (KAS!). https://heidielisabethhanninen.wordpress.com/
Kairenius, Emmi 2024. Työhuonepäiväkirja @mustarinda. https://www.instagram.com/p/DAqzN8oNERc/?img_index=3
Keitilä, Antti 2021. Kukkia. Nokipiirros, 70 cm x 100 cm.
O’Sullivan, Seoidin 2024. Keskustelu 21.6.2024. Dublin. https://mappinggreendublin.com/
Study.com. https://study.com/academy/lesson/vocabulary-for-sculpture-materials-styles-techniques.html
TATE Art Terms. Sculpture (sculpture four basic processes: carving, modeling, casting, constructing) https://www.tate.org.uk/art/art-terms/s/sculpture
Ziegler, Denise 2001. Konsertto Laaksolle. Julkinen veistos. Aurora-graniittia ja messinkiä. Helsingin Kaupungin taidemuseo. https://www.hamhelsinki.fi/veistos/konsertto-laaksolle/
Ziegler, Denise 2024. Kiilakavennus. piirustus A. Giacomettin veistoksesta Venetsialainen nainen III. Lyijykynä paperille, 30 cm x 21 cm.
Viitteet
[1] TATE Art Termsissä mainitaan hakusanalla veistos/sculpture: “four basic processes of sculpture are: carving, modelling, casting, constructing”. Ensimmäinen viittaa poistamiseen, kolme seuraava lisäämiseen.
[2] Noen jäljet ovat kukkamaisen pyöreitä eikä esimerkiksi soikean muotoisia tai viivan muotoisia. Noki on lisännyt jälkeensä paperille pistemäisesti, koska sen täytynyt osua siihen suoraan alhaalta.
[3] Jatkaakseeni tilallisen työskentelyn kaksiulotteisten tulosten esimerkkejä: myös KAS!:n sosiaalisen veistämisen toiminta ilmenee seinämuraaleina eli seinämaalauksina.
[4] Kairenius siten lisää oman kehonsa tilaan tai tilanteeseen. Kaireniuksen harjoite kokonaisuudessaan sisältää kolme kuvaa eli kolme eri asentoa samasta tilanteesta.
[5] Kaireniuksen teos lisää siten katsojan muistikokemusta sen sijaan, että se lisäisi kokemuksen representaatiokuvien määrä.
[6] Tässä mainittu painovoima on, lisäämisen ja poistamisen lisäksi, myös toinen tapa hahmottaa kuvanveistoa. Olisi kiinnostava miettiä laajennettua nykykuvanveistoa myös painovoiman ja keveyden käsiteparin avulla.
[7] Beuysia siteerataan sosiaalisen veistoksen käsitteen yhteydessä usein puutteellisesti. Lausunnollaan ”joka ihminen on taiteilija” hän ei tarkoittanut, että jokainen ihminen on taiteen ammattilainen kuten kuvanveistäjä, taidemaalari, tanssija jne., vaan hän nimeen omaan viittasi ihmisen sosiaalisen luovuuden potentiaaliin. (Beuys, Ende 1989, s.17.)
[8] Beuys teki mielestäni sosiaalisen veistoksen ideasta koulukunnan tai kultinomaisen liikkeen, jonka johtohahmona hän toimii. Mielestäni juuri vuorovaikutuksen puutteesta johtuen Beuysin opit jumiutuivat.
[9] Neulojalle tämä voi olla tietoista tilallista ajattelua tai sitten neulomisohjeiden seuraamista.