21.9. 2005 Veli-Matti Saarinen
—Johanssonin mukaan ”maataide näyttäytyy postmoderniin murrokseen liittyvänä ristiriitaisena taidemuotona. Toisaalta maataiteen kautta on haluttu ilmaista mahdollisimman välitöntä ruumiillista kokemusta maailmasta ja toisaalta sen esittämismuodot ja -käytännöt ovat kiinni jälkimodernin taiteen käsitteellistyneessä kaanonissa”.—
Hanna Johanssonin väitöskirjan tavoitteena on ymmärtää neljän suomalaisen taiteilijan (Anne Siirtola, Lauri Anttila, Outi Heiskanen ja Pekka Nevalainen) töitä osana maataiteeseen liittyviä kysymyksiä. Johansson esittelee ja kehittelee amerikkalais-eurooppalaisen maataiteen käsitteen taustaksi omalle ajattelulleen ja omille havainnoilleen.
Hänen mukaansa ”maataide tekee … näkyväksi joitakin ihmisen maailmassaolemisen tapaan liittyviä siirtymiä ja muutoksia, joissa on kysymys tälle aikakaudelle tunnusomaisesta olemisen tavasta”. Samalla Johansson myös ehdottaa, että ”maataiteessa on kysymys erityisesti tälle aikakaudelle tunnusomaisten subjektin ja maailman välisissä suhteissa tapahtuneista ajallisuuden ja tilallisuuden käsitysten muutoksista”. (S.34.)
Johansson hahmottaa mainittuja yleisiä olemassaolomme tapaan liittyviä muutoksia erityisesti fenomenologisen perinteen avulla. Monille Johanssonin kehittelemille maataidetta koskeville ajatuskuluille on lähtökohtana Edmund Husserlin elämismaailman käsitteen herättämä keskustelu. Erityisen tärkeäksi maataiteen käsitteen kannalta tulee Maurice Merleau-Pontyn yritys kehitellä ajatusta ruumiillisesta havaitsemisesta mahdollisuutena ”ymmärtää sitä, mikä ei ole filosofista vaan joka edeltää tiedettä ja filosofiaa” (139). Ylipäätään Merleau-Pontyn avulla Johansson ”kyseenalaistaa filosofien ja tiedemiesten haaveen vangita todellisuus ja erityisesti luonto kuvauksiin ja selityksiin, niin kuin maailma, todellisuus tai luonto olisivat staattisia ja ikään kuin he itse eivät olisi osa maailmaa tai luontoa, jota he pyrkivät selittämään” (s.142).
Teos herättää seuraavanlaisia kysymyksiä: miten voimme tavoittaa maailman ennen ”tietoisuuden strukturoivaa ja lajittelevaa vaikutusta” (s.46)? Onko tämä ylipäätään mahdollista ja jos, niin missä mielessä? Onko se mahdollista filosofian keinoin? Onko se mahdollista taiteessa? Riippumatta siitä, miten näihin vastataan lopullisesti, Johansson joka tapauksessa näyttää työssään vakuuttavasti, miten maataiteessa tämä puhtaan elämyksen ja representaation välinen jännite on keskeisessä roolissa.
Maataiteen välittömyys ja käsitteellisyys
Johanssonin mukaan ”maataide näyttäytyy postmoderniin murrokseen liittyvänä ristiriitaisena taidemuotona. Toisaalta maataiteen kautta on haluttu ilmaista mahdollisimman välitöntä ruumiillista kokemusta maailmasta ja toisaalta sen esittämismuodot ja -käytännöt ovat kiinni jälkimodernin taiteen käsitteellistyneessä kaanonissa” (s.49). Johansson muotoilee maataiteeseen liittyvän jännitteen myös seuraavasti:
”Ehdotan, että maataiteen teokset rakentuvat taiteilijan yksinolon ja tähän yksinoloon viittaavien jälkien välisessä suhteessa. Mielestäni on olennaista tarkastella maataiteen tapahtumaa ensinnäkin elämismaailman näkökulmasta. Toisaalta ehdotan, että samanaikaisesti kun maateokset tapahtuvat elävän läsnäolon puitteissa, ne kirjaavat sen jäljeksi, jolloin tapahtuman nykyisyys tulee katkaistua ja pysäytettyä.” (S.153.)
Maataiteessa on siis Johanssonin mukaan aina jollain tavalla kysymys välittömästä eletystä kokemuksesta. Tämä kokemus voi olla jotain sellaista, mitä käsitteellinen ajattelumme (ja filosofia käsitteellisenä ajatteluna) ei voi tavoittaa. Kuitenkin maataide taiteena on riippuvainen teoksista, elämyksiin viittaavista, vähintäänkin indeksikaalisista merkeistä. Näin ollen maataide taiteena on aina jo erojen ja diakriittisyyden aluetta. Johansson muotoilee tämän paradoksin myös seuraavalla tavalla: ”käsitteellisen maataiteen merkitykset ovat riippuvaisia ainutkertaisesta tapahtumasta, joka tekee teokset mahdollisiksi ja toisaalta … paluu tähän tapahtumaan on mahdotonta” (134).
Johansson viittaa tässä yhteydessä myös Jacques Derridan varhaisten kirjoitusten ”läsnäolon metafysiikan” kritiikkiin, jonka mukaan jo ”elävän nykyisyyden itse-läsnäolo on aina jo jälki” (s.162). Tämän perusteella voitaisiin siis ehkä väittää, että maataiteen tapauksessa luonnossa (tai suomalaisittain: metsässä) aitoja esitietoisia elämyksiä kokeva subjekti on läsnä itselleen ainoastaan jälkenä! Johansson liittää itsetietoisuuteen liittyvän läsnäolon kritiikin Derridan myöhäisempiin teemoihin mainitessaan, että ”Derridan mukaan tämä absoluuttisen läsnäolon mureneminen tulisi[kin] ymmärtää mahdollisuudeksi olla vastatusten tuntemattoman kanssa”. Johanssonin mukaan Derridalla tämä tarkoittaa sitä, että ”meidän tulisi olla valmiita ottamaan vastaan se, että emme enää tiedä”. (S.162.)
Lähinnä Merleau-Pontyn ja Derridan avulla Johansson näyttää, että ”pääsyä toisen kokemuksen sisälle ei ole” (s.167). Tämän ei kuitenkaan käsittääkseni pidä johtaa meitä taiteen tulkitsijoina epätoivoon; pikemminkin tässä tilanteessa voimme nähdä suosiollisen mahdollisuuden taiteiden kukoistukselle, jos voimme nähdä taiteet jonkinlaisena hienotunteisuutena ja toisen ihmisen arvoituksellisuuden kunnioituksena.
Yllä olen ottanut esiin vain joitain, kuitenkin mielestäni hyvin keskeisiä maataiteeseen teoreettisia kysymyksiä, joita Johansson työssään tarkastelee. Johanssonin pohdinnan tavoitteena on samalla myös luoda ympäristö, jossa on mahdollista tehdä oikeutta neljän suomalaisen taiteilijan töille. Samalla Johanssonilta teoreetikkona vaaditaan hienotunteisuutta sitä kohtaan, joka uhkaa jäädä tietämisen tavoittamattomiin. Johansson näyttää olevan hyvin tietoinen tästä vaatimuksesta analyyseissään.
Maataideteoksia tulkitsemassa
Johansson tutkii Anne Siirtolan Pienimuotoisia sävellyksiä -teosta ”suhteessa hiljaisuuteen, yksinpuheluun ja läsnäoloon” (s.174). Johanssonin mukaan taiteilija on pyrkinyt tässä teoksessa samastumaan luontoon ja olemaan autenttisesti läsnä. Tämä yritys kuitenkin johtaa Johanssonin mukaan siihen, että teos tuo (itsestään tai omista intentioistaan riippumatta) esiin kysymyksen itsetietoisesta ja läsnäolevasta subjektista ja ”ennen kaikkea peruuttaa sen mahdollisuuden” (s.172). Johansson osoittaa, miten Siirtolan materiaaliset teokset – siitä huolimatta että ne haluavat viitata autenttiseen elämykseen – ovat välttämättä erilaisia jälkiä, jotka viittaavat ”hetkeen, jolloin taiteilija on ollut metsässä” (s.175).
Yhtenä Siirtolan yrityksistä viitata itsetietoiseen ja itselleen läsnäolevaan subjektiin (ja kielestä ja kulttuurista riippumattomaan subjektiin, voisimme lisätä) Johansson ottaa esiin teokseen liittyvän äänteiden hyräilyn. Oman äänen kuuleminen on ollut rakenne, jolla itselleen-läsnäoloa on filosofiassa hahmotettu ja perusteltu. Kuitenkin tämäkin johtaa Johanssonin tässä kohdassa Derridaan nojaavassa analyysissa mahdottomuuteen: ”Derridan mukaan kaikkea havaittua läsnäoloa, myös sitä, jossa minä on itsensä kanssa tai kuulee itsensä omassa äänessään, leimaa erottautuminen, tilallistuminen ja korvaus” (s.177). Johansson osoittaa, miten ”Siirtolan laulu on läsnäolon representaatio, mutta se on sitä välttämättömästi … haljenneena” (s.177).
Lauri Anttilan tuotantoa Johansson tarkastelee ”läsnäolon, nyt-hetken ja ideaalisuuden näkökulmasta” (s.186). Yhdeksi keskeiseksi asiaksi Johanssonin pohdinnoissa näyttää nousevan, että ”Anttilan tekemistä näyttää motivoivan oivallus siitä, että luonnon kokemisessa on jotain kielen, mutta myös tiedostetun havainnon ylittävää. Että havaitseminen ja kieli eivät palaudu toisiinsa … maailma sellaisenaan on verhottu tai peitetty.” (S.189.) Anttila käyttää ironisoiden ns. tieteelliseen metodiin liittyvää tapaa jäsentää ja esittää maailmaa. Hänen teoksissaan tulee usein esiin halu näyttää kokemuksen ja esitystavan ristiriita, kohtaamattomuus. Husserliin viitaten Johansson tuo esiin, miten Anttilan työssä on ollut keskeisellä sijalla näyttää, miten ”ideaaliset objektit” (erityisesti tieteelliset käsitteet) eivät tavoita todellisuutta vaan ainoastaan jotain ideaalista. Tieteellisen totuuden idea ”eroaa esitieteellisen elämän totuudesta, koska se haluaa olla ehdoton, kyseenalaistamaton totuus” (s.191).
Johansson myös pohtii Anttilan yhteydessä, miten taiteilija pyrkii suhtautumaan maailmaan jonain muuna kuin kuvana maailmasta. Yleisesti Johansson esittelee raamit tälle Heideggerin ”Maailmankuvan aika” -esseen avulla. Edelleen tekijä kehittelee tätä mahdollisuutta Merleau-Pontyn ruumiillisen havaitsemisen avulla. Näin Johansson liittää maataiteen tavoitteet Merleau-Pontyn filosofian tavoitteisiin: filosofian tehtäväksi tulee ”olevan, maailman, ruumiin ja tilan uudelleen tutkiminen … maailmassa, jossa objekti ja subjekti eivät ole toisilleen vastakohtia … vaan jossa ’minä’ elän tilan sisäpuolitse, uppoutuneena sen sisään” (s.195). Tässä fenomenologinen filosofia ja Anttilan luonnossa toteutettu kävelytaide näyttävät liittyvän toisiinsa läheisesti. Johansson kirjoittaa seuraavasti: ”käveleminen estää puhtaaseen näkemiseen rajautuvan havainnon ja luonnossa, tai kirjaimellisesti maan päällä kävelemisessä kiteytyy Merleau-Pontyn ajatus maailman lihasta, maailman ja ruumiin välisestä yhteenkietoutumisesta”. Samalla tämän väitöskirjan filosofiselle positiolle luonteenomaisesti Johansson muistuttaa, että ”kuitenkaan luonnon tarkkailu ei tavoita luontoa, se ainoastaan ’kommunikoi’ luonnon kanssa. (S.195.)
Johansson päätyy Anttilan taiteen yhteydessä siihen, että ”Anttilan taiteessa yritykset tavoittaa luonto ja ymmärtää sitä eivät kuitenkaan koskaan toteudu. Luonnossa on aina jotakin, jota ajattelu ja käsitteet eivät tavoita, mutta jota taiteilija toistamiseen lähestyy” (s.211). Voitaisiin siis sanoa, että tekijä näkee Anttilan nykytaiteilijana, jonka työ liittyy läheisesti varhaisromantiikkaan ja siitä alkavan modernin tradition ydinkysymyksiin.
Pekka Nevalaisen teoksia Johansson analysoi seikkaperäisesti lähtien siitä, että taiteilijalle on ominaista jättää teoksiin jälkiä minimiin supistetuista fenomenologisista tapahtumista (väreistä, yksittäisistä luonnonelementeistä, esineistä, ruumiin liikkeistä). Johanssonin mukaan on mahdollista, että Nevalaisen maalaukset ja installaatiot ”ikään kuin esitt[ä]vät sitä, mitä ei voi sellaisenaan esittää, tietynlaiseen esitykseen palautumattoman suhteen, elämän prinsiipin, joka ilmenee esimerkiksi veden kiertokulussa, hengityksessä ja värin valumisessa” (s.258). Johansson näyttää monien töiden tulkinnoissa, miten Nevalaisen teoksissa oleminen palautetaan hengittämiseen ja aineen kiertokulkuun. Näiden tekijöiden avulla Johansson problematisoi ihmisen, luonnon ja eläinten suhteet Nevalaisen tuotannossa.
Johansson tulkitsee valitsemiaan neljää taiteilijaa vivahteikkaasti, tavalla jolle minun on valitettavasti mahdotonta tehdä täyttä oikeutta tässä. Voin ainoastaan suositella nykytaiteesta kiinnostuneille lukijoille lähempää tutustumista Maataidetta jäljittämässä -teokseen. Yhden, Outi Heiskasen töihin liittyvän hyvin mielenkiintoisen ja hienostuneen kohdan haluan kuitenkin vielä tuoda esiin.
Johansson pohtii Heiskasen yhteydessä mm. asumista, majojen ja suojien rakentamista, kodin perustamista, pilvilinnojen ja korttitalojen rakentamista jne. Heiskasen piirtämisen yhteydessä Johansson ottaa esiin mahdollisuuden ajatella piirroksia Derridan ”Sokean muistelmat” -kirjoituksen valossa. Johansson huomaa Heiskasen piirroksissa jonkinlaisen tyhjyyden tai virheen, josta piirrokset syntyvät. Tämä voisi tekijän mukaan tarkoittaa, että Heiskanen piirtäisi ikään kuin sokeana, ”muistin tai jonkin muun kuin näkemisen ansiosta”.
Johansson viittaa Derridaan, jonka mukaan piirtäminen on tietyssä mielessä sokean työtä. Piirtäjän ohimenevän kynänvedon hetkellä piirtäjän käsi kulkee välineen kanssa piirrosalustalla, jolloin ”viiva piirtyy … kynän jälkenä ja … käden kautta … käsi tutkii tilaa edessään, etsien näkemättä tietä pimeyden, tuntemattoman, näkymättömän läpi ja jättää itsestään jäljen, kaivertaa itsensä, piirtää”. Toisin sanoen piirtäessään jälkeä paperille, piirtäjä ei näe kohdettaan vaan ikään kuin sokeana seuraa kynäänsä piirrosalustalla. Toisaalta kohdetta katsoessaan piirtäjä ei vielä piirrä. Ja, kuten Johansson kirjoittaa, ”näiden kahden suuntautuneen katseen välissä, tai mallin ja kopion välissä, on näkymättömän ala, joka sokeuttaa piirtäjän, mutta jonka läpi hänen täytyy kulkea voidakseen piirtää… Piirtäjä todistaa piirtämisen potentiaalia tai näkemisen tapahtumaa, joka jää näkymättömäksi.” (S.228-229.) Näin, yllättäen, piirtäjä sokeudessaan voisi piirtää jotain mitä hän ei ole nähnyt, jotain näkymätöntä.
Veli-Matti Saarinen
Kirjoittaja on helsinkiläinen tutkija joka valmistelee väitöskirjaa varhaisromantiikasta.