Muotoiluntutkimuksen ja ympäristökriisin suhde on äärimmäisen laaja ja monimutkainen aihe, jonka ulottuvuudet ovat kietoutuneet toisiinsa lukemattomin eri tavoin. Muotoilu kattaa todella laajan listauksen ammatillisia aloja (esim. arkkitehtuuri, teollinen muotoilu, palvelumuotoilu, graafinen suunnittelu, UX- ja UI-suunnittelu, jne.), sekä hiljalleen muotoiluntutkimuksessa yleistyvän tulkinnan mukaan myös jokapäiväisen ongelmanratkaisun.
Itse suoritin aikoinaan kokonaisen maisterintutkinnon aiheesta, joten kattavan tiivistyksen tekeminen tämän tekstin puitteissa on mahdotonta. Sen sijaan käsittelen aihetta omakohtaisesta näkökulmastani, jota ammatillinen kokemukseni palvelumuotoilusta ja muotoiluaktivismista on muovannut. Mukana vaikuttamassa on koulutustaustani ja nykyinen väitöskirjatutkimukseni Aalto-yliopistossa, joissa korostuu monitieteellisyys, systeemi- ja siirtymäteoriat sekä tulevaisuusajattelu. Esittelen aluksi lyhyen historiikin siitä, miten muotoilun on nähty liittyvän ympäristöön, yhteiskuntaan ja kestävyyteen. Lisäksi käsittelen kriittistä muotoiluntutkimusta erityisesti osallistavan muotoilun ja päätöksenteon näkökulmasta. Lopuksi pohdin muotoiluntutkimuksen suhdetta käytännön muotoilutyöhön.

Katsaus muotoiluntutkimuksen historiaan kestävyysnäkökulmasta
Muotoilua on tavalla tai toisella harjoitettu aikojen alusta asti, mutta eurooppalaisessa muotoiluntutkimuksen perinteessä 1900-luvun taite nähdään usein aikana, jolloin muotoilu ammatillisena alana alkoi kehittyä nykyisiin uomiinsa samoihin aikoihin kaupunkisuunnittelun, ekologian ja muiden luonnontieteen alojen kanssa. Näiden Euroopassa kehittyvien alojen keskiössä oli tavoite löytää asioiden ”luonnollinen järjestys”. Tämä taksonominen ja darwinistinen ajattelutapa ilmeni erilaisina kartoituksen ja tiedon visualisoinnin menetelminä sekä rotuhierarkioiden muodostamisena.
Muotoilijoiden keskuudessa vallitsi usko muotoilun voimaan taiteen, teknologian ja tieteen yhdistäjänä sekä työkaluna uuden, ”täydellisen” yhteiskunnan rakentamisessa. Tätä ajattelua innoittivat muun muassa evoluutiobiologia ja eugeniikka. Kaupunkisuunnittelussa puolestaan nousi esiin ajatus siitä, että muotoilun ja arkkitehtuurin avulla voitaisiin vaikuttaa ihmisten, erityisesti köyhän työväenluokan, käyttäytymiseen ja ”siivota” slummeja. Tämä oli sosialististen utopioiden, rationaalisen suunnittelun ja ”ihmisen mittakaavan” muotoilun (design for the human scale) aikaa.
Toisen maailmansodan myötä muotoilun ja teollisuuden prioriteetit suunnattiin tehokkaaseen jälleenrakennukseen: kasvavaan kysyntään pyrittiin vastaamaan mahdollisimman nopeasti ja halvalla, ja valtiot siirtyivät kohti teknokraattista suunnittelua. Tätä seurannutta vastakulttuurien aaltoa pidetään usein modernin kestävyysmuotoilun alkulähteenä, kun 1960-luvulla havahduttiin ensimmäistä kertaa laajemmin maapallon luonnonvarojen rajallisuuteen ja teollisuuden haittavaikutuksiin, kuten myrkyllisiin kemikaaleihin, saasteisiin ja ylituotantoon.
Keskeisiä hahmoja tältä ajalta ovat esimerkiksi Buckminster Fuller, joka uskoi, että muotoilun ja suunnittelun avulla voitaisiin ratkaista maailman ongelmia, joihin politiikka ei kyennyt vastaamaan. Fuller inspiroi nuoria muotoilijoita – enimmäkseen valkoisia, korkeakoulutettuja miehiä – futuristisilla teknologisilla ratkaisuillaan ja systeemiteorioillaan. Toinen, vielä tunnetumpi hahmo on Victor Papanek, joka vaikutusvaltaisessa kirjassaan Design for the Real World (1971, suom. Turhaa vai tarpeellista, 1973) kritisoi muotoilun alaa ylikulutuksen ja ympäristötuhon lietsomisesta sekä turhan, lyhytikäisen roinan tuottamisesta.
1980–2000-lukujen uusliberalistinen globaali kehitys taloudessa ja valtionhallinnoissa ohjasi muotoilua markkinavetoiseen ja teknologiakeskeiseen suuntaan. Yksi varhaisimmista modernin kestävän tai vastuullisen muotoilun ilmentymistä oli vihreä muotoilu tai ekomuotoilu (green design, ecodesign), joka keskittyi vähentämään yksittäisten tuotteiden ja tuotantoketjujen ympäristövaikutuksia. Tämä saattoi tarkoittaa esimerkiksi myrkyllisten aineiden korvaamista turvallisemmilla vaihtoehdoilla, materiaalien kierrätystä tai tuotantoprosessien tehostamista. Kestävyys ja vastuullisuus nostettiin yhdeksi arvoksi muiden tavoitteiden kuten tuottavuuden, käytettävyyden ja laadun rinnalle. Tämä ajatustapa kuitenkin vahvisti käsitystä kestävästä kulutuksesta sen sijaan, että se olisi haastanut syvempiä rakenteellisia ongelmia liittyen luonnonvarojen ylikulutukseen. Samalla se jätti usein vähälle huomiolle tuotteiden ja tuotannon sosiaaliset vaikutukset sekä oikeudenmukaisuuteen liittyvät kysymykset. Monet vihreän muotoilun hankkeet ovatkin jääneet lähinnä viherpesun tasolle.
Vihreän muotoilun hyödyt eivät kyenneet vastaamaan alati kiihtyvään kulutustahtiin. Siksi 2000-luvulla muotoiluntutkimuksen painopiste siirtyi tuotteista ja tuotannosta kohti kulutusta, ja samalla alettiin huomioida yhä enemmän myös kulttuurisia ja systeemisiä näkökulmia. Muotoilijat alkoivat pohtia, miten tuotteiden käyttöikää voitaisiin pidentää vahvistamalla kuluttajien emotionaalista sidettä niihin (emotionally durable design) ja miten ihmisten kulutuskäyttäytymiseen, kuten energiankulutuksen vähentämiseen, voitaisiin vaikuttaa. Käyttäjät nähtiin yksilöinä, joita täytyy houkutella, palkita tai ”töniä” (nudge) tekemään kestäviä valintoja esimerkiksi pelillistämisen avulla. Näiden menetelmien kehittämisessä hyödynnettiin erilaisia sosiaalitieteistä lainattuja käyttäytymisteorioita, joiden keskeisenä tavoitteena oli helpottaa vastuullista käytöstä ja vaikeuttaa vastuutonta käytöstä.
Toinen kehityskulku muotoilutyössä oli ’kehdosta kehtoon’ -muotoilu (cradle-to-cradle design), jossa pyrittiin huomioimaan tuotteen koko elinkaari jo suunnitteluvaiheessa ja mahdollistamaan materiaalien uudelleenkierto. Tuote- ja palvelujärjestelmien (product-service systems) ideana puolestaan oli myydä palveluita fyysisten tuotteiden sijaan. Esimerkiksi autojen myymisen sijaan voidaan tarjota julkista liikennettä, vuokrauspalveluita tai taksipalveluita. Kun omistajuus säilyy palvelua tarjoavalla yrityksellä, yrityksellä on taloudellinen kannustin suunnitella kestävämpiä, korjattavia ja kierrätettäviä tuotteita. Teoriassa tuote- ja palvelujärjestelmien avulla voitaisiin saavuttaa irtikytkentä eli tilanne, jossa talous voi jatkaa kasvuaan ilman, että ympäristöhaitat kasvavat samassa suhteessa. Viime vuodet ovat kuitenkin osoittaneet, kuinka ongelmallinen tämä oletus voi olla, jos tarkastelemme esimerkiksi taksi-, ruokalähetti- ja suoratoistopalveluiden yhteiskunnallisia vaikutuksia.
Seuraavaksi muotoiluntutkimuksessa siirryttiin tarkastelemaan laajempia tuotannollisia kokonaisuuksia kuten teollisia järjestelmiä, ruoantuotantojärjestelmiä tai vedenjakelujärjestelmiä sekä erilaisia syy-seuraussuhteita. Tätä kutsutaan systeemimuotoiluksi, ja sen tavoitteena oli nimensä mukaisesti saavuttaa muutoksia systeemisellä tasolla. Merkittävä vaikuttaja tässä on ollut tieteen- ja teknologiantutkimuksen alalta tullut käsite sosio-teknisen systeemitason innovaatio, jossa tutkitaan transitioita, eli siirtymiä, yhdestä sosio-teknisestä järjestelmästä toiseen. Yleinen esimerkki sosio-teknisestä järjestelmästä on energiajärjestelmä, joka koostuu erilaisten teknologioiden lisäksi myös toisiinsa kietoutuvista sosiaalisista, institutionaalisista ja organisatorisista järjestelmistä.
Siirtymämuotoilussa (transition design) keskitytään tällaisten monimutkaisten ja pitkäkestoisten yhteiskunnallisten muutosten suuntaamiseen ja hallintaan. Tämän tason muotoilu on vahvasti monitieteistä, ja sen käytännön menetelmät nojaavat paljon tulevaisuusajatteluun ja yhteiskehittämiseen. Eri alojen toimijoita ja asiantuntijoita tuodaan yhteen luomaan yhteisiä, toivottuja tulevaisuuskuvia sekä pohtimaan mahdollisia polkuja niiden saavuttamiseksi. Muotoilijan roolina on tällöin luoda parhaat mahdolliset edellytykset yhteistyölle esimerkiksi strategisen taustatyön, työpajojen suunnittelun ja fasilitoinnin avulla.

Kriittinen muotoiluntutkimus
Tähän asti esittelemäni muotoilun haarat ja lähestymistavat – siirtymämuotoilua lukuun ottamatta, johon palaan myöhemmin – ovat pitkälti ihmis- ja teknologiakeskeisiä. Vaikka joissakin tapauksissa pyritään muuttamaan vallitsevia järjestelmiä, ne toimivat silti nykyisen uusliberaalin ja kasvuriippuvaisen maailmanjärjestyksen logiikalla ja ehdoilla. Ne eivät vakavasti haasta tätä vallitsevaa ideologiaa, minkä vuoksi muotoilua onkin kritisoitu ilmastokriisin epäpolitisoinnista. Huomattakoon myös, etteivät muotoilun uudet kehityskulut ole korvanneet aiempia toimintatapoja, vaan luoneet uusia vanhojen rinnalle. Kaikki edellä mainitut muotoilun menetelmät ja haarat ovat edelleen relevantteja eri konteksteissa. Vaikka yhteiskuntakriittisempiä ääniä on ollut muotoiluntutkimuksen kentällä aina, ne ovat saavuttaneet merkittävän akateemisen aseman vasta 2000-luvulla. Tällöin sosiaalisen kestävyyden ja oikeudenmukaisuuden teemat nousivat vahvemmin teknologiakeskeisen ajattelun rinnalle.
Kriittisen muotoiluntutkimuksen keskiössä on alkuperäiskansojen, globaalin etelän, tavallisten kansalaisten ja muiden historiallisesti sivuutettujen ryhmien tuottaman tiedon tunnustaminen. Se haastaa muotoiluntutkimuksen Eurooppa- ja teknologiakeskeisyyttä, vastustaa näkemystä muotoilijasta visionäärisenä sankarina ja korostaa, että muotoilu on paljon moninaisempaa kuin ammattimainen suunnittelutyö: ”kaikki muotoilevat”. Menetelmissä painottuvat korjaaminen, kunnossapito ja uudelleenkäyttö. Muotoilu nähdään usein myös keinona luoda vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ja kuvitella tapoja elää hyvää elämää fossiilikapitalismin jälkeisessä yhteiskunnassa. Emme voi saavuttaa toivottua tulevaisuutta, jos emme pysty kuvittelemaan sitä ensin. Tähänastiset tulevaisuudenvisiot, joita meille on tarjottu valtavirtamedian toimesta, ovat usein dystooppisia tai tekno-optimistisia, mutta vaihtoehtoisia kulttuurisia tulevaisuuksia on nähtävästi vaikeampi kuvitella.
Siirtymämuotoilu on tässä mielessä kiinnostava esimerkki. Sen juuret ovat teknosentrisessä vihreässä ja ekologisessa muotoilussa, mutta sillä on paljon yhtäläisyyksiä kriittisen muotoiluntutkimuksen lähestymistapojen kanssa. Siirtymämuotoilussa pyritään esimerkiksi tunnistamaan ja tukemaan yhteisöjä, yksilöitä, organisaatioita ja yrityksiä, jotka harjoittavat vastuullista ja uusintavaa toimintaa. Esimerkkejä yhteisöjen muotoilemista projekteista ovat ruokaosuuskunnat, aikapankit, kokeilevat yhteisasumisen muodot, tavaroiden ja hävikkiruoan jakelukanavat sekä korjaustyöpajat.
Tunnetuimpia nimiä kriittisen muotoiluntutkimuksen alalla ovat muun muassa Ezio Manzini, Arturo Escobar ja Tony Fry. Fry argumentoi, ettei uuden rakentaminen ja innovoiminen enää riitä, vaan muotoilun täytyy myös purkaa vanhaa ja tarpeetonta. Hän puhuu ”eliminoivasta muotoilusta”. Manzini puolestaan haastaa meidät määrittelemään muotoilun uudelleen toimintana, jota muotoilijat tekevät yhdessä luovien yhteisöjen ja yksilöiden kanssa. Tässä prosessissa arvioidaan kriittisesti nykytilannetta, kuvitellaan millainen tilanteen haluttaisiin olevan, ja hyödynnetään tarvittavia systeemejä ja työkaluja muutoksen toteuttamiseksi.
Tästä ajattelusta on syntynyt termi sosiaalinen muotoilu (social design), jonka lähtökohtana on tiivis yhteistyö tavallisten ihmisten ja yhteisöjen kanssa. Sosiaaliset innovaatiot syntyvät usein ruohonjuuritasolla. Esimerkkejä tällaisesta toiminnasta ovat REKO-ringit, joissa paikalliset ruoantuottajat ja kuluttajat tuodaan yhteen, yhteisöpuutarhat, pyöräpajat, vaihtotalous ja itseorganisoituvat hoivaverkostot. Näissä tapauksissa ammattimuotoilijat ovat harvoin innovaatioiden varsinaisia kehittäjiä, mutta he voivat työllään tukea ja mahdollistaa niiden toimintaa.
Myös muotoiluaktivismi (design activism) kumpuaa näistä aatteista. Sen taustalla on ajatus siitä, että muotoilu on aina poliittista ja että erilaisilla muotoilullisilla päätöksillä voidaan vaikuttaa vallan jakautumiseen. Muotoiluaktivismi voi näyttäytyä kantaa ottavana visuaalisena viestintänä, kaupunkiympäristön interventioina – esimerkiksi inklusiivisten julkisten tilojen kehittämisenä – tai materiaalisena muotoiluna, kuten avoimen lähdekoodin ratkaisuina, ilmaisina DIY-työkaluina tai yhteiskäyttöisinä tiloina.
Escobarin mukaan kehot, paikat ja maisemat, joita asutamme koostuvat toisiinsa kytkeytyvistä verkostoista: bakteereista, infrastruktuureista, vesistöistä, teknologioista, sääilmiöistä, ja niin edelleen. Maailma koostuu monista eri maailmoista. Tämä suhteisiin/suhteellisuuksiin perustuva maailmankuva on innoittanut ”ihmistä laajempaa muotoilua” (more-than-human design), joka pyrkii huomioimaan myös muiden elollisten ja elottomien toimijoiden, asioiden ja ilmiöiden näkökulmia muotoilussa.
Osallistava muotoilu ja yhteiskehittäminen ovat näitä uudempia muotoilun aaltoja yhdistäviä tekijöitä, ja niihin on kohdistettu suuria odotuksia. Kun kehittämiseen otetaan mukaan ne tahot, joita käsiteltävä aihe koskettaa, saadaan moninaisempia näkökulmia, enemmän ideoita ja parempaa tietoa. Tämän seurauksena voidaan saavuttaa parempia lopputuloksia, jotka vastaavat paremmin asianosaisten tarpeisiin. Muutosvastarinta on myös vähäisempää, kun kehittämisessä ovat olleet mukana ne tahot, joihin lopputulos vaikuttaa. Samalla voidaan vähentää tahattomien seurausten riskiä. Osallistavassa muotoilussa muotoilijan työ on valtaosin kaikkea muuta kuin niin sanottua perinteistä muotoilua, kuten ideointia, luonnostelua, ja prototyyppien testaamista ja iteroimista. Sen sijaan muotoilija toimii usein projektikoordinaattorin tavoin. Hän perehtyy kyseessä olevaan aihepiiriin, selvittää siihen liittyviä tahoja sekä heidän suhteitaan, neuvottelee ja luo yhteistyön edellytykset pöytien järjestelyistä ja kahvitarjoiluista lähtien.
Myös suuryritykset ja oikeistohallitukset ovat ymmärtäneet osallistamisen hyödyt ja hyödyntävät näitä menetelmiä omien tavoitteidensa edistämiseen, kuten voiton maksimoimiseen ja talouskurin ylläpitoon. Osallistamalla kansalaisia hallinto voi ”voimaannuttaa” (eli vastuuttaa) heitä ratkaisemaan hyvinvoinnin kurjistumisen haasteita ja samalla pestä kätensä kurjistavista politiikkatoimista. Useat tutkimukset osoittavatkin, että usein osallistavien menetelmien avulla hallinnot pyrkivät ennen kaikkea lisäämään hyväksyttävyyttä toimilleen, ei niinkään jakamaan valtaa. Tämän takia osallistumismenetelmien vaikuttavuus jää usein marginaaliseksi.
Tutkimuksesta käytäntöön
Muotoilulla on äärimmäisen merkittävä yhteiskunnallinen vaikutusvalta elämäntapoihin, koteihin, kaupunkeihin sekä sosio-teknisiin ja sosio-ekologisiin järjestelmiin. Papanek tunnisti jo 1960-luvulla, että muotoilu on ”osa ongelmaa” toisintamalla olemassa olevia rakenteita, ajatusmalleja ja valtasuhteita, jotka ovat haitallisia koko elonkirjolle. Vaikka muotoiluntutkimuksen piirissä on sittemmin herätty tähän haasteeseen, tutkimusta tehdään yleensä rikkaiden maiden yliopistoissa, eikä se yleensä kykene huomioimaan alan käytännön realiteetteja. Lisäksi tutkimuksen vaikutukset näkyvät ammatinharjoittajien kentällä usein pitkällä viiveellä – jos lainkaan. Ellei muotoilija satu työskentelemään uraauurtavassa muutosmielisessä muotoilutoimistossa tai konsulttiyrityksessä, yksittäisen muotoilijan on usein hyvin vaikeaa, joskus jopa mahdotonta, soveltaa työssään uusia, abstrakteja ja radikaaleja käytäntöjä. Muotoilutyö on useimmiten hyvin pitkälle taloudellisten, ajallisten ja tehokkuusvaatimusten täyttämän todellisuuden sanelemaa.
Monissa organisaatioissa muotoilu on edelleen lapsenkengissä. Oman kokemukseni mukaan palvelumuotoilusta valtion virastossa jo pelkkä asiakaslähtöisen ajattelun peräänkuuluttaminen tuntui ajoittain haastavalta. Muotoilijoiden työaika meni siihen, että pyrittiin saamaan digitaalisista palveluista edes jotakuinkin käytettäviä niukoilla resursseilla ja samalla todistella koko olemassaolomme tarpeellisuutta organisaatiossa välttyäksemme budjettileikkauksilta. Yrityksissä taas muotoilijat työskentelevät pitkälti maksavien asiakkaiden ehdoilla. Tällaisissa ympäristöissä työskentelevien voi olla turha pohtia, kuinka huomioida ongelmia muiden luontokappaleiden perspektiivistä, innovoida yhdessä yhteisöjen kanssa tai analysoida sosio-teknisten järjestelmien suhteellisuuksia.
Myös niissä hankkeissa, joissa on onnistuttu harjoittamaan radikaalia ja innovatiivista kestävyysmuotoilua, on omat ongelmansa. Esimerkiksi suuren budjetin ”vihreissä” arkkitehtuuri- ja muotoiluhankkeissa on historiallisesti esiintynyt alipalkatun työvoiman hyväksikäyttöä. Monet sosiaalisen muotoilun, siirtymämuotoilun tai muotoiluaktivismin kaltaiset hankkeet taas pyörivät pitkälti vapaaehtoisvoimin, mikä sulkee ulos sellaisia muotoilijoita ja osallistujia, joilla ei ole aikaa tai varaa tehdä ilmaista työtä.
Tässä piilee muotoiluntutkimuksen ydinhaaste: kuinka haastaa vallitsevia järjestelmiä ja valtasuhteita, ja samalla saavuttaa aitoa vaikuttavuutta muotoilun kentällä? Kuinka yhteensovittaa ja skaalata teorioita materiaalisiin käytäntöihin? Näitä kysymyksiä mutkistaa valloilla olevat globaalit murrokset, kuten länsimaiden, Kiinan ja globaalin etelän valtasuhteiden uudelleenmäärittely, populismin nousu, sekä hivuttautuminen kohti autoritaarista maailmanpolitiikkaa. Tutkijoiden kuten Damian Whiten mukaan muotoilunalan täytyy ryhtyä vakavasti huomioimaan muotoilupolitiikan, työn, luokkaerojen, ja kolonialismin ongelmia onnistuakseen tässä.
Teksti: Katriina Kenttämies
Kuvat: Lù Chén, Nina Sirén
Lähteet
Bherer, L. et al. (2016). The promise for democratic deepening: The effects of participatory processes in the interaction between civil society and local governments. Journal of Civil Society, 12:3, 344-363. https://doi.org/10.1080/17448689.2016.1215957
Ceschin, F., & Gaziulusoy, I. (2016). Evolution of design for sustainability: From product design to design for system innovations and transitions. Design Studies, 47, 118–163. https://doi.org/10.1016/j.destud.2016.09.002
Tonkinwise, C. (2015). Design for Transitions – from and to what? Design Philosophy Papers, 13(1), 85–92. https://doi.org/10.1080/14487136.2015.1085686
White, D. F., & Pevzner, N. (2026). Designing the just transition: Design-politics, labor, and the battle for post-carbon futures. Bloomsbury Academic. https://doi.org/10.5040/9781350332584


