Marko Gylén
Ovidius kertoo myytin Narkissoksesta ja Ekhosta (Muodonmuutoksia III, 341–510). Narkissos on kaunis nuori mies, johon kaikki ihastuvat mutta joka ei ylpeyttään suostu kenellekään. Ekho on nymfi, joka rakastuu Narkissokseen. Ekho ei kuitenkaan voi puhua tälle, sillä mustasukkainen jumalatar Juno on rankaissut häntä siitä, että hän lörpöttelyllään viivytti Junoa saamasta puolisoaan Juppiteria kiinni uskottomuudesta. Rankaisuna on, että Ekho voi puhua vain toistaen muiden viimeksi lausumia sanoja kuin kaikuna (kr. ?kh?). Tästä seuraa väärinkäsitys Ekhon ja Narkissoksen välillä, ja Ekho tulee torjutuksi. Tuskan vuoksi hänen ruumiinsa riutuu pois, ja hänestä jää jäljelle vain ääni, kaiku. Myöhemmin Narkissos rakastuu lähteessä näkyvään peilikuvaansa ja hänen kaipaava ruumiinsa kuihtuu pois. Sen paikalle kasvaa narsissi.
Myytti on klassinen. Se on jäänyt elämään erityisesti narsismin kuvauksena. Se tosin näyttää jonkinlaiselta narsissikukan syntytarinalta. Vastaavasti Ekho-osuus näyttää kaikuilmiön selitykseltä.
Mutta onko myytti näin selvä? Mikä ylipäätään on tällaisen myytin tehtävä? Onko todella uskottu tähän kaiun selitykseen, vaikka äänen kimpoaminen on helposti havaittavissa? Entä miksi narsissille on pitänyt keksiä tällainen alkuperä?
Olisiko ennemminkin niin, että myytiksi nimeäminen estää meitä ymmärtämästä kertomusta? Kun tarina on nähty myyttisenä selityksenä, mukaan on pujahtanut nykyajan todellisuussuhde, joka olettaa, että maailmaa koskeva perustieto olisi aina luonteeltaan selittävää. Mitä myytin olisi määrä selittää ja missä mielessä? Onko se selitys ylipäätään?
Ekho ja Narkissos – eli mitä ovat sana ja kuva
Ekho siis harhailee metsässä. Hän, kaikuna toistuva puhe, on vailla ruumista ja kiinteää jalansijaa. Hänen kohtalonsa seuraa yhtäältä lörpöttelystä ja toisaalta Narkissoksen turhasta tavoittelusta.
Narkissos taas on oman kuvansa lumoissa. Hän tavoittelee kuvaa, mutta ymmärtää lopulta myös kuvajaisen omaksi itsekseen (Muodonmuutoksia III, 463). Peilikuvahahmo liikkuu kuin Narkissos. Hahmon liikkeet tapahtuvat siinä näennäisessä tilassa, joka näkyy peilikuvassa. Narkissos haluaisi päästä tuohon vaihtoehtoiseen ja ideaaliseen liikkumatilaan, toiseen maailmaan, syleilläkseen itseään.
Myytin kuvaus Narkissoksen heijastuksesta kiteyttää kuvan olemuksen: sen, mitä kuva on ja miten se toimii. Kaikki kuvat, syvyysulottuvuuksineen tai ilman, esittävinä tai abstrakteina, ovat näennäisiä tiloja. Näköaistimme ei näe vain valoja ja värejä vaan myös niiden sijainnin, tilan. Tämä tila tulee ymmärrettäväksi vain siten, että olemme itse tilassa liikkuvia ja ruumiillisia. Hahmotamme kaikkea näkyvää aina jo liikkumatiloina.
Kuvat toimivat kuvina vasta katsojan katseessa. Ne ovat vaihtoehtoisten, näennäisten tilojen avauksia. Kuva on unen (kr. nark?) kaltaista uppoutumista toiseen, kuvitteelliseen liikkumatilaan, johon ei kuitenkaan ole ruumiillista pääsyä. Narkissos on itse tämä upottava, viettelevä kauneus, hän on kuvankaunis. Ekho puolestaan tavoittelee tätä kauneutta, kuvankaltaista jäljittelemisen (mim?sis) suoruutta, mutta joutuu tyytymään vain muiden sanojen jäljittelyyn, alkuperättömään toistoon ja irralliseen harhailuun. Hän ilmentää kielellisen ilmaisun ajelehtivuutta.
Näin tulkittuna Ekho on kielen, Narkissos kuvan personifikaatio (en tiedä, onko tätä tulkintaa esitetty aiemmin). Niiden välinen ero saattaa muistuttaa muun muassa C. S. Peircen tunnettua merkkien luokitusta. Kielen sanat ovat konventionaalisia symboleja ja kuvat samankaltaisuuteen perustuvia ikoneja. Toisaalta kumpikaan näistä ei tavoita todellista yhteyttä viittauskohteeseensa, kuten indeksi tekee. Tämä tuleekin myytissä ilmi traagisesti: kummankin kosketusyritys epäonnistuu.
Mutta Ekhon ja Narkissoksen myytissä on vielä lisää puolia. Tarinan kulku kertoo, miten kielelle ja kuvalle saattaa käydä: Kieli on voimakas ajatuksen ja tunteen ohjailukeino, mutta lörpöttelyyn käytettynä se muuttuu pelkäksi toisteluksi ja merkityksettömäksi harhailuksi. Kuva taas voi olla viettelevän kaunis, sopusuhtainen ja todellisuutta jäsentävä, mutta se myös torjuu yritykset lähestyä ja on lopulta pelkkä pinta, jossa itsessään ei olekaan mitään nähtävää.
Myytti kuvailee myös kielen ja kuvan mimeettistä ja näennäistä luonnetta. Kuva jäljittelee näkyvää ja avaa tilakokemusta, mutta jää kaltaisuudeksi kallistumiseen, unenomaiseen harhaan. Kieli taas jäljittelee toisia sanoja, niiden johtuneisuutta ja kieliopillisia merkityskulkuja asioiden ympärillä. Se on ajatuksen liikkeen kokemusta ja työstöä, mutta hintana tälle on harhailu todellisuudesta irrallaan – vailla sellaista suoraa yhteyttä, joka kuvalla on.
Molemmat ovat omanlaistaan pidättymistä tai jäämistä todellisuuden partaalle. Ekho / puhe jää kuulluksi tulemisen kynnykselle, jaetun ymmärryksen tavoitteluun. Narkissos / katse jää veden tai kuvapinnan partaalle, tilan levittäytymiseen. Tällaisina ne ilmentävät ajattelun, viestinnän ja taiteen perustoimintaa. Samoin Ovidiuksen kertoma myytti itsessään on kielellä tehty kuva, joka taluttaa lukijan todellisuuden oivaltamisen äärelle. Vaikkei lukija edes tulkitsisi Ekhoa ja Narkissosta filosofisesti kielen ja kuvan personifikaatioiksi, hän joutuu jo tarinaa seuratessaan käymään läpi ajatuksia siitä, miten toistuva kieli ja peilikuva toimivat. Näin tarina tavoittaa omassa toiminnassaan ja kulussaan sen, mistä se puhuu.
Myytissä on totuus
Ekhon ja Narkissoksen taru tulee kertoneeksi, mitä myytit ovat ja mitä on myyttinen runous taiteena. Myytti pääsee totuuden äärelle pysäyttämällä kuulijansa vertauskuvien partaalle ja pohtimaan niitä. Kuulija voi ylitulkita niitä tarkoitettua pidemmälle, ymmärtää vastahankaan tai sisäistää ne huomaamattaan. Mitä ovat myytit, kun ne voivat toimia näin?
Platon tuo esiin Protagoras-dialogissaan, että filosofista aihetta voi käsitellä vaihtoehtoisesti joko suoraan perustellen tai myytin muodossa (Protagoras 320c, 328c). Dialogissa sofisti Protagoras kertoo tunnetun myytin siitä, miten ihminen on syntynyt vailla sellaista luonnollista suojaa kuin eläimillä, ja on sen vuoksi yhteiskuntataitojen tarpeessa. Näin Protagoras yrittää perustella Sokrateelle, miksi ihmiselle on ominaista oppia hyveellisemmäksi ja että hyvettä voi siis opettaa.
Pitääkö myytin kertoa totuus? Myytistä tiedetään, että se on vain myyttinen ilmaisutapa, ei suoraan totta. Mutta pitääkö vertauskuvan toimia täydellisesti, vastata totuutta jostain asiasta? Eikö ennemminkin ole niin, ettei kieli, suora kerronta, eivätkä yksittäiset lauseet tai sanatkaan tähän pysty? Todellisuus jää tutkittavaksi, miellettäväksi, ammottamaan. Ymmärtämiseen haastetaan, kielikin palautuu perustavaan haastavuuteensa. Jokainen sana on myytti.
Myytit toimivat näin. Ne eivät kerro totuutta, mutta eivät ole epätosiakaan. Ne ovat totuuden vapaita, alustavia jäsennyksiä. Myyteissä ajatuksenkulku on puettu helpommin ymmärrettävään muotoon, esimerkkeihin ja vertauskuviin, jotka kuitenkin ylittävät esimerkkeinä ja vertauskuvina toimimisen. Myytti vapauttaa kielen alkuperäiseen toimintaansa: perustavaan kysymiseen, olemassaolon arvoituksen kohtaamiseen, maailman mielekkääksi tekemiseen.
Onkin ajateltava toisinpäin, lähdettävä kielen avoimuudesta ja siitä, kuinka se kuljettaa ajattelua. Mitä oikeastaan ovat ajattelu ja perustelu, kun ne eivät voi ottaa koko todellisuutta huomioon? Ne joutuvat tulemaan toimeen kielessä, jossa sanat ovat aina hieman karkeita yleistyksiä ja vain merkityksen partaalle kuljettavia. Lauseet ovat aina epäsuoria, täynnä kiertoilmaisuja, hahmottamisen vuoksi tehtyjä helpotuksia. Jopa tieteellisen tekstin lähtökohdat ovat tällaisia yleistyksiä. Ja toisaalta, ovatko jumalat, yliluonnollisuudet ja sankarilliset teot vähemmän todellisia sen vuoksi, että ne eivät ole myytin kertojien ja kuulijoiden arkitodellisuudessa?
Nyt on oltava varovainen. Sana ”myytti” on tullut tarkoittamaan kirjaimellisessa mielessä epätotta tai ainakin hyvin kyseenalaista kielellistä esitystä, jota kuitenkin laajasti pidetään jollain tavalla kirjaimellisestikin totena (mm. Roland Barthesin Mytologioita purkaa esiin nykyajan myyttejä tässä mielessä). Myytti on ”pelkkä myytti”. Tämä näkemys myytistä perustuu käsitykselle, jonka mukaan kielen tehtävä on representoida asioita. Niinpä myytti erottuu tieteellisestä asiatekstistä siinä, että myytti ei representoi (eikä aina edes pyri representoimaan) suoraan ja kirjaimellisesti oikeaa todellisuutta.
En pyri sekoittamaan tieteellistä rationaalisuutta ja jumaltarustoja. Tarkoitukseni on vain huomauttaa, että myytissä kieli toimii toisin. Eräässä varsin rajatussa mielessä tieteellinen teksti kuitenkin perustuu tälle samalle toiminnalle, vaikkei suoranaiselle epätotuudelle.
Myytti toimii lähtökohtana ajattelulle: se pukee sanoiksi arvoituksen, perustavan kysymyksen, jota sitten lähdetään ratkomaan ja edelleen kehittelemään arkielämässä, rituaaleissa, yhteisön laeissa, taiteessa tai tieteessäkin. Meidän luonnontieteemme on niiden myyttien kriittistä edelleen kehittelyä, joita löytyy antiikin luonnonfilosofiasta ja uskosta Vanhan testamentin Luoja-jumalaan kausaalisena maailman alkusyynä. Näiden myyttien antama vastaus on luonnontieteessä väärä, mutta tiede on perinyt niiltä alkuperäisen kysymyksenasettelun. Tieteessä tosin peruskysymys on erilainen, kapeampi, sillä se ei enää koske esimerkiksi ongelmaa hyvästä elämästä. Eikä myyttinen kysyminen löydy vain tieteen historiallisesta alkuperästä, vaan olemassaolon hämmästyttävyys kaikkinensa vie tiedettä yhä eteenpäin.
Myytti puhdistaa
Aristoteleen Runousopin mukaan tragediassa pitää olla juoni eli mythos (myytin kantasana). Mythos tarkoittaa tarinan kerronnallista rakennetta, narratiivia, tapahtuma- tai ajatuskulkua. Antiikin tragedioissa kyse on myyttisistä tapahtumista, joiden taustalla olevat tarut kuulijat tuntevat jo entuudestaan. Tragedia on usein tulkinta jumal- tai sankaritarusta, ja sen juoni liittyy jo tunnettuun suurempaan juoneen. Sekin on siis edelleen kehittelyä, maailman jäsentämistä ja sen selventämistä, miten yksityiskohdat sopivat laajempaan ajatuskulkuun.
Tragediat ovat siis laajempien myyttien tai kokonaisten vallitsevien diskurssien työstöä. Niissä avautuu näkyviin se, millaisessa maailmassa, minkä voimien ja järjestysten kentässä ihminen elää elämäänsä ja millaisia haasteita hän kohtaa. Erityisesti niissä näkyy se, miten kohtalo löytää ihmiset ja jumalatkin, vaikka ja juuri silloin, kun he yrittävät sitä paeta.
Kyse on lyhyesti siitä, miten ihminen on kohtalollisessa suhteessa maailmaan. Valinnat heijastuvat takaisin ihmiseen – jos eivät muuten niin sitten sillä välittömällä tavalla, että elämisen mielekkyys muuttuu, katoaa tai täyttyy sen mukaan miten ihminen toimii. Tämä on tragedioiden perimmäinen totuus: muuttamalla maailmaa ihminen muuttaa peruuttamattomasti myös itseään eikä yleensä huomaa varoa tätä ennen kuin on liian myöhäistä. (Komedioissa vastaavasti kaikki kääntyy parhain päin yhtä lailla odottamatta ja siksi ”hauskasti”.)
Juuri tämän vuoksi antiikin tragedian juonessa ovat keskeisellä sijalla käänne (peripeteia) ja tunnistaminen (anagn?risis). Niissä kääntyy esiin tai tunnistetaan todellisuus, johon kaikki aikaisempi oli johtamassa.
Juonen käänteet ja tunnistamiset saavat aikaan puhdistumisen, katharsiksen. Katharsiksessa kyse ei ole (vain) katsojan psykologisesta purkautumisesta tai suurten tunteiden kuivaharjoittelusta. Tämän voi nähdä, paitsi Aristoteleen Runousopissa ja Politiikassa, myös Platonin Faidonissa, Valtiossa ja Sofistissa. Kyse on kielen ja ajattelun avautumisesta haasteelle, vapautumisesta elämän mielekkyyden etsimiseen. Kunkin kohtalo on omalla vastuulla, mutta ei koskaan omassa hallinnassa.
Kaikki nämä piirteet näkyvät myös Ekhon ja Narkissoksen kohtalossa. Ekho ryntää syleilemään Narkissosta, mutta tämä torjuu hänet, ja hän huomaa tulleensa väärinymmärretyksi. Narkissos taas tunnistaa peilikuvansa omaksi itsekseen. Molemmat tajuavat tavoitelleensa turhaan rakkautta, mielekkyyttä. Näin kohtalot kuvaavat olemuksellista toimintaa, tässä tapauksessa eivät tosin ihmisen, vaan kielen ja kuvan. Katharsis on siinä, että kieli ja kuva vapautuvat ilmentämään sitä, mitä ovat ja miten ne olemuksellisesti toimivat.
Omalla väitetietoon rajoittuvalla tavallaan myös tiede pyrkii puhdistamaan, selkeyttämään, valistamaan. (Aufklärung eli valistus on eräs tulkinta katharsiksesta.) Platon sanookin, että totuus itse on katharsista (Faidon 69b–c).
Katharsis vaikuttaa tunteisiin ja liikuttaa siksi, että tragediassa ja myytissä ollaan todellisuuden partaalla. Kuulija tuntee voimakkaan imun kohti jotakin – kohti poissaoloa, haasteellista estettä tai täyttä läsnäoloa ja ratkaisevaa pääsyä. Liikutus on kirjaimellisesti liikkumatilan aukeamista. Se avaa mahdollisuuksia liikkua tilassa ja ajassa, elämäntehtävässä ja maailmassa. Siihen myytti vie ja vetää juuri myyttinä, epätotena totuutena.