Max Ryynänen
Kahdeksan ja puolen vuoden ajan olen matkustanut Porin ja ”maailman” väliä, pääasiassa Helsinkiin. Tämän periodin pahimmat roskapuheet eivät olleet sitä lajia, jota Fellini kritisoi 8 ½ –elokuvassaan, jossa kriisiytyneen elokuvaohjaajan ympärillä pyörii kyynisiä, ohjaajasta hyötymään pyrkiviä roomalaisia kulttuurisnobeja. Sen sijaan olen saanut yliannostuksen oman toimintani perustelun vaatimuksia ja paikallispatriotismia.
Maakunnissa on sekä helppoa että vaikeaa. Vapauteen tottunut kosmopoliitti (c’est moi) voi kokea ahdistavana sen että kaikkea omaa toimintaa pitää pystyä perustelemaan käytännönläheisesti ja vielä ahdistavampana sen että vain suoraan Satakuntaan liittyvillä ilmiöillä on arvoa. Samalla on vaikea kuvitella että mistään löytyisi niin letkeää ja ruohonjuuren tuoksuista, miltei mainstreamiksi äitynyttä avant-gardea, josta Pori on tunnettu ennen kaikkea bändikulttuurissa. Ääripäät ovat ehkä tottuneet rinnakkaiseloon, mutta ulkopuolinen oli hämillään.
Ilokseni aika Porissa on toisaalta poistanut professionaalisesta elämästäni sellaisen maailman/Suomen napa -henkisen Helsinki/TaiK-hypen josta en pitänyt työskennellessäni Arabiassa 2,5 vuotta ennen Poriin lähtemistä. Missään en ole saanut olla niin rauhassa turhalta oman alani (taide, filosofia) hypetykseltä ja urapeleiltä. Opiskelijat ovat olleet paratiisi. Kuka ura-ajatteluun sairastunut trendivetoinen ja ”kunnianhimoinen” taiteilija nyt lähtisi Poriin opiskelemaan? Helsingin lisäksi tällaisten ihmisten suunta on aina vienyt ulkomaille, lähinnä aikamme imperiumin, anglosaksisen kulttuurin ”huippuyliopistoihin”. Toki näitä opiskelijoita on pääkaupunkiseudullakin vain 10–20 % mutta suorittajilla ja statuksenhakuisilla on ikävä vaikutus kun yritetään keskustella rehellisesti, ja kun töitä tehdään tosissaan. Meille tultiin opiskelemaan ihan selvästi siksi että sisällöt kiinnostivat. Kun taiteilija lähtee Poriin opiskelemaan ja vieläpä teoriaa, hänellä on hyvä itsetunto – ja jo valmiiksi poikkeavat intressit.
Otimme sisään paljon hulluja ja eksentrikkoja, jotka uskoakseni eivät olisi muualta saaneet mielekästä opiskelupaikkaa. Heidän ohjaamisensa on aina tiennyt kovaa työtä, mutta on ollut palkitsevaa nähdä miten omantienkulkijat kehittyvät.
Porin aikana olen ajatellut paljon sellaisia paikkoja, jotka ovat olleet keskusten ulkopuolella, mutta joissa on luotu uutta. Eniten mielessäni on kummitellut Black Mountain College, John Cagen, Merce Cunninghamin ja Robert Rauschenbergin yhtäaikainen opettajuus ja yhteistyöskentely. Vetäytyminen, retriitti ja etäisyys ovat teemoja jotka luonnehtivat monien klassikoiden työtä. Omiin suosikkeihini näistä kuuluvat agraarisessa opettajakoulussa kukoistanut Mihail Bahtin ja kissojen kanssa Kannaksella leikkinyt Edith Södergran.
Rehellisyys ja kontakti itseen ovat vaikeita asioita, sillä olemistamme hallitsevat erilaiset diskursiiviset, kokemukselliset ja normatiiviset koneistot, joiden läpi on vaikea nähdä. Ne ovat yksilöllisiä lasikattoja, jotka yksilö itse rakentaa – kun ei paremmastakaan tiedä, ja kun on ilman vertaistukea. Kun nyt ovat vain rippeet Porin kakusta jäljellä, tuntuu siltä että olen ammattimaisessa mielessä ollut olemassa vasta kun Porin aika kypsyi. En tee enää juurikaan mitään niin kuin se pitäisi tehdä, mikäli vaan tajuan että asiaan voisi suhtautua myös substantiaalisesti. En siis kirjoita suunnitelmaa niin että se näyttää ’hyvältä suunnitelmalta’, vaan siten että se toimii todellisena karttana työhön. En kirjoittaisi enää strategiaa niin kuin strategioita kirjoitetaan, en opeta niin kuin uskon että minun toivotaan opettavan. Ammattimaisessa mielessä minusta on tullut kelvoton matriisiyhteiskunnalle. Oma hiihto on vahvistunut liikaa. Mutta olen niin onnellinen työssäni etten voi enää kuvitella tekeväni sellaisia julkaisuja joita minulta odotetaan – ellei niiden kirjoittaminen tunnu juuri oikealta.
Porin jälkeen ajattelen että jos prostituoin itseäni, teen sen sitten kunnolla – mieluummin myyn mainosmiehenä nakkeja kuin esitän tutkijaa. Olen valmis pyörittämään elintarvikekioskia Alppilassa, mutta en ryhtymään tiede- ja taidelampaaksi, sellaiseksi broileriksi joksi olin alun perin kypsymässä kun istuin Helsingin yliopiston päärakennuksen vintillä nakuttelemassa väitöskirjaani.
Yksikkömme muhi kuin robusti gulassi. Pikkuhiljaa oikeat ainekset (työntekijät), oikeat kemiat (kuin hyvässä bändissä) ja oikeat linjaukset syntyivät ja kehittyivät. Aromi vahvistui.
Harri Laakso on joskus puhunut Porista Ilmestyskirja – Nyt! -elokuvan kautta. Siinähän armeijaosasto lähtee elämään ihan omaa elämään, moraaliaan ja koodistoaan kaukana viidakossa, lipuen lopulta länsimaalaisen metafysiikan ulottumattomiin. Tässä visiossa vastasin itse jossakin määrin Dennis Hopperin esittämää ylientusiastista hippiä jonka tapaamisesta matka toiseuteen alkaa.
En olekaan aina varma siitä pystynkö jakamaan vieraiden kanssa sen mikä on syntynyt, sen mitä nykyään vaalin. Meistä on tullut vaarallisestikin sisäänpäin kääntynyt yhteisö, ja on ehkä hyvä että se hajotetaan. Porin jälkeen ymmärrän miten lahkot syntyvät. Meistä on myös tullut vaarallisen ylpeitä itsestämme.
Kun aloitin työni opiskelijoiden lopputöissä tutkittiin cultural studiesin hengessä sukupuolta valokuvassa, kulttuuriperintötutkimuksen tyyppisesti puuvillatehtaan historiaa ja lisäksi oli varmasti hyvin käytännöllisesti hyödyllisiä töitä joissa arvioitiin jonkun mainoskampanjan onnistumista tai lehden, verkkosivun ellei sitten joskus myöskin näyttelyn tekemisprosessia.
Kun nyt istun toiseksi viimeisessä lopputöiden tarkastustilaisuudessa, käsissäni on Mexico Cityssä julkaistu undergroundrunokirja, kuvaus vuoden kestäneestä kävelystä Brysselistä Istanbuliin, ja kassissa on kasa kirjoituksia, joissa seikkaillaan keräilymaniassa, kuvotuksessa ja sen pohtimisessa miten brändejä voi annihiloida.
Emme ole täysin hukassa. On kuuma linja eurooppalaiseen (Italia, Saksa, Ranska) filosofiaan, taiteelliseen tutkimukseen ja yleislänsimaalaiseen intellektuellidiskurssiin, mutta on syntynyt jotakin muutakin, Alien, jonka käsitteellistämiseksi on tehtävä töitä. Seuraava askel on sen aukikirjoittaminen mihin jouduttiin, missä oltiin. Taina Rajannin ja Pia Euron kanssa meillä onkin jo menossa PoPeda-projekti, jossa Porin omituista ”kurssit ovat teoksia”-asennetta ja sen hyötyjä pyritään avaamaan. Toisin kuin Wittgenstein, nysvääjä, uskon että mahdotonta kannattaa yrittää, pimeyttä puhua.
Joka tapauksessa: me emme enää ole entisemme. Porissa tapahtui kummallisia asioita, ja ne kumuloituivat loppua kohden. Täältä palataan kuin Ithacaan (Odysseus). Matka jää ikuisiksi ajoiksi päähän kummittelemaan. Hemingway sanoi että kun on kerran ollut Pariisissa, se kulkee loppuelämän mukana sydämessä. Vietin yhden talven Pariisissa, mutta sydämeen ei jäänyt kyllä alkeishiukkastakaan. Pori sen sijaan kulkee mukana, hautaan saakka.
PS. Otsikko 8 ½ ja ennen kaikkea sen yhteys Felliniin on lainattu Harri Laaksolta (Passion, 11.6.2013).
Max Ryynänen on esteetikko, joka on työskennellyt Porin yksikössä vuodesta 2006.