Jonna Hyry
Romanttinen näkymä – kokoelma Rademakers
13.9.2012–13.1.2013
Sinebrychoffin taidemuseo
Fanny Churberg – Niin kuin ei vielä kukaan nainen
21.9.2012–28.1.2013
Amos Andersonin taidemuseo
Maisemamaalauksen genre vaikuttaa aikakaudesta riippumatta aina uudistumiskykyiseltä välineeltä tilanhahmotuksen perustekijöiden tarkasteluun. Ilmakehän ylimpien kerrosten ja maaperän ytimen väliin jäävän muuttuvan biosfäärin monimuotoisuus tarjoaakin jo sinänsä kuvauksellisen ilmiöpohjan ja maisema arkkityyppisenä olemisen tilana kiehtoo taiteilijoita edelleen. Nyt Sinebrychoffin taidemuseossa on esillä romantiikan aikakauden hollantilaista ja belgialaista maisemamaalausta keräilijä Jef Rademakersin kokoelmasta. Mukana on myös öljyvärimaalauksia aikakauden tyypillisin aihein, laatukuvista asetelmiin.
Basile De Loose: Kyläjuhlat (Photo: Bruno Vandermeulen)Romantiikaksi nimetty yleiseurooppalainen suuntaus syntyi 1700–1800-lukujen taitteessa vastareaktiona valistusaatteen järkiperäisyydelle ja uusklassismin rationaalisuudelle. 1800-luvun alkupuoliskolla monissa Euroopan maissa oltiin juuri laajamittaisen teollistumiskehityksen kynnyksellä. 1800-lukua on joskus sanottu luonnontieteiden vuosisadaksi. Ihminen eli luonnon kanssa usein välittömässä vuorovaikutuksessa, mutta paljolti myös luonnon armoilla. Elämä oli riskialtis ja lyhyt. Ehkä yksi ratkaisevampia eroja länsimaisen nykyihmisen ja 1800-luvun ihmisen elämänkatsomuksessa saattaa piillä suhtautumisessa elämän rajallisuuteen. Kuitenkin ainakin yhdessä mielessä 1800-luvun ihmiset olivat meitä onnellisempia: maapallo ei ollut vielä peruuttamattomasti pilaantunut ja saastunut. Tätä taustaa vasten ei ole niinkään naiivia mieltää 1800-luvun maisemamaalauksen suhdetta luontoon rehellisemmäksi verrattuna nykyaikaan.
Romantiikan kaudella maisema miellettiin jumalallisen luonnon ilmentymäksi, jonka tulkkina taiteilija toimi. Luonto miellettiin jo itsessään suurenmoiseksi, voimakkaaksi ja villiksi taideteokseksi. Edmund Burken subliimin, ylevän, käsite tuli keskeiseksi maiseman kokemisessa. Uutta maisemakuvauksessa oli ennen kaikkea kiinnostus paikalliseen, yksilölliseen maisemaan. Maalaustekniikka perustui vielä akateemiseen traditioon ja impressionismi ulkoilmamaalauksineen ja puhdistettuine paletteineen olisi syntyvä vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Perinteiseen tapaan taiteilijat luonnostelivat aiheensa ulkosalla, en plein air, mutta toteuttivat lopulliset maalauksensa harkitusti sommitellen ateljeessaan.
Jos raunioromantiikka kiehtoo, jää näyttelyn tarjonta laihaksi. Andreas Schelfhoutin Raunio saksalaisessa maisemassa tarjoaa kuitenkin jonkinlaista lohtua. Kalliomaisen muodostelman laella on näkyvissä pienehkö, ilmeisesti linnanraunio, alangolla taas on pienehkö putous ja jonkinlaista tietä pitkin vaeltaa ilmeisesti maalaisnainen kantamuksineen. Päivänvalossa kuvatusta näkymästä ei irtoa raunioiden kiehtovaa mystiikkaa mitenkään. Ihmishahmojen sijoittaminen maisemaan vaikuttaa romantiikan maalaustaiteessa säännönmukaiselta luonnon yksityiskohtien keskittyneen tarkastelun ohella. Valovaikutelmat on toteutettu äärimmäisellä taidolla ja yksityiskohtaisella kädentarkkuudella, joka myöhemmin käy harvinaisemmaksi. Saksalaisesta romantiikasta 
Andreas Schelfhout: Jäätynyt kanaali (Rademakers Collection, Photo: Bruno Vandermeulen)vaikutteita ottanut Cornelis Lieste osasi käsitellä valotehosteita. Kuunsirppimaisema näyttää nimensä mukaisesti ihmeellisen valoisahkolla yötaivaalla kapean kuunsirpin ilmeisesti järvenselän yllä, mutta vähintään yhtä keskeisiä ovat selällä siintävät purjealukset ja etualan rannalla ihmishahmo.
Nykykatsojalle maisema valaistusolosuhteineen saattaa taidokkuudestaan huolimatta näyttäytyä jokseenkin imelänä. Merimaisemat ovat keskeisiä hollantilaisessa ja belgialaisessa kuvastossa merenkulun historiasta johtuen jo 1600-luvulta lähtien. Myöskään merimaisema itsessään ei riitä aiheeksi, vaan ihmisten toiminnan kuvaus ja merialukset liikenteessään ovat olennaisia kuvan sommittelun ja kerronnan kannalta. Merkittävän merimaalari Louis Meijerin Ranta auringonlaskun aikaan kiinnittää huomion selkeällä asettelullaan. Öljymaali kimaltelee lumen tavoin näyttelytilan valojen osuessa maalauksen pintaan – maalaustekninen erikoisuus, joka ilmentää huurtunutta rannan maata impressionistejakin elävämmin.
Hollantilainen asetelmamaalauksen perinne jatkui elävänä romantiikan kaudella. David de Noterin hiottu tekniikka värinkäyttöineen ja chiaruscuroineen säväyttää edelleen. Ylellinen asetelma näyttää pöydällä runsaan, kukista, teurastetuista linnuista, ravuista ja hedelmistä koostuvan hillittyä, mutta elävää värikylläisyyttä, lähes kosketeltavaa hiljaiseloa hehkuvan asetelman moninaisine, hyvin taitavasti luonnehdittuine yksityiskohtineen. Aihelmasta on kiinnostavaa etsiä kätkettyä symboliikkaa. Löytyykö viittauksia barokkimystiikkaan, vai onko kyseessä arkkityyppinen runsaudensarvi-tematiikka?
Louis Meijer: Kalastajaveneitä merellä (Photo: Bruno Vandermeulen)Laatukuvamaalauksen traditio jatkui romantiikan kaudella ja monet maalarit loivat omaperäisiä tulkintoja. Aiempaa keskeisemmäksi Napoleonin sotien jälkeisessä Biedermeier-jaksossa tuli inspiraation hakeminen pienimuotoisista ja arkisista aiheista, tavallisten ihmisten elämänmenoa kuvaten. Kuitenkin kohtauksissa on tiettyä asetelmallisuutta, eikä kodin ja perheen piiriin sijoittuvissa kuvissa ylletä aivan modernin ajan perhealbumien välittömyyteen. Basile de Loose on kenties omaperäisin, humorististen laatukuvien mestari, joka esimerkiksi maalauksessa Vohvelien paisto kuvaa yksityiskohtaisesti askareen suorittamista perheen eri jäsenten ja toimijoiden osallistumisesta tapahtumaan. Avoimeksi kuitenkin jäävät teosten sosiaalihistorialliset ja lähiluvulla saavutettavat ulottuvuudet. Mitä yhteiskunnan kerrostumaa kuvatut henkilöt edustavat? Mitä kaikkea kohtausten rekvisiitan yksityiskohdat kertovat?
Kiehtovinta romantiikan maalaustaiteessa ovat yönäkymät, sillä tuohon maailmanaikaan yön sentään erotti päivästä. Asutuksen läheisyydestäkin löytyi yön valaistusolosuhteita, eivätkä kaupunkeihin ja syrjäkyliinkin teollistumisen myötä hiipivät sähkövalot vielä värittäneet ympäristöä. Entisaikain yöt olivat siis todella mustia, mutta luonnollista valoa onneksi toivat kynttilöiden ohella kuu ja tähdet. Yönäkyminen kuvaamista voidaan mahdollisesti pitää erityisesti 1800-luvulle tyypillisenä, minkä taustalla saattaa olla kiinnostus valaistusolosuhteiden tarkasteluun luonnonilmiönä. Yksi kiehtovimpia valonkäsittelijöitä on Petrus van Schendel, jonka Jokimaisema hopeisessa kuunvalossa lukeutuu näyttelyn vangitsevimpiin teoksiin. Pelkistetty ja elävän dynaaminen tilanjako eroaa näyttelyn monien maisemakuvien jäykän asetelmallisista toteutuksista. Maa ja pilvimuodostelma taivaalla on luonnehdittu tummanpuhuvin sävyin ja taivaan keskeltä aukeaa valoisa alue. Kuvan etualalla on kuvattu ilmeisesti asuttu rakennus. Toinen yömaiseman mestari on Henri Adolphe Schaep, jonka Telakkatyöt yöaikaan näyttää avaran rannikkomaiseman, jossa purjealuksia nostetaan ihmisjoukkojen voimin telakalle.
Näyttelyn kokonaistoteutuksessa jää kaipaamaan jonkinlaista taustoittavaa oheismateriaalia, pelkät seinätekstit eivät riitä luotaamaan riittävän syvällisesti esitettävien teosten maailmaa ja aikakauden kontekstia. Nyt teosten monet puhuttelevat yksityiskohdat jäävät avautumatta, ja jos ei ole entuudestaan erityisen perehtynyt romantiikan maalaustaiteeseen, teosten katselukokemus jää pintaraapaisuksi. Sen verran vanhan taiteen kanssa ollaan tekemisissä, että nykykatsoja ei onnistu pelkän historiallisen yleistietämyksensä tai oman kokemusvarantonsa kautta saavuttamaan esitettävien teosten moniakaan ulottuvuuksia. Museonäyttelyltä odottaisi syvällisempää pedagogista antia ja asiantuntevaa taustoitusta. Millaista symboliikkaa kuva-aiheisiin mahdollisesti kätkeytyy? Miksi maisemissa on poikkeuksetta kuvattu ihmishahmoja, miksi juuri tietynlainen kuvapinnanjakotapa oli suosiossa ja mitä tämä kertoo aikakauden maailmankuvasta? Omaksi aiheekseen jää myös romantiikan tradition jatkuvuus nykytaiteessa. Maalataanko tällä hetkellä yönäkymiä tai merimaisemia – käsitelläänkö ylevän kokemusta enää maisemaan syventyen?
Fanny Churberg: Kaski, aihe Uudeltamaalta, 1872 (Kuva KKA, Jukka Romu)
Mihin maisemamaalaus eteni 1800-luvun edetessä? Yhden taiteilijan näkökulman tähän tarjoaa Fanny Churbergin (1845–1892) tuotantoa kattavasti mutta tiiviisti esittelevä näyttely Amos Andersonin taidemuseolla. Keskeisimpiin maisemamaalareihimme lukeutuvan taiteilijan työskentely hahmottuu kokonaisuutena aivan toisella tapaa verrattuna jonkin yksittäisen maalauksen vilkaisemiseen kokoelmanäyttelyssä. Jos osaat heti mainita Churbergin yhdeksi kultakauden lahjakkaista naismaalareistamme, saatat olla velkaa emerita Riitta Konttisen tutkijan- ja tietokirjailijantyölle. Näyttelyn yhteydessä on julkaistu Konttisen tapaan seikkaperäisesti mutta yleistajuisesti kirjoitettu, tasapainoisesti taitettu Churbergin elämää ja tuotantoa käsittelevä teos, joka väripainatuksineen naulitsee tuoliin pidemmäksikin toviksi. Myös maalauksiin syventymiselle näyttelytilassa kannattaa ennen kaikkea malttaa varata aikaa, jolloin Churbergin maalausotteen omaperäinen intensiteetti hiipii nykykatsojankin tajuntaan yli sadan vuoden takaa. Maalausten voimalla saattaa olla yhteyttä toteamukseen, että aikoinaan hänen maalausotteensa oli tavallaan edellä aikaansa.
Pääosin Düsseldorfissa maisemamaalarinoppinsa ammentanut Churberg jakoi paljolti romantiikan käsityksen yksilöllisen tunnekokemuksen merkityksestä maiseman tulkinnassa, mutta toisaalta Düsseldorfin koulukunta painotti myös näköhavainnon olennaisuutta kuvaamisessa. Tuloksena on yksityiskohtaisen todentuntuisiksikin miellettäviä, mutta samalla välittömään tunnelataukseen yltäviä maisematulkintoja. Churberg viehättyi etenkin kotimaisen luonnon kuvaamisesta, eikä täysin vailla isänmaallista painotusta. Vahva yksilöllinen tunnelataus välittyy silti etenkin valikoitujen näkymien dramaattisuudessa sekä dynaamisella sommittelulla operoinnissa. Korkeusero ja kontrastit tuovat maisemiin potkua, ja etenkin vuoristot, taivas ja virtaava vesi tarjosivat aiheita, joka moniin aikakauden maalareiden maisemantulkintoihin verrattuna eivät todellakaan vaikuta nykykatsojasta täysin kliseisiltä.
Churbergin maisemien tekstuurissa tapahtuu minkä ehtii ja luonto itsessään vaikuttaa tarjonneen yksityiskohtaisia rakennusaineita innostaviin näkymiin, mistä Vuoristojärvi vuodelta 1872 on yksi esimerkki. Vuoret leikkaavat kuvan yläreunan, ristiasettelu näkymän keskustaa kohden luo jännitettä, kun taas järven pinta säilyy alhaalla etualalla yllättävän rauhallisena. Kuva on täynnä erilaisia, keskenään ristiriitaisiakin elementtejä. Maisema Viipurin tienoilta, lähestyvä rajuilma on ladattu jännittein maalauksellisin keinoin. Ylängöltä avautuu tie, jota kiiruhtaa eteenpäin kaksi kaukaista ihmishahmoa. Laaja ja dramaattisin, tummin pilvimuodostelmin luonnehdittu taivas kaartuu näkymän taustalla. Puut tuntuvat taipuneen kuin ensimmäisen rajuilmaa enteilevän tuulenpuuskan ravistelemina. Sää on vielä melko tyyni, mutta tietty levottomuus on jo tarttunut luontoon. Siveltimenvetojen liikkeen suunta luo dynamiikkaa, jossa maaston elementit tuntuvat liikkuvan vastakkaisiin suuntiin kuvan sisällä. Kenties vielä selvemmin luonnon kätkettyä, lähes animistista voimaa, ilmentää maalaus Vesiputous. Näkymä on rajattu tiiviisti ainoastaan putoukseen kivisine reunamuodostelmineen ja vesi laskee kieppuvaksi vaahdoksi tummaan virtaan.
Näyttelyssä on esillä myös Churbergin vähemmän tunnettua asetelmamaalausta, johon hän osoitti lahjakkuutta. Maisemat kuitenkin olivat hänen tuotantonsa keskeisimmäksi miellettyä ydintä. Monet nykykatsojat muistavat Churbergin parhaiten kenties hänen 1870–80-lukujen vaihteen maalausotteeltaan jo hyvin moderneilta vaikuttavista vahvoista maisematulkinnoistaan. Romantiikan yönäkymien perinteestä vahvasti ammentava Kuutamomaisema on yksi puhuttelevimpia tulkintoja. Laaja taivas kaartuu mustanpuhuvan, kuvan keskustaa kohti imeytyvän maakaistaleen yllä. Tummasta maasta kohoaa vaatimattomia asutuksen merkkejä, mutta vangitsevin on taivaan mustan repaleisten pilvenriekaleiden kuin hiilenpalasten takaa kajastava ihmeellinen valo. Myös Talvinen maisema, iltarusko lähenee jo ekspressionisteille leimallista maalauskieltä pelkistyksineen ja vahvoine värikontrasteineen. Churbergin lahjakkuus kuvatilan jaon dynamiikalle rakentuvan jännitteen hyödyntäjänä tulee näkyväksi ja aiempaa keskeisemmäksi ylimääräisen suodattuessa pois. Jäiset, autiot tieurat hangen keskellä kaartuvat määrätietoisesti kohti verenkarvaista, mutta kylmenevää horisonttiakselia ja tummat pilvenlongat hiipivät himmentämään lohduttomasti taivaan. Toteutuksessa on nähtävissä jopa jonkinlaista piilevää 
Fanny Churberg: Talvimaisema, iltarusko n. 1878 (Valokuva Hannu Aaltonen)aggressiivisuutta ja luopumisen tunnelmaa. Hätkähdyttävä tosiseikka kuitenkin on, että muutama vuosi tuon teoksen valmistumisen jälkeen Churberg lopetti maalarinuransa vain 35-vuotiaana ja omistautui lehdistötyölle ja taideteollisuuden edistämiselle loppuelämäkseen.
Selvää syytä jo pitkälle edistyneen ja lahjakkaan maalarin ratkaisuun vaihtaa lopullisesti ammattia ei tiedetä. Taiteilijan läheisten lausunnot maalarin mahdollisesta kriisiin ajautumisesta ja jopa terveydentilan horjumisesta ovat ristiriitaisia, eikä mitään selvää ja luotettavaa selitystä ratkaisulle ole pystytty selvittämään. On tulkinnanvaraista, toteutuuko taiteilijoiden sukupuolten tasa-arvo täysin vielä nykyäänkään, mutta 1800-luvulla naisen omistautuminen taiteilijanuralle oli jo sinänsä jotakin hyvin poikkeuksellista. Ennakkoluulot ja syrjivät asenteet olivat arkipäivää ja taiteilijankutsumustaan seuraava nainen joutui monenlaisten paineiden ristituleen kulkien tahtomattaankin vastavirtaan. On myös muistettava, että Churberg sai koko uransa ajan kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, joka ei tuntunut odotuksista huolimatta lientyvän vuosien kuluessa ja hänen maalarintaitonsa hioutuessa. Yhtäältä hänen lahjakkuutensa kyllä tunnustettiin – etupäässä kuitenkin vasta hänen kuolemansa jälkeen pitkälti 1900-luvulla. Churbergin elinaikana hänen teoksiaan arvosteltiin muun muassa, karkeina, luonnosmaisina ja epänaisellisina. Nykykatsojan silmin Churbergin teoksista tuntuu traditionaalisista piirteistä huolimatta pikemminkin välittyvän piristävää suoraviivaisuutta ja kirpeyttä verrattuna moniin aikakautensa ihanteet paremmin täyttäneisiin maalareihimme. Aikaansa edellä olleen taiteilijan väkevistä maisematulkinnoista riittää yhä ammennettavaa.