6.1.2007 Irmeli Hautamäki
Arvio kirjasta : The Magic Bottle
Written & Illustrated by Camille Rose Garcia, 2006 published by Fantasographics Seattle Washington.
Millaisia satuja kerrotaan lapsille ilmaston lämpenemisen ja ympäristötuhon aikakaudella? Kerrotaanko jotenkin siihen tyyliin että ’olipa kerran maa, jossa taivas oli sininen ja ruoho vihreää ja jossa linnut lauloivat puissa ja villieläimet hiiviskelivät metsissä?’ Muutaman vuosikymmenen päästä voidaan olla tilanteessa, jossa tällainen kuulostaa pelkästään sadulta, toisin sanoen epätodelta.
the Magic Bottle
Amerikkalainen Camille Rose Garcia kuitenkin kertoo viime vuonna ilmestyneessä lasten (?) kirjassaan The Magic Bottle parhaillaan käynnissä olevasta ilmastonmuutoksesta kuvaten sen rumuutta. Lapsille tarkoitettu tarina alkaa dramaattisesti:
”Hanging black like the eyes of a dying squid, the sky above the earth struggled to stay awake. It seemed pointless to show up to work every day, the sky thought, holding black urges to just come crashing down out of spite. Gray forests of manufacturing plants swallowed up the land below, spidering out in all directions. It was the most profitable year and if beauty could be found in a concrete moth, then it was also the most beautiful.”
Vapaasti suomennettuna:
”Roikkuen mustina kuin kuolevan mustekalan silmät taivas yritti pysyä hereillä maan yllä. On turhaa olla toimessa joka päivä, taivas ajatteli puhkuen pelkkää ilkeyttään mustia uhkauksia, jotka tulivat rymisten alas. Harmaat teollisten kasvien metsät, jotka levittäytyivät kaikkiin suuntiin, nielivät maan. Oli mitä tuottoisin vuosi ja jos koiperhosissa oli kauneutta, se oli myös kaikkein kaunein.”
Sadun kuvaama maailma ei ole kaunis, se on ruma. Kirjan synkät luontokuvaukset, joissa myös kerrotaan eläinten sukupuutosta, ovat melko hätkähdyttäviä lapsille tarkoitetussa teoksessa samoin kuin se, että mustan taivaan ja teollisesti hyödynnetyn maan surkean tilan kerrotaan olevan Kapitalistien aikaansaannosta. Kaikesta huolimatta näistä aineksista on saatu aikaan viehättävä tarina, jossa Lulu –tyttö ryhtyy yhdessä mustekalan ja surullisen kilpikonnan kanssa pelastamaan maata, vettä ja niiden eläviä. Tarina ei ole vailla toivoa, päinvastoin.
Lulu –tyttö löytää taikapullon, jolla hän sukeltaa yhdessä mustekalan ja kilpikonnan kanssa meren pohjaan löytääkseen lopulta salaisen saaren, jolla merirosvot elävät sinisen taivaan alla. Piparminttumies ei ole ehtinyt levittää myrkkyjään sinne.
Piparminttumies
Kirjan kuvat ovat groteskilla tavalla tyylikkäitä ja yhdessä tarinan kanssa myös viihdyttäviä. Kirjan hahmot herättävät silti monenlaisia kysymyksiä. Miksi sankarina on mustekala? Osittain asiaa selventää tietysti se, että kyseessä on kuoleva ja itkevä mustekala, jonka on pakko kamppailla elinolosuhteidensa puolesta, mutta se ei vielä riitä vastaukseksi. Miksei pelastusoperaatiota ole suorittamassa joku reipas ja rohkea nisäkäs kuten leijona tai karhu tai tiikeri? Näin on tavanomaisissa ”kauniissa” saduissa. Niissä kauniit ovat rohkeita ja hyveellisiä. Näin ei ole The Magic Bottle –sadussa.
Camille Garcian satu ei ole tavanomaisen kaunis satu. Ehkä kauniit sadut ovat jo muuttuneet liian satumaisiksi, niin typeriksi, etteivät pikkulapsetkaan enää usko niihin? Hyvän, rohkean ja kauniin esimerkillinen voima ei enää puhuttele. Olisiko jo suorastaan väärin kertoa lapsille kauniita vanhoja satuja? Silloin kun ihminen ei vielä ollut turmellut ympäristöä, valon ja pimeyden ero oli selkeä samoin kuin kauniin ja rumankin ero jotenkuten selkeä. Nyt ympäristö on turmeltu ja maailma on pimeä, siitä on tulossa yhä pimeämpi, harmaampi, sävyttömämpi, rumempi, ruma. Kiinalaiset lapset kuulemaa värittävät taivaan piirroksissaan nykyään keltaiseksi tai punaiseksi, sininen taivas on heille tuntematon.
En yritä teeskennellä, ettenkö olisi kiinnittänyt huomiota Camille Garcian kirjaan juuri sen sankarina olevan mustekala –hahmon takia. Mitä tällaisen hahmon tulo tarinaan merkitsee? Kauniissa vanhoissa saduissa mustekalat ja muut vastaavat hirviöt edustivat pelottavaa, alhaista ja rumaa. Näin ei ole Camille Garcian sadussa. Siinä mustekala on neutraali olento ja aika pystyvä hahmo. Se on groteskilla tavalla viehko. Se touhuaa hyvien asioiden puolesta, se on siis hyvä tyyppi. Toinen sadun sankari on kilpikonna, hitaana ja vetäytyvänä pidetty, mutta tässä sadussa sekin on arvokas ja tärkeä.
Lulu ja mustekala
Garcian sadun maailma on kiinnostava, koska se on täysin uudenlainen. Auringon valo ja lämpö ovat muuttuneet maksulliseksi niitä ei enää riitä kaikille. Hyväksikäytetty, raiskattu maa ja vihamielinen musta taivas eivät herätä kuin ahdistusta. Toivo piilee veden syvyydessä, meren pohjassa. Samalla syvyyttä ja sen tuntematonta maailmaa kohtaan tunnettu kammo on opittava voittamaan, jotta sen avut ja voima tunnistettaisiin. Ehkä tämä koskee enemmän aikuisia jotka lukevat lapsilleen, ei niinkään lapsia itseään joilla ennakkoluuloja ei vielä ole. Pahakaan ei ole The Magic Bottle –kirjassa tavanomainen, sillä pahaa edustaa makea Piparminttumies. Tässäkin on paljon mietittävää sekä lapsille että aikuisille.
Kirjan kuvat ansaitsevat oman analyysinsä. Groteski, jota Taina Kauppinen omassa artikkelissaan tutkimuksen valossa tarkastelee, on vaikea ja kiinnostava esteettinen kategoria. Vaikka Garcian kirjan kuvat ovat viehättäviä, ne eivät ole tavanomaisia. Mustekala on inhimillistetty eläin, metamorfoosissa oleva olento, jolla ei ole selviä rajoja, siltä puuttuu vartalo, tuo paljon puhuttu ruumis, se on pelkkää päätä ja lonkeromaisia sormia. Tärkeintä ovat silmät, olento itkee, vuodattaa mustia kyyneliä, joita kirjan kuvat ovat täynnään. Mustevirrat valuvat ja tippuvat joka sivulla tavalla, joka tuo kuvituksen lähemmäs taiteen tapaa kosketella surullista aihetta. Aikuinen voi tietysti myös miettiä, mikä mustekalan sukupuolinen status on, vai onko mustekala kaksineuvoinen?
Kirjan lopussa Lulu ryhtyy merirosvoksi, sillä on kai selvää, ettei Kapitalisteja ja heidän kaikkialle ulottuvaa tuhoavaa valtaansa voiteta olemalla kilttejä. Kirja päättyy siihen, että taistelu alkaa, eikä sen lopputulosta kerrota tässä kirjassa.