Paavo Järvensivu
Länsimainen kulttuurinen paradigma, joka vaikuttaa maailmalla laajalti, on kasvuidean läpitunkema. Se kulminoituu kilpailuun varallisuuden kasaamisesta. Ilman kulttuurista murrosta mikä tahansa uusi talousteoreettinen rakennelma jäisikin ontoksi: varallisuuskilpailu vain toteutettaisiin uusissa puitteissa.
Nykyisen kasvumanian mahdollistaa kulttuuriimme juurtunut teknistaloudellinen asenne, josta käsin nähtynä ihmiset, asiat ja luonto määrittyvät resursseiksi tai välineiksi. Asenteen mukainen ajattelu on rationalistista laskelmointia, joka pyrkii varsin yksioikoisesti ja lyhytnäköisesti optimoimaan minkä tahansa järjestelmän suorituskyvyn. Tällaisen ajattelun mukaan ei ole mitään, mitä ei voitaisi tai tulisi mitata ja hallita. Muulla kuin suorituskyvyllä ei ole itseisarvoa.
Degrowth kyseenalaistaa talouskasvun mahdollisuudet ratkaista nykyiset sosiaalisen ja ekologisen hyvinvoinnin haasteet. Se etsii positiivisia vaihtoehtoja, jotka perustuvat tasa-arvoon, vapaaehtoisuuteen ja kansalaisuuteen.
Liikkeen alkusysäyksenä voidaan pitää Nicholas Georgescu-Roegenin vuonna 1971 julkaistua teosta The Entropy Law and the Economic Process, jonka mukaan vallitsevat talousmallit eivät ota huomioon termodynamiikan toista lakia: vaikka energia ei katoa, se muuttaa muotoaan eikä sitä enää voida käyttää samoin uudelleen. Tuotannon loputon kasvu ei mahdu rajalliselle planeetalle. Tämän päätelmän teki samoihin aikoihin myös Rooman klubi paljon huomiota saavuttaneessa raportissaan Kasvun rajat.
Georgescu-Roegenin teoksen ranskankielinen käännös La Décroissance (engl. degrowth) antoi Ranskassa virinneelle liikkeelle yhdistävän sloganin. Kyse ei kuitenkaan ole yksiselitteisestä konseptista, vaan liikkeeseen sisältyy monen tason pyrkimyksiä ja se ammentaa monista erilaisista traditioista, kuten ympäristönsuojelusta ja ympäristöfilosofiasta sekä kapitalismin ja kulutusyhteiskunnan kritiikistä.
Birgit Jürgenssen, Nest, 1979
Valerie Fournierin (2008) tulkinta on innostava: degrowth on symbolinen ase kasvun tyranniaa vastaan. Sen tarkoituksena on vapauttaa kollektiivinen mielikuvitus ja provosoida pohdintaa vaihtoehdoista. Liikkeen pioneerin, ranskalaisen Serge Latouchen (2009) mukaan esimerkiksi kestävän kehityksen käsite on mieletön, koska kasvu, oli se kuinka vihreää tahansa, ei koskaan voi olla ”kestävää” (engl. sustainable). Teknologinen kehitys ja niin sanotun palvelusektorin kasvu ovat jonkin verran vähentäneet tuotannon suhteellista ympäristön kuormittavuutta, mutta materiaalisen tuotannon kokonaiskasvu on kuitenkin syönyt nämä suhteelliset hyödyt. Päästöt ovat siis lisääntyneet, luonnonvarat ovat ehtymässä ja luonnon monimuotoisuus on kärsinyt yhä kiihtyvällä tahdilla. Samaan aikaan ihmisiä on ohjattu tekemään enemmän töitä ja kuluttamaan kiivaammin, ja merkityksellisen elämän tila on kaventunut.
Degrowth’ssa ei ole kyse saman tekemisestä vähemmän, vaikka sen keskeisenä teemana onkin kohtuullisuus. Karkeasti ottaen liikkeen tavoitteista voidaan erottaa kaksi kehityssuuntaa, joita kutsun degrowth-taloudeksi ja degrowth-yhteiskunnaksi. Degrowth-talouden näkyvimmät teoreetikot, kuten Peter Victor Kanadassa ja talouskomissaari Tim Jackson Iso-Britannian kestävän kehityksen komissiossa, ovat professoritason ekonomisteja. He ovat pyrkineet kehittämään suunnitelmia, joiden avulla valtioiden tuotantoa voitaisiin laskea hallitusti. Victor on muun muassa mallintanut Kanadalle hallitun talouslaskun skenaarion, joka olisi tekijänsä mukaan sekä mahdollinen että suotava. Mallin keskeisiä elementtejä ovat palkkatyön vähentäminen ja jakaminen sekä merkittävästi nykyistä suuremmat ympäristöverot. Talousteoreetikkojen laajempana haasteena on kehittää maailmanlaajuinen tai erilaisista paikallistalouksista koostuva talousjärjestelmä, joka ei perustu eriarvoistamiselle eikä kriisiydy kasvun hidastuessa.
Kuten Latouche’kin on todennut, degrowth-taloutta ei kuitenkaan voida hahmottaa ilman laajempaa yhteiskunnallista muutosta. Perimmäinen haaste degrowth-liikkeelle näyttäisikin olevan nimenomaan edellämainittu teknistaloudellinen paradigma. Sen sisällä nimittäin näyttää, että kasvumaniaa joko ei ole tai siihen ei liity mitään syvällistä ongelmaa, ja että ihmiskunnan ja luonnon hyvinvointiin tulisi nykyisenlaisesti suhtautua esimerkiksi innovaatio- tai finanssipoliittisena kysymyksenä.
Tässä mielessä esimerkiksi taiteella on merkittävä mahdollisuus edesauttaa tarvittavaa yhteiskunnallista muutosta. Se voi osallistua uudistustalkoisiin kultivoimalla ja tuomalla esiin nykyään vain marginaalissa toteutuvia käytäntöjä. Hyvänä esimerkkinä toimii sellainen taiteenteko, joka ei laskelmoi – ei esimerkiksi pyri säästämään taiteilijan energiaa seuraavaan projektiin tai miellyttämään tilaajaansa. Vain kokemalla tämänkaltaisia käytäntöjä, näkemällä maailman niiden kautta, ihmiset voivat havahtua.
Paavo Järvensivu, KTT
www.degrowth.fi
20. elokuuta 2010
Viitteet:
Fournier, V. (2008). Escaping from the Economy: The Politics of Degrowth, International Journal of Sociology and Social Policy, 28(11/12), 528-545.
Georgescu-Roegen, N. (1971). The Entropy Law and the Economic Process, Harvard University Press, Cambridge, MA.
Latouche, S. (2009). Farewell to Growth, Polity Press.