Kira Sjöberg
Puolustuksen asianajajan Kira Sjöbergin puheenvuoro IHME‐päivien ”Oikeusjutussa”, joka järjestettiin Vanhalla ylioppilastalolla 28. maaliskuuta 2010.
Arvoisa Tuomari Nevanlinna, Syyttäjä Majava ja yleisö
Elämme rankkaa aikaa kun seisomme puolustuksen puolella näiden synkkien ja jyrkkien syytteiden vastaanottajana. Kuitenkin puolustuksen onnena on todeta, että voimme vastata kaikkiin Syyttäjä Majavan laatimiin syytteisiin: ”Not Guilty”!
Alkuun on todettava, että syytteet eivät vastaa nykypäivää, vaan vahvasti laajalle levittynyttä ajatusta taiteesta, sen arvosta ja sen merkityksestä yhteiskunnalle. Esitetyt syytteet todentavat ajattelumallin, jossa taiteen arvo on itse taiteessa, ei yhteiskunnallisen keskustelun luojana ja ylläpitäjänä, jona puolustus näkee taiteen ja sen tekijät!
On myös todettava, että jos puolustus ei ole kuunnellut syyttäjää, niin toivoisimme hänen todistajansa kertovan puolustukselle tarkkaan, mitä ei ole otettu huomioon. Maailma ei ole enää mustavalkoinen (jos on koskaan ollutkaan), vaan on muuttunut kovinkin värikkääksi, ja siksi on edettävä yhteistyöllä, eri maailmojen kohtaamisella, keskustelulla sekä kompromisseilla!
Nopeana, yksinkertaistettuna ja yleistävänä historiallisena läpileikkauksena: muutos taiteen tekemisessä kurjuudessa ja tuskassa tapahtui 1800-luvun aikana, jolloin teollistuminen alkoi. Silloin, voisi ainakin väittää, että taide nostettiin pari pykälää korkeammalle jalustalle, toisin sanoen samalla pois tavallisen rahvaan ulottuvilta. Toki taide on aina ollut osa parempiosaisten elämää, mutta samalla visuaalisuus on ollut keskeisesti yhteiskunnan media ja tarinankertoja jo ennen lukutaidon syntymistä.
Syyttäjä Majava totesi syytteissään muun muassa yritysyhteistyön problematiikan ja sen kaupallisen hyödyn, joka taiteilijoiden toisinajattelulla voidaan saavuttaa. Hyöty palvelee kaikkia, mikäli taiteilijat nousevat takaisin omaan arvoonsa ja ottavat oman paikkansa yhteiskunnassa arvokkaina tekijöinä. Yritysyhteistyö on päivän kuuma sana, mutta se ei ole mitenkään uutta – taiteilijat ovat historiallisesti toteuttaneet aina yhteistyötä mesenaattien ja “yritysten” (esim. kirkon) kanssa. Esimerkkinä tästä ovat taidehistoriallisesti maailmankuulut Michelangelo ja Bernini. Puolustus ei siis valitettavasti voi ottaa kunniaa tämän asian keksimisestä vaan yrittää vain huomioida sen, että taiteen ja kaupallisuuden historia on paljon pidempi kuin taiteen ja kaupallisvastaisuuden.
Hyvä syyttäjä Majava ja Tuomari Nevanlinna sekä yleisö:
Konkreettisella tasolla ja puolustuksen ajatusmaailmaa avataksemme voinemme todeta, että on keskeistä ja tärkeää, että taiteilijoilla on:
– Oman työn arvostusta ja kunnioitusta omia taitoja ja ajattelumalleja kohtaan – ts. taiteilijoiden pitää päästä pois väitetystä “uhri” ajattelusta ja nousta omaan arvoonsa yhteiskunnan kriittisinä keskustelun herättelijöinä.
– Taiteilija tarvitsee neuvottelutaitoja.
– Ja taiteilijan pitäisi yrittää nähdä raha vain välineenä, ei määrittelijänä.
Puolustuksen on vaikea ymmärtää sitä, miksi kaupallisuus on sisällön suhteen ongelma, jos se tuo elannon pöytään ja maksaa vuokran tai asuntolainan? Puolustus on miettinyt tätä, onhan tuote tehty ennen kysynnän syntyä. Siksi tuotteen toistaminen ei liene kaupallisuuteen alistumista vaan fiksua rahan hyödyntämistä muun tekemisen mahdollistamiseksi? Jos ansainta on kunnossa ja tienaa rahaa, ei ole riippuvainen alati vellovasta apuraharumbasta, joka vie paljon voimia ja aikaa pois itse taiteen teolta. Eikö siis voisi väittää, että on vapaus tehdä myös omaa “puhdasta” taidetta, jos puhtaan taiteen haluaa määritellä näin.
Puolustus näkee kuten syyttäjäkin, että apurahat ovat erittäin tärkeitä elementtejä yhteiskunnassa taiteen ylläpitämiseksi. Mutta ajattelumalli, että kulttuurirahoitus valtion, säätiöiden jne. puolelta olisi ”vapaata” ja puolueetonta on puolustuksen mielestä naiivia ajattelua. Apurahan saaminen tuskin on vapautta – siinä jos missä pitää etukäteen määritellä, mitä tekee ja ulkopuoliset sekä hitaat prosessit määrittelevät, onko luotu projekti rahan arvoinen. Apurahajärjestelmien takana ovat myös ihmiset ja ihminen on harvoin täysin objektiivinen.
Ajatus vapaan ja ainoan kiinnostavan taiteen luomisen mahdollisuudesta apurahojen kautta on aika kapeanäköinen – enkä väitä, että syyttäjä tämän näin näkeekään – koska kansainvälisesti katsottuna järjestelmämme on suhteellisen uniikki. Voisi väittää – jos uskaltaisi – laatua löytyvän taiteessa myös Suomen rajojen ulkopuolelta.
Totuus on aina värikäs ja siksi puolustus ei halua ottaa kantaa minkään yhden totuuden tai ajattelun puolesta. Puolustus pohtii asioita, kuten taiteen tarkoitusta ja periaatteellista oikeutta objektina arjessa. Taiteilijan vastuu toisinajattelijana, yhteiskunnan muutoksen tarve sekä sen mahdollistaminen eri näkemysten yhtenäistämisellä tulisi puolustuksen mielestä olla keskustelun keskiössä. Muutos tapahtuu kuitenkin vain sisältä päin ja yhteistyö tuo suurempaa valtaa kuin barrikadit. Jos tarkastelee esimerkiksi Maslovin tarvehierarkiaa on taide “objektina” aika epäolennaisessa paikassa, mutta kyky luoda ja olla luova aika keskeisellä paikalla. Toisin sanoen, taiteen ydin, joka on sen prosesseissa ja näiden prosessien vaikutuksessa, on ihmisyyden keskiössä.
Taiteilijoiden väitetyn avarakatseisuuden hyödyntäminen yhteiskunnan parantamiseksi olisi puolustuksen vastaus näihin syytteisiin. Tosin voi tietysti esittää syyttäjä Majavalle kysymyksen, miten avarakatseisia taiteilijat ovat, kun olemme tässä oikeudenkäynnissä emmekä neuvottelemassa yhteistyöstä?
Vastaukset syytöksiin, jotka Syyttäjä Majava on puolustukselle antanut, ovat seuraavat:
# Raportit sijoittavat taiteen ja sen arvopohjan määrittämisen prosessin kilpailutalouden menestystä luovaksi resurssiksi ja siten raportit merkittävällä tavalla osallistuvat suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan henkisen ja kulttuurisen perustan purkamiseen.
Työn tekeminen ja verojen maksaminen ovat hyvinvointiyhteiskunnan perusta. Silloin ansainta on keskeinen asia monien muiden periaatteiden lisäksi. Välineellistäminen on vanha kysymys ja välineellistäminen riippuu taiteilijasta. Kysymys kuuluu: antaako taiteilija välineellistää itsensä? Suomessa uskotaan edelleen rahan valtaan – siksi taiteilijan ammatillisen itsetunnon kehittäminen on kaiken ytimessä. Näin esimerkiksi taitopankin välineellistämällä voi tienata elantonsa. Taitojen välineellistäminen, ei taiteen, on luovan talouden ytimessä ja hyödyttää monia, eikä ainoastaan rahallisesti. Tietysti rahasta puhutaan ja syy siihen, tai näin puolustus asian näkee, on se, että raha kiinnostaa kansantaloutta, koska rahaa tarvitaan hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseen ja sitä kautta hyvien asioiden mahdollistamiseen.
# Raportit luovat kuvan pakottavista nopean aikataulun muutostarpeista. Koko yhteiskunnan ja kulttuurin kentän läpäisevät nopeat mullistukset vaarantavat demokraattisen prosessin edellyttämän kaikkien osapuolten tasavertaisen kuulemisen.
On kuuluisa sanonta, jonka mukaan muutos on ainoa pysyvä asia elämässä. Muutos on myös tarpeen ja muutoksen demokraattisuus ja sen tärkeys on kaiken ytimessä. On äärimmäisen kiinnostavaa kuulla miten syyttäjä näkee, ettei kaikkia osapuolia kuunneltaisi. Nopeisiin johtopäätöksiin hyppääminen on myös vaarallista ja peräänkuulutan tässä syyttäjältä taas kerran selvitystä siihen, miten taiteilijakuntaa ei olla kuunneltu ja miksi näin koetaan. Vai voisiko se johtua siitä, että taiteilija tai taideyhteisö eivät itse ole valmiitta kompromisseihin ja uuteen näkökulmaan ja toimintatapaan?
# Raportit aliarvioivat taiteen merkityksen yhteiskuntaa ja sen arvopohjaa määrittävänä prosessina ja käyttävät taidetta ja kulttuuria resurssina jonkin niiden yläpuolelle sijoitetun tavoitteen kuten kilpailussa menestymisen, taloudellisen vaurauden, kukoistuksen tai arvokkaan elämän saavuttamiseksi.
Raportit, ainakin Sjöbergin tapauksessa sen voin varmuudella sanoa, peräänkuuluttavat yhteistyötä – kultaista keskitietä ja win win tilaa. Puhumme myös asiasta, emme ytimestä joten esim. arvokkaan elämän määritelmä lienee kuitenkin aivan muualla kuin rahallisilla kriteereillä ilmaistavissa. Raportit tuovat esiin luovuuden laajemman hyödyntämisen maailman tilan parantamiseksi ja pyrkimyksenä on ollut ajatella suurpiirteisesti. Valtion taloudellinen varallisuus antaa mahdollisuuksia “ilmaiseen” koulutukseen, myös kalliiseen sellaiseen, kuten taiteellinen koulutus, opintotukiin, mahdollisuuden tasavertaiseen oppimiseen taustasta riippumatta jne. Toisin sanoen taloudellinen perusta on erittäin olennainen asia hyvinvointiyhteiskunnalle. Taloudellinen perusta antaa myös taiteilijalle omaa valtaa määritellä – kiinnostava taide ei todellakaan aina synny kärsimyksestä, vaikka taiteen teon motiivina ei olisi rahanteko. Vapaus nähdä ja tehdä ja kertoa siitä avoimesti on keskiössä myös taiteen prosesseissa ja niiden tärkeydessä yhteiskunnan yhtenä tukipilarina ja viestijänä. Myös sitoutumattomuus on mahdollista vain mikäli siihen on vapaus.
# Raportit aliarvioivat taiteen toimijoiden vastarintaa ja määrittelevät talous- ja kulttuurielämän yhteistyön esteeksi ensisijaisesti toimijoiden perusteettomat ennakkoluulot.
Ennakkoluulot syntyvät useimmiten haluttomuudesta kohdata/oppia/nähdä/sisäistää uusia tapoja ja mahdollisuuksia oman mukavuusalueen (comfort zone) menettämisen pelossa. Suomessa ollaan keskimääräisesti, ja yleistäen, kovin muutosvastaisia. Yhteistyö vaatii molempien kiinnostuksen. Kansainvälisesti katsoen on olemassa yritysyhteistyömalleja ja mahdollisuudet toimia vapaasti taiteilijana rahoittamalla toiminta muutenkin kuin apu- tai tukirahojen kautta olisi toivottavaa myös suomessa.
# Raportit eivät tuo esille omaa sitoutumistaan tiettyihin poliittisiin intressipiireihin ja niiden ideologisiin tavoitteisiin.
Vastauksena poliittiseen sidokseen on vastakysymys, että: Tarvitseeko aina olla poliittisesti sitoutunut vai voiko asiat nähdä siten, että monimuotoinen näkökulma olisi paras eri näkökulmia yhdistellen parhaan lopputuloksen saavuttamiseksi?
# Raportit kuluttavat osaltaan taiteen ja kulttuurin tukemiseen suunnattuja niukkoja resursseja ja heikentävät siten taiteen tekemisen taloudellista ja henkistä perustaa.
Raporttien osapyrkimyksenä on myös avata taiteen maailmaa sitä tuntemattomille. Tämä mahdollistaa siten myös laajemmat yhteistyöpohdinnat ja katsojien oppimisen, sekä potentiaalin näkemisen. Taiteen perusarvohan on että sen merkitys syntyy katsojan ja teoksen välillä. Ja eihän syyttäjä varmastikaan haluaisi nähdä katsojien ennalta määrittävän taidetta enempää kuin nyt tapahtuu? Tarkoitan, että se mikä on taidetta määritellään aika tarkkaan taidekentän puolella sen sijaan, että avattaisiin keskustelu kaikille. Ihmiset, jotka eivät ole opiskelleet taidetta tai muuten olleet tekemisissä sen kanssa, eivät välttämättä halua edes lähestyä taidetta, koska se on ennalta määrätty vaikeaksi. Taidekenttä määrittelee myös yleisönsä aika kapeasti.
Loppuun arvoisa Syyttäjä, Tuomari ja Katsojat –
Vastauksena syyttäjän kysymykseen, välineellistääkö kulttuurin ja talouden yhteistyö taiteen, ja mitä tapahtuu taiteen perusarvoille puolustus toteaa seuraavaa:
On todettu laajalti ja yleisesti, että ei ole menestyksellistä osaamista ja elävää tietoa ilman taidetta ja kulttuuria. Osaaminen ja tieto sekä taito luoda ovat ne arkisuudessaan maagiset sanat, kun etsitään uusia eväitä taloudelliselle kilpailukyvylle ja siten tulevalle hyvinvoinnille, meille kaikille, ei vain joillekin.
Siksi onkin tärkeätä muistaa, että taide ja taiteen sananvapaus ovat keskeisimpiä mittareita yhteiskuntamme tilasta, sen avoimuudesta, suvaitsevaisuudesta ja tasa-arvoisuudesta. Kuten eräässä nettikeskustelussa äärettömän hyvin todettiin: “Taide ja taiteen sananvapaus myös haastavat yhteiskuntaamme. Osoittavat epäkohtia. Kertovat äänettömien tarinoita. Ja uskaltavat antaa uhreille kasvot. Taiteen sananvapaus on yksi demokratiamme perusarvoista. Ja sen pitäisi olla sitä ilman pelkoa väkivallasta tai sensuurista.”
Siksi taiteilijan ansaintalogiikan kehitys, oman vapauden luominen ja ansainnan mahdollistaminen on keskiössä myös tulevaisuudessa. Ansaintalogiikka on kuitenkin valitettavan väärin ymmärretty käsite. Tässä tapauksessa ja kaikessa yksinkertaisuudessaan sana tarkoittaa kuitenkin vain elannon hankkimista ja mahdollisuutta kehittää oman toiminnan reunaehtoja ja mahdollistaa siten riippumaton tekeminen itselle. Taiteilijan yhteistyö esim. yritysten kanssa voi taas luoda parempia, kiinnostavampia yrityksiä, joiden jalanjälki historiassamme on parempi, eettisempi ja avarakatseisempi ja joiden kautta voidaan luoda win win –mahdollisuuksia siitä lähtökohdasta, että taide ei ole objekti vaan prosessi.
Puolustus kiittää!