Huomiota johdannosta Derridan Platonin apteekkiin

Jacques Derrida: Platonin apteekki ja muita kirjoituksia.
Helsinki: Gaudeamus 2003. (toim. Teemu Ikonen ja Janne Porttikivi).
Suom. Tiina Arppe, Merja Hintsa, Teemu Ikonen, Antti Kauppinen, Miika Luoto, Marko Pasanen, Janne Porttikivi ja Hannu Sivenius.

Gaudeamus on julkaissut komean suomennoskokoelman Jacques Derridan joistakin tunnetuimmista kirjoituksista. Mukana on mm. ”Freud ja kirjoituksen näyttämö”, ”Différance”, Austinin puheaktiteoriaa dekonstruoinut ”Allekirjoitus tapahtuma konteksti” ja supplementtia tai ’täydennystä’ käsittelevä luku ”Vaarallinen täydennys” De la grammatologiesta.

Nämä paljon siteeratut tekstit eivät ole välttämättä parhaita johdatuksia Derridan ajatteluun, mutta jo niiden vaikutushistoria niin filosofiassa kuin ns. erityistieteissä kertoo valittujen tekstien tärkeydestä. Toimittajat ja kääntäjät ansaitsevat kiitoksen helpottaessaan keskeisen nykyfilosofin tai dekonstruktionistin suomennettujen tekstien puutetta. Keskeisin kysymys herää kokoelman johdantoa lukiessa, tai pikemminkin tulee tarve täydentää.

Teemu Ikonen ja Janne Porttikivi toteavat johdannossa ”Johdannoksi: kääntämisen vaikeudesta”, miten ”— filosofia on Derridan mukaan aina väistämättä suhteessa johonkin ulkopuoleen, jota ei voida täysin palauttaa filosofiaan” (13). Tämä pitää tietysti paikkansa: Esim. varhaisissa teksteissään Derrida osoittaa, miten Husserl rakentaa filosofiaansa mm. tietynlaisen ”elämän” käsitteen varaan tutkimatta kunnolla tuon käsitteen sisältöä. Tällöin Husserl tukeutuu johonkin reflektoimattomaan, tuntemattomaan, mikä toisaalta mahdollistaa hänen fenomenologiansa mutta toisaalta kyseenalaistaa sen filosofisen tieteellisyyden. Husserl painottaa juuri empiiristen ja sosio-historiallisten ennakkoluulojen sulkeistamista filosofian mahdollisuusehtona.

Derrida on yleisesti pyrkinyt osoittamaan, miten filosofia ei lopulta kykene reflektoimattomien ennakko-olettamusten sulkeistamiseen. Edelleen toimittajat toteavat, että ”Derrida yrittää analysoida, miksi Husserlin projekti välttämättä epäonnistuu” (11). He myös kirjoittavat: ”De la grammatologie arvostelee sekä fenomenologiaa että strukturalismia sitoutumisesta metafyysiseen ja idealistiseen käsitteistöön” (11–12).

Tässäkään toimittajat eivät sano mitään suoranaisesti virheellistä, mutta ongelma ei ole oikeastaan siinä, mitä he sanovat vaan siinä, mitä jää sanomatta. Johdannosta voi helposti saada sen yksipuolisen kuvan, että esim. Husserlin projekti yksinkertaisesti epäonnistuu ja että Derrida arvostelee fenomenologiaa fenomenologien tekemistä virheistä.

Yhtä tärkeää olisi kuitenkin tuoda esille, miten Derridan mukaan hän ei kykene ylittämään sen paremmin Husserlia kuin esim. Hegeliä tai miten hän ei yksinkertaisesti osoita näiden olleen väärässä. Toki Derrida näyttää, miten Husserl ja Hegel ajautuvat ristiriitoihin, miten heidän tavoittelemansa täydelliset järjestelmät pakenevat jatkuvasti heidän ulottuviltaan. Mutta samalla Derrida käyttää tämän osoittamiseen esim. juuri Husserlin fenomenologian joitakin elementtejä.

Ei siis rakennu asetelmaa, jossa Husserl olisi väärässä ja Derrida oikeassa tai jossa Derrida ”arvostelisi” fenomenologiaa, vaan kirjoittaessaan fenomenologiasta Derrida näkee myös jäävänsä fenomenologian ”sisäpuolelle”. Hän on toistuvasti korostanut Husserlin joidenkin argumenttien välttämättömyyttä (esim. historismia vastaan), vaikka hän samalla korostaa näiden ongelmallisuutta.

Jos ”filosofian ulkopuoli” on tärkeä Derridalle, hän on myös osoittanut, miten ”— filosofia ottaa aina uudelleen haltuun sitä rajaavan diskurssin” (Marges de la philosophie. Paris: Les Éditions de Minuit 1972, 211; suom. TK). Jos esim. kielitieteen avulla pyritään osoittamaan, miten tietty filosofia ei olekaan yleispätevää vaan sidoksissa tietyn partikulaarisen kielen sanastoon ja kielioppiin – mikä on aivan mielekäs pyrkimys –, voidaan osoittaa, miten kielitiede puolestaan operoi tietyillä filosofisilla käsitteillä.

Kielitieteellä ei esimerkiksi ole käytettävissään mitään neutraaleja tai luonnollisia ”kielen”, ”ajattelun” tai ”kategorian” käsitteitä, joiden genealogiaa ei voitaisi tutkia. Toistuvasti Derrida on osoittanut, miten filosofian ulkopuolelle ei lopulta täysin pääse, vaikka tämä pyrkimys onkin välttämätön. Hän suhtautuu uusimmissakin kirjoituksissaan erittäin vakavasti esim. juuri Hegeliin tai Husserliin.

Toimittajat puhuvat ”metafysiikan ylittämisestä” ”Heideggerin mielessä” (18) ja toteavat, että ”Usia ja gramme” -kirjoituksessa Derrida näkee Heideggerin jäävän jo itse kysymyksellä ajan olemuksesta metafysiikan piiriin. Sen sijaan toimittajien mukaan ”Derrida pyrkii hahmottamaan jotain täysin toista ajattelua, jota läsnäolo ei enää hallitse —” (18).

Tämä on taas aivan totta, mutta samalla saattaa helposti jäädä kuva, että Derrida jatkaa ”metafysiikan ylittämistä” jossain heideggerilaisessa mielessä. Derrida on kuitenkin juuri näyttänyt, miten metafysiikan ylittämis- tai kritisointiyritykset eivät lopulta pääse irti metafysiikasta.

Derrida purkaa metafyysisiä järjestelmiä, mutta tämä ei tarkoita, että hän ei joutuisi operoimaan myös metafysiikan sisällä. Tämä ei pysäytä hänen intohimoaan jonkin täysin toisen tavoittamiseen, mutta yhä uudelleen hän on osoittanut, miten metafysiikan ja samuuden ylittämisyritykset jäävät puolitiehen.

Jos filosofinen teksti ei kykene täydelliseen itse-reflektioon, jos se ei kykene täysin kontrolloimaan itseään, ei tällaista tekstiä dekonstruoivakaan teksti pääse mihinkään läpinäkyvyyden tilaan. Tämä avaa juuri mahdollisuuden loputtomalle kvasi-transsendentaalille kysymiselle: jokaisen tekstin ei-tematisoitua perustaa voidaan tarkastella.

Se, että filosofia tuntuu jäävän aina roikkumaan lahkeeseen, ei ole mikään trivialiteetti, marginaalia koskeva saivartelu, vaan ”dekonstruktiota”, ”ylittämistä”, ”ulko”- ja ”sisäpuolta” koskeva sanasto ja reflektio on enemmän tai vähemmän sidoksissa juuri tiettyihin filosofian traditioihin.

Lahje ei olekaan vain lahje. Juuri filosofian kautta ja siinä osittain pysyttäytyen dekonstruktio on asettautunut konteksteihin, joissa sen jälkiä ja toimintaa on voitu tarkastella ja välittää uusille lukijoille. Filosofian ulko- tai sisäpuoli ei ole ratkaisu, vaan joutunemme työstämään yhä uudestaan sitä aporiaa, johon näiden puoliskojen välinen jännite meidät sysää. Ja silti janoamme mahdotonta, että se olisikin mahdollista.

Teksti: Tomi Kaarto

Kirjoittaja on Berliinissä asuva kirjallisuudentukija