Palkitsemisen piina

Taidepalkinnot peilaavat maun ja arvostusten muutoksia. Palkinnot ovat eräänlaisia ilmapuntareita ja sellaisina merkittävä osa taideyhteisön historiaa. Kun niitä tarkastelee pitkällä aikavälillä, yksittäisten taiteilijoiden takaa paljastuu esimerkiksi valintoja tehneiden yksilöiden ja raatien suhde omaan aikaansa ja sen ilmiöihin. Näin palkinnot kertovat paljon siitä, miten muuttuva maku ja vaihtelevat mielipiteet ja arvostukset ovat kulloinkin muovanneet käsitystä siitä, millaista on hyvä taide.

Suurikokoiset värikuvat laulajatähti Madonnasta valtasivat brittiläisten sanomalehtien etusivut joulukuun alussa 2001. Tähti oli edellisenä iltana jakanut arvostetun Turner-palkinnon Tate Britain -museossa. Samalla hän oli sujauttanut kirosanan puheeseensa niin näppärästi, ettei suoraa tv-lähetystä valvova sensori ehtinyt painaa piip-nappia. Sana livahti eetteriin ja julkisuuttaan taitavasti ohjaileva laulajatar lehtiin. Vasta leipätekstistä kävi ilmi, että itse palkinnon oli voittanut käsitetaiteilija Martin Creed.

Turner-palkintoa on jaettu vuodesta 1984 lähtien. Se myönnetään vuosittain brittiläiselle tai Britanniassa asuvalle alle 50-vuotiaalle henkilölle, jonka viimeksi kuluneen vuoden aikana katsotaan antaneen suurimman panoksen brittiläiseen taiteeseen. Turner ei ole suurin nykytaiteelle osoitettu palkinto, ei myöskään arvostetuin. Mutta se on ainoa, joka aina ylittää uutistoimistojen kynnykset. Myös Suomen tiedotusvälineet julkaisevat Turner-kisan tulokset, vaikka kyse on puhtaasti paikallisesta tapahtumasta.

Palkinnon menestys perustuu sen selkeyteen. Ammattilaisista koostuva raati nimeää vuosittain ehdolle neljä taiteilijaa, joista se myöhemmin valitsee voittajan. Julkinen ehdokasasettelu synnyttää kilpailuasetelman, joka kiinnostaa yleisöä ja vauhdittaa keskustelua. Ehdokkaiden näyttely ja lopuksi palkinnon saajan julkistaminen arvostetussa historiallisessa museossa antavat palkinnolle painoarvoa ja valtakunnallisen televisiokanavan sponsorointi takaa laajan julkisuuden. Tämä taas houkuttelee paikalle Madonnan kaltaisia tähtiä, joiden ansiosta palkinnon saama julkisuus kertautuu kuin peilisalissa.

Palkintoa arvostelevien mielestä 20-vuotias Turner on vailla profiilia. Heidän mielestään ehdolle asetetut taiteilijat edustavat perinteistä ja hyväksyttyä nykytaidetta ja tekevät museokontekstiin ja -kokoelmiin helposti istuvia teoksia. Miinukseksi nostetaan joskus myös ehdokkaiden usein jo vankka asema kansainvälisen taiteen kentällä.

On totta, että yllättäviä nimiä tai museoinstituutiota kyseenalaistavaa taidetta, kuten Isossa-Britanniassa vahvaa Live Artia, ei ehdolle toistaiseksi ole päässyt. Beck’s Futures, toinen huomattava brittipalkinto, on käyttänyt tilannetta hyväkseen ja keskittyy nimenomaan nuoriin taiteilijoihin ja perinteiset taidekäsitykset joskus hyvinkin rajusti haastavaan taiteeseen.

Myös Turner-palkinnon saama julkisuus askarruttaa osaa taidemaailmasta. Heidän mielestään julkisuus on tehnyt palkinnosta brändin, kultaisen kehyksen jonka loisto jättää varjoonsa itse taiteilijat – ongelma, jonka väitettiin leimanneen esimerkiksi Martin Creed -uutisointia. Vastauksena tähän voisi kuitenkin palata palkinnon profiiliin. Yllä mainittu Beck’s Futures on erinomainen esimerkki onnistuneesta brändinhallinnasta, josta hyötyvät kaikki osapuolet.

Brittiyleisö ja -media kuitenkin rakastavat Turner-palkintoa. Näyttely kerää tuhatmäärin katsojia, joista monelle kyseessä on ainoa vuosittainen kohtaaminen nykytaiteen kanssa. Moni lyö myös vetoa suosikkinsa puolesta. Iltapäivälehdet ottavat osansa kakusta ja tarttuvat kaikkeen sensaatiolta haiskahtavaan – ja museon pr-ihmiset auttavat heitä löytämään mehukkaimmat aiheet.

Suuri osa kuvataidepalkinnoista on syntynyt 1980-luvulla ja sen jälkeen. Yksi niiden yhteisiä esikuvia on kuitenkin kirjallisuuspalkinto, englanninkieliselle kaunokirjallisuudelle vuodesta 1968 jaettu Booker Prize, palkinto joka omaa myös näkyvää kansainvälistä painoarvoa.

Isossa-Britanniassa Booker vaikuttaa konkreettisesti paitsi ehdolle asetettujen kirjailijoiden tunnettuuteen ja heidän kirjojensa myyntiin myös yleiseen keskusteluun nykykirjallisuuden asemasta, suunnasta ja merkityksestä. Suomalainen Finlandia-palkinto muistuttaa Bookeria ja toimii samanlaisena vitamiiniannoksena kotimaiselle kirjallisuudelle.

Suomen tunnetuin kuvataidepalkinto lienee edelleen nimitys Helsingin Juhlaviikkojen Vuoden taiteilijaksi, vaikka viimeisestä nimityksestä on jo kymmenisen vuotta. Suomessa palkitaan vuosittain runsaat 20 kuvataiteilijaa, mutta tuskin keneenkään heistä kohdistuu samanlaista näkyvyyttä kuin takavuosien Vuoden taiteilijoihin.

Kun palkintoja on paljon, ne kilpailevat palstatilasta sekä päivän uutisten kanssa että keskenään. Kilpailu näkyvyydestä on nostanut palkintosummia pikku hiljaa ylöspäin; suuri osa shekeistä kirjoitetaan nykyään viisinumeroisena. Rahassa mitattuna Suomen suurin palkinto, Ars Fennica (€34,000) päihittää Turnerin (€29,000) kevyesti. Pohjoismaiden suurin, joka toinen vuosi jaettava Carnegie Art Award lähestyy jo maailmanluokkaa, pääpalkinnon ollessa miljoona Ruotsin kruunua (€110,000).

Taiteelle jaettavia palkintoja verratessa kannattaa kuitenkin muistaa esimerkiksi Millenium Prize, Helsingissä kesällä 2004 ensi kertaa jaettava eräänlainen tieteen ja teknologian Nobel. Sen voittaja poistuu Finlandia-talosta taskussaan komeat miljoona euroa. Taiteessa liikkuva raha voi suurenakin olla suhteellisen pientä.

Yhden erinomaisen romaanin nostaminen toisen yläpuolelle on mahdotonta. Taide ei tunne objektiivisia mittareita silloin kun liikutaan huipputasolla. Siksi Finlandia-palkinnon malli, jossa lopullisen valinnan tekee yksi henkilö, tuntuu järkevältä ratkaisulta ja muistuttaa, että taiteeseen liittyvät valinnat ovat aina subjektiivisia. Mutta näin on myös silloin kun valinnan tekee raati.

Kun siirrytään kirjallisuudesta kuvataiteeseen, palkitsemisen piina moninkertaistuu. Sen lisäksi, että taiteilijoiden teoksissaan käsittelemien aiheiden kirjo on laaja, heidän niiden ilmaisemiseen käyttämiensä välineiden asteikko voi olla vieläkin laajempi.

The Guardian -lehden kriitikon Adrian Searlen mielestä yritykset asettaa kuvataiteilijoita samalle lähtöviivalle ovat yksinkertaisesti mielettömiä. ”Kumpi on parempi, banaani vai Ford Sierra”, hän kysyi esitellessään Turner-palkinnon ehdokkaita vuonna 1996. Searlen sarkasmia vasten on helppo ymmärtää erilaiset välinekohtaiset kilpailut ja nimitykset. On yksinkertaisempaa valita vuoden viulisti kuin vuoden muusikko.

Kuvataiteen palkitsemisen vaikeus näkyy myös siinä, miten moni palkinto on pikään etsinyt pysyvää olomuotoa. Turner-palkinto sai lopullisen hahmonsa vasta vuonna 1991, kahdeksan mutkikkaan etsikkovuoden jälkeen. Ars Fennica, tällä hetkellä Suomen merkittävin taidepalkinto, kiemurtelee vuodesta toiseen kuin epäsopivassa puvussa. Ars Fennican vuosittain vaihtuvista ehdokasasetteluista on muodostunut jo perinne. Mutta samalla on alkanut hämärtyä sen paras valttikortti, Ars Fennica -brändi.

Tampereen taidemuseon Vuoden nuori taiteilija on muutaman arkailevan ensiaskeleen jälkeen varttunut selkeäpiirteiseksi aikuiseksi, jolla on paljon kehittymisen mahdollisuuksia. Kun silmäilee palkinnon historiaa, huomaa vaihtuvien asiantuntijaraatien monesti päätyneen tuoreisiin ja yllätyksellisiin nimiin. Joukkoon mahtuu myös sittemmin näkyvän kansainvälisen uran luoneita taiteilijoita, päällimmäisenä Eija-Liisa Ahtila, joka esiintyi yhdessä Maria Ruotsalan kanssa Tampereella jo vuonna 1990.

Mediajulkisuus avaa palkitulle taiteilijalle erinomaisen mahdollisuuden esitellä teoksiaan suurelle yleisölle ja mahdollisesti myös myydä niitä.

Pintailmiöitä vasten tulee kuitenkin pitää mielessä palkintonäyttelyn merkitys taiteilijalle: usein takautuvana se on arvokas tilaisuus nähdä suuri joukko omia teoksiaan samanaikaisesti. Etenkin nuorelle taiteilijalle näyttely on sekä haaste että tilaisuus oppia omasta taiteesta. Se on mahdollisuus kehittyä.

Joidenkin suurten kansainvälisten kuvataidepalkintojen kohdalla huomio kiinnittyy nopeasti sitä rahoittavan sponsorin näkyvään asemaan. Usein rahoittaja käy ilmi jo palkinnon nimestä (Hugo Boss Prize, Beck’s Futures, Carnegie Art Award). Mutta yhtä usein palkinto nojautuu kuuluisaan mestariin (Turner Prize, hollantilaiset Rembrandt- ja Vincent-palkinnot sekä ranskalainen Prix Duchamp), sponsoreiden pysytellessä hienotunteisesti taustalla.

Palkinnon merkitys on helppo ymmärtää yritykselle. Taide kytkee yrityksen innovaation ja luovuuden ilmapiiriin. Se edustaa kulttuurisia arvoja vastakohtana ”kovalle bisnekselle”, kun taas kilpailuasetelma pitää pehmoilun käsivarren mitan päässä: assosioitumalla voittajaan yritys haluaa näyttää kykynsä päihittää myös omat kilpailijansa – ainakin mielikuvien tasolla.

Samankaltaista mielikuvahyötyä kerää myös palkintonäyttelyn järjestävä museo. Se osoittaa olevansa taiteen eturintamassa ja kykynsä löytää joko uudet ja kiinnostavat lupaukset tai jo aseman omaavista taiteilijoista tärkeimmät. Esimerkiksi suuri osa Turner-palkintoehdokkaita valikoituu kisaan pienissä paikallisissa museoissa ja gallerioissa pitämillään näyttelyillä. Turner ja Beck’s ovat leiponeet esimerkiksi Dundeen ja Glasgowin nykytaiteen keskukset edelläkävijöiksi, joiden ohjelmia seurataan tarkasti.

Median palkintoon ja palkinnon saajaan kohdistama huomio valtaa taiteelle kullanarvoista palstatilaa, joskus jopa ohi yksittäisen palkitun. Parhaassa tapauksessa palkinto tuo taiteen kulttuurisivuilta etusivulle, suurimman mahdollisen yleisön eteen. Ainakin yhden päivän se on osa arkipäivää ja kaikkien ulottuvilla. Brittilehdistön Turner-palkinnon ympärille kehittämä keskustelu on hyvä esimerkki siitä, miten usein niin vaikeana pidetty nykytaide voi hyvin nopeasti saavuttaa hyvinkin laajan yleisön. Voi olla helpompaa tuoda taide museosta ulos kuin saada yleisö museoon sisään. Tässä työssä palkinnoilla voi olla merkittävä rooli.

Taidehistoriallisessa tarkastelussa palkinnot ovat kiinnostavia erityisesti silloin kun palkinnolle on jo karttunut ikää. Tutkimuksellisesta näkökulmasta erityisen kiehtova on esimerkiksi vuonna 1846 perustetun Suomen Taideyhdistyksen Dukaattipalkinto, joka on jaettu yhtäjaksoisesti pian 160 kertaa, kaikkiaan lähes 250 nuorelle taiteilijalle. Dukaatilla palkittujen joukkoon mahtuu niin Suomen taiteen tunnustettuja mestareita kuin aikaa sitten unohtuneita nimiä.

Teksti: Timo Valjakka

Kirjoittaja on kuvataiteilija, taidearvostelija ja Suomen Lontoon instituutin johtaja.