4.6. 2004 Irmeli Hautamäki
Avantagrdea on suvaittu Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa länsimaisen vapauden nimissä, koska se on kyennyt käsittelemään kipeitä aiheita ja samalla puhdistanut henkistä ilmapiiriä.
Käsittelin kirjassani ‘Avantgarden alkuperä – Modernin estetiikkaa Baudelairesta Warholiin’ (2003) avantgardistista taidetta yhteiskunnallisen oppositiokulttuurin muotona. Oppositioon asettuminen on taiteessa usein vaistonvaraista ja siihen liittyy voimakas negatiivinen tunnelataus, ahdistus, joka tuottaa positiivisena kääntöpuolenaan vaihtoehtotaidetta.
Tällainen taide suuntautuu niin taiteen akatemioita kuin yhteiskunnallisia auktoriteettejakin vastaan tarkoituksenaan luoda uusi kulttuurinen tila. Italiassa ja Ranskassa, mutta myös anglo-amerikkalaisessa maailmassa avantgardea on pidetty nuoremman sukupolven esiinmurtautumisen muotona. Avantgardea on suvaittu länsimaisen vapauden nimissä, koska se on kyennyt käsittelemään kipeitä aiheita ja samalla puhdistanut henkistä ilmapiiriä. Hienostuneisuus ja tyylikkyys ei ole kuulunut avantgardeen , päinvastoin, sen muodot ovat olleet usien karkeita, lapsellisia ja , todella, myös aivan ‘sopimattomia’.
Eräänä kaikkein merkittävämpänä avantgarden muotona on pidetty ns. agonistista taidetta. (Nimi tulee ranskan kuolinkamppailua tarkoittavasta sanasta ‘agonir’.) Agonistisessa taiteessa oppositioon asettuneen taiteilijan ahdistus muistuttaa kuoleman ahdistusta.
Taiteilija, joka on yleensä nuoremman sukupolven edustaja, ‘uhraa’ symbolisesti itsensä paremman tulevaisuuden puolesta. Nuorempi polvi mieluummin hukkaa elämänsä kuin antautuu länsimaiselle edistysideologialle. Taiteessa tämä tarkoittaa, että taiteilija panee itsensä teoksissaan äärimmäisiin tilanteisiin.
Agonismi muistuttaa jonkinverran kristillistä ajattelua siinä, että taiteilija nähdään marttyyrina, joka lunastaa tulevaisuuden muuttamalla katastrofin ihmeeksi. Agonistisesta avantgardesta on runsaasti esimerkkejä 1900-luvun taiteessa aina ekspressionisteista ja surrealisteista nykyisiin feministisiin taiteilijoihin saakka. ‘Lihan, paholaisen ja kuoleman kultit’ kuuluvat tähän taiteeseen, jonka tunnusmerkkejä myös nuorison suosima populaarikulttuuri käyttää.
Teemu Mäen taide edustaa avantgardea sen agonistisessa äärimuodossa. Mäki on ollut valmis käyttämään äärimmäisiäkin keinoja ahdistuksensa purkamiseen taiteessaan ja maksanut niistä kovan hinnan. Mäki ei ole ahdistuksessaan mitenkään poikkeuksellinen, sillä suomalainen ilmapiiri on ylipäätään hyvin ahdistunut ja negatiivinen. Meillä ei ole kulttuurisesti hyväksyttyjä kanavia ahdistuksen purkamiseen, mikä vain lisää ahdistusta.
Suomessa ei ole myöskään totuttu käsittelemään taiteen alueella aiheita, joihin liittyy metafyysinen ahdistuneisuus maailman tilasta. Ahdistus, joka johtuu lähimmäisten hädästä ja kärsimyksestä, kuuluu meillä vain psykologien agendaan. Psykologi ymmärtää ahdistuksen oireita, ja auttaa niissä, mutta ei auta ihmistä näkemään asioita laajemmin.
Ihmisten ahdistuneisuuteen, jota Suomessa käsittelee ja hoitaa varmaan leegio asiantuntjoita ja virkamiehiä, halutaan löytää yleensä nopeasti jokin syy, jonka jälkeen voidaan kutsua valtio apuun ja siirtää asia pois päiväjärjestyksestä. Metafyysiseen ahdistuksen ei löydy lääkettä. Taide on sille usein ainoa ilmaisutie.
Rakenteellinen väkivalta maailmassa on vaikeasti käsitettävä tosiasia, jonka tajuaa vasta lähtemällä kauas pois Euroopasta. Se ei kuulu monenkaan taiteilijan aihepiiriin. Onhan niin paljon mukavampiakin aiheita.
Ihmistä joka puhuu väkivallasta, ei silti pitäisi pitää ilman muuta väkivaltaisena. Suomessa taiteelta odotetaan usein rauhoittavaa ja tyynyttävää vaikutusta. Tämä on oikein, mutta pelkästään tyynnyttävään ja huolettomaan jääminen on valheellista ja tuottaa pidemmällä tähtäimellä vain lisää ahdistusta.
Irmeli Hautamäki , FT, dosentti
Helsingin yliopisto