Väriopin kolmas osa: Väriopin historia
Kuudes osio: 1700-luku (1)
Suomennos: Pirkko Holmberg
Kuvat: Public Domain
Eläytyessämme kertomuksiin menneistä tapahtumista kuulemme mieluusti niihin osallisten henkilöiden paljastavan miten tämä tai tuo yksittäinen tapahtuma sai alkunsa. Tämä koskee niin politiikan kuin tieteenkin historiaa, eikä kummassakaan mitään voi pitää niin vähäpätöisenä, etteikö sillä voisi olla merkitystä jollekulle jälkipolvien edustajalle. Tämän vuoksi olen niin monen muun elämänkulkuun eläydyttyäni halunnut samalla tavoin kuvailla, miten tieni on johtanut tutkimaan fysiikkaa ja eritoten värioppia. Tätä on lupa odottaa, etenkin kun monet ovat pitäneet tällaista askarointia vieraana muuhun elämänkulkuuni nähden.
Jonkun lahjakkuus voidaan kyllä tunnustaa alueella, jolla hän on ollut toimelias ja jossa onni on häntä suosinut, mutta jos hän haluaa siirtyä toiselle alalle ja laajentaa taitojensa kirjoa, vaikuttaa siltä kuin hän ylittäisi ne valtuudet, jotka julkinen mielipide on hänelle aikoinaan suonut. Niinpä hänen ponnisteluihinsa uudella alueella suhtaudutaan harvoin myötämielisesti.
Tuo arvio saattaa jossain määrin osua oikeaan. Jokaiseen uuteen alkuun sisältyy näet niin paljon vaikeuksia, että toivottuun lopputulokseen pääseminen vaatii ihmisen kaikki voimat, tai itse asiassa monien ihmisten yhteistyötä. On kuitenkin syytä pitää mielessä ettei erilaisia toiminnan lajeja korkeammassa mielessä voi erottaa, vaan ne tukevat toisiaan. Ihminen ei ainoastaan yhdistä voimiaan toisten kanssa, vaan kokoaa omat kykynsä yhteen tullakseen taitavaksi monilla alueilla ja harjoittaakseen monia hyveitä.
Ainoastaan seikkaperäisempi selvitys riittäisi kertomaan, miten minulle kokonaisuudessaan kävi, ja käsillä olevaa voisikin pitää yhtenä lukuna laajemmasta tunnustuksesta, jonka tekemiseen minulla kenties vielä on aikaa ja rohkeutta.
Johann Heinrich Wilhelm Tischbein: Goethe Rooman Campagnalla, öljy kankaalle (1786)
Jo ensimmäisten runollisten yritelmieni ilmestyessä aikalaiseni osoittivat minua kohtaan suopeutta, ja vaikka he muuten keksivätkin monenlaista huomautettavaa, he ainakin hyväntahtoisesti myönsivät minulla olevan runollista lahjakkuutta; itselläni puolestaan oli runouteen erikoislaatuinen suhde, joka oli luonteeltaan pelkästään käytännöllinen. Jokin aihe tempasi minut mukaansa, jokin kuvio kiihdytti mieltäni, jokin edeltäjä vetosi minuun; kannoin ja hellin näitä vaikutelmia mielessäni niin pitkään, että siitä syntyi jotain, jota oli pidettävä omanani ja jonka lopulta, muovattuani sitä ensin pitkään hiljaisuudessa, vangitsin paperille yhdellä kertaa, valmistelematta ja jokseenkin vaistomaisesti. Jos teoksiani voi kutsua eloisiksi ja puhutteleviksi, se saattaa kenties johtua tästä.
Oppituolit tai -kirjat eivät tarjonneet minulle mitään käyttökelpoista sen paremmin muodostaakseni käsityksen arvokkaasta aiheesta, kuin myöskään koskien yksittäisten osien sommittelua ja rakennetta tai rytmisen ja proosallisen tyylin tekniikkaa. Pikemminkin torjuin inhoten monenmoista virheellistä, mutten kuitenkaan osannut tunnistaa sitä mikä on oikein, ja jouduin jälleen väärille teille; niinpä etsin runouden ulkopuolelta paikkaa, josta saisin jonkinlaisen vertailukohdan ja jonka antaman etäisyyden turvin pystyisin muodostamaan kuvan ja arvion sellaisesta, mikä läheltä käsin johti minut sekaannukseen.
Tämän päämäärän saavuttamiseksi en voinut keksiä parempaa apuneuvoa kuin kuvataide. Minulla oli monta syytä kääntyä sen puoleen, sillä olinhan kuullut niin useasti runo- ja kuvataiteen sukulaisuudesta, ja niitä olikin alettu käsitellä tietyllä tapaa yhteydessä toisiinsa. Varhaisempien vuosieni yksinäisinä hetkinä olin kiinnittänyt huomiota siihen, millä tavoin luonto näyttäytyy maisemana, ja koska lapsuudesta lähtien olin myös käyskennellyt maalareiden verstaissa, olin yrittänyt muuttaa edessäni näkyvän todellisuuden kuvaksi parhaan taitoni mukaan. Tunsin itse asiassa paljon suurempaa viehtymystä tähän taidon lajiin, johon minulla ei oikeastaan ollut ollenkaan lahjoja, kuin siihen, mikä minulta kävi vaivattomasti ja luonnostaan. Väärät pyrkimykset voivat monesti sytyttää ihmisessä suuremman intohimon kuin oikeansuuntaiset ja hän saattaa tavoittaa paljon innokkaammin sellaista, jossa hän pakostakin epäonnistuu kuin sellaista, jossa hän voisi onnistua.
Mitä vähemmän minulla siis oli luontaista valmiutta kuvataiteisiin, sitä enemmän etsin lakeja ja sääntöjä. Niinpä kiinnitinkin paljon enemmän huomiota maalaustaiteen kuin runouden tekniikkaan. Pyritäänhän ymmärryksen ja ajattelun avulla täyttämään vajavaisuuksia ja aukkokohtia, jotka luonto meihin on jättänyt.
Mitä enemmän hankin näkemystä katsomalla taideteoksia, sikäli kuin niitä pohjoisella Saksanmaalla oli nähtävissä, keskustelemalla asiantuntijoiden ja matkustavaisten kanssa, lukemalla kirjoituksia, jotka lupasivat nostaa sielujemme silmien eteen huolellisesti pitkän ajan kuluessa esiin kaivetun antiikin; sitä enemmän tunsin tietojeni olevan vailla perustaa ja oivalsin yhä selkeämmin, että ainoastaan matka Italiaan voisi tuoda jonkinlaisen tyydytyksen.
Johann Wolfgang von Goethe: Kuvataulu IIa Väriopin kuvaliitteestä
Kun viimeinkin pitkän vitkastelun jälkeen olin päässyt Alppien tuolle puolen, tajusin pian niin monien ehtymättömien esineiden hyökyessä minua vastaan, etten ollut saapunut täyttääkseni aukkokohtia tai rikastaakseni itseäni, vaan että minun oli aloitettava alusta, heitettävä kaikki tähänastinen pois ja etsittävä sitä mikä on totta sen yksinkertaisimmista elementeistä. Onneksi saatoin edelleen tukeutua eräisiin runouden puolelta kummunneisiin maksiimeihin, jotka sisäinen tunne ja pitkällinen käyttö olivat osoittaneet luotettaviksi. Harjoitin keskeytymätöntä luonnon ja taiteen havainnointia, kävin eloisia ja vaikuttavia keskusteluja enemmän tai vähemmän yksipuolisten asiantuntijoiden kanssa sekä vietin elämääni jatkuvasti ajatteluun tai käytäntöön suuntautuvien taiteilijoiden parissa; näin saatoin yhä enemmän jakaa taidetta luokkiin pilkkomatta sitä kappaleiksi ja havaita sen erilaiset elimellisesti yhteen kietoutuneet elementit.
Tosin saatoin ainoastaan havaita ja koskettaa niitä, niiden tuhannet sovellutukset ja haarautumiset säästin myöhempään elämänvaiheeseen. Kuten jokaiselle, joka suhtautuu matkustamiseen ja elämään vakavasti, myös minulle kävi niin, että vasta lähdön hetkellä pidin itseäni jossain määrin arvollisena astumaan peremmälle. Minua lohdutti se moninainen ja jäsentymätön aarteisto, jota olin koonnut itselleni; ilahduin nähdessäni, millä tavoin runous ja kuvataide pystyivät vaikuttamaan vastavuoroisesti toisiinsa. Moni asia oli minulle yksityiskohdissaan selkeä, moni taas selvä kokonaisyhteydessään. Ainoastaan yhdestä asiasta en osannut tehdä itselleni vähäisintäkään tiliä: koloriitista.
Monta maalausta syntyi ja luonnosteltiin läsnä ollessani, asennon ja muodon osia tutkittiin suurella pikkutarkkuudella, ja kaikesta tästä osasivat taiteilijat minulle kertoa, samoin minä heille ja itselleni, kyeten joskus heitä jopa neuvomaan. Mutta jos kyse oli värityksestä, kaikki näytti sattuman sanelemalta, sattuman, jota määritti tietty maku, tätä makua taasen tottumus, tottumusta ennakkokäsitys ja ennakkokäsitystä puolestaan taiteilijan, taiteentuntijan tai taiteen rakastajan ominaispiirteet. Elävä luonto ei suonut helpotusta sen paremmin kuin teoria, oppikirjat tai taideteokset. Sillä se miten vaatimattomasti esimerkiksi Lairesse (2) puhuu tästä asiasta, voi herättää ihmetystä. Ja sen, miten vähän uudemman ajan taiteilijoiden maalauksissaan käyttämästä värityksestä pystyy abstrahoimaan maksiimeja, näkyy koloriitin historiasta, jonka kirjoitti eräs ystäväni (3), joka jo silloin oli halukas tekemään etsintöjä ja tutkimuksia kanssani, ja joka on tähän päivään asti mitä ylistettävimmällä tavalla uskollisesti seurannut tietä, jota yhdessä tuolloin astuimme kulkemaan.
Johann Wolfgang von Goethe: Kuvataulu III Väriopin kuvaliitteestä
Mitä vähemmän vastaani tuli kaikista ponnisteluistani huolimatta sellaista, joka olisi tyydyttänyt tiedonjanoni, sitä useammin ja kiihkeämmin otin tämän tärkeän aiheen puheeksi joka taholla, jopa siinä määrin, että aloin käydä taakaksi ja harmiksi niillekin, jotka suhtautuivat minuun hyväntahtoisesti. En kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että aikalaistaiteilijat toimivat ainoastaan hataran perimätiedon ja tietynlaisen mielijohteen varassa, että valohämy, koloriitti ja värien harmonia kiersivät ihmeellisesti sekasortoisessa kehässä. Yksikään ei kehittynyt toisesta, yksikään ei liittynyt toiseen välttämättömällä sidoksella. Siitä, mitä harjoitettiin, ei puhuttu periaatteena vaan teknisenä taidonnäytteenä. Kuulin kyllä puhuttavan kylmistä ja lämpimistä väreistä, väreistä jotka nostavat toisiaan esiin ja mitä muuta sellaista onkaan; jokaisen esityksen kohdalla saatoin kuitenkin huomata, että pysyteltiin hyvin ahtaassa piirissä kykenemättä muodostamaan siitä kokonaiskuvaa tai hallitsemaan sitä.
Kysyin neuvoa Sulzerin sanakirjalta (4), mutta sieltäkään en löytänyt pelastusta. Ajattelin asiaa itsekseni, ja keskustelua elävöittääkseni ja tehdäkseni usein perinpohjaisesti ruoditun aiheen jälleen merkitykselliseksi viihdytin itseäni ja ystäviäni paradokseilla. Minulla oli erittäin selvä kokemus sinisen epäitsenäisyydestä ja olin huomannut sen läheisen sukulaisuuden mustan kanssa, ja nyt tuli mieleeni väittää: ”Sininen ei ole mikään väri!”, minkä seurauksena sain nauttia herättämistäni yleisistä vastaväitteistä. Angelikan (5) ystävyyteen ja ystävällisyyteen olin jo monesti saanut tukeutua tuollaisissa tilanteissa. Hän oli esimerkiksi kehotuksestani maalannut kuvan ensin vanhojen firenzeläisten tapaan harmaalla harmaalle ja sen jälkeen maalannut täysin lopullisen ja valmiin valohämyn päälle läpikuultavalla värillä, mikä herätti ilahduttavan vaikutelman, vaikkei sitä voinutkaan erottaa tavalliseen tapaan maalatuista kuvista. Ainoastaan Angelika osoitti minulle nyt myötämielisyyttä ja lupasi maalata pienen maiseman ilman sinistä. Hän piti sanansa ja tuloksena oli hyvin sievä ja harmoninen kuva, suunnilleen samaan tapaan kuin värisokea näkisi maailman, joskaan en halua kieltää, että hän käytti mustaa, joka vivahti sinisen suuntaan. Todennäköisesti kyseinen kuva on jonkun taiteenharrastajan käsissä, jolle tämä anekdootti lisää sen arvoa entisestään.
Oli täysin luonnollista, ettei tämä ratkaissut mitään, vaan asia ajautui pikemminkin seuralliseen leikinlaskuun. En kuitenkaan luopunut atmosfääristen värien ihanuuden tarkastelemisesta, joiden parissa oli selvästi havaittavissa ilmaperspektiivin mitä ehdottomin tasovaihtelu (Stufenfolge) sekä kaukaisuuden ja lähellä olevien varjojen sinisyys. Sirocco-taivaan ja purppuranväristen auringonlaskujen aikaan saattoi nähdä mitä kauneimpia merenvihreitä varjoja, joihin kiinnitin sitäkin enemmän huomiota, kun jo varhaisimmassa nuoruudessani, ensimmäisiä tutkimuksia tehdessäni en ollut voinut olla ihailematta tätä ilmiötä päivän noustessa sytytetyn valon taustalla. Nämä havainnonteot olivat kuitenkin ainoastaan satunnaisesti järjestettyjä ja keskeytyivät ja syrjäytyivät niin monien muiden kiinnostuksenkohteiden takia, että paluumatkalle lähdettyäni jätin taiteen ja kaiken sitä koskevan tarkastelun näköpiiristäni monien vieraiden asioiden vyöryessä joukoittain tilalle.
Kun pitkän keskeytyksen jälkeen vihdoin löysin vapaata aikaa jatkaakseni aloitettua työtä, tuli koloriittia koskien mieleeni jotain sellaista, mitä olin aavistellut jo Italiassa. Olin nimittäin vihdoin oivaltanut, että värejä oli fysikaalisina ilmiöinä lähestyttävä luonnon taholta saadakseen niistä irti jotain taiteen kannalta hyödyllistä. Muun maailman tavoin olin vakuuttunut siitä, että kaikki värit sisältyvät valoon; asiaa ei koskaan ollut ilmaistu minulle toisella tavoin, enkä ollut koskaan löytänyt vähäisintäkään perustetta epäillä sitä, koska en ollut aiheesta enempää kiinnostunut. Akatemiassa olin kuunnellut fysiikan luentoja ja nähnyt suoritettavan kokeita kuten kuka tahansa. Leipzigissä Winkler, yksi ensimmäisistä sähkön alalla ansioituneista, käsitteli tätä osuutta hyvin perusteellisesti ja rakkaudella, niin että kaikki kokeet ja niiden edellytykset ovat lähestulkoon vieläkin täydellisinä muistissani. Jalustat oli maalattu kokonaan sinisiksi ja laitteen osien sitomiseen ja ripustamiseen tarvittiin kauttaaltaan sinisiä silkkilankoja, mikä tuli aina uudelleen mieleeni ajatellessani sinistä väriä. Sitä vastoin en muista koskaan nähneeni kokeita, joiden on tarkoitus osoittaa Newtonin teoria toteen, koska ne kokeellisessa fysiikassa usein lykättiin tuonnemmaksi riippuen auringonpaisteesta ja näytettiin luentojärjestyksen ulkopuolella.
Johann Wolfgang von Goethe: Väriympyrä, jossa väreihin on liitetty ominaisuuksia: kaunis (schön), jalo (edel), hyvä (gut), hyödyllinen (nützlich), alhainen (gemein), tarpeeton (unnöthig). Akvarelli (1809)
Kun nyt aikomuksenani oli lähestyä värejä fysiikan taholta, luin jostain oppikirjasta asiaa koskevan perinteisen luvun, ja koska en voinut kehitellä siellä kuvatusta opista mitään omia tarkoituksiani varten, halusin vähintäänkin nähdä kyseiset ilmiöt itse. Tätä varten minulle tarjosi tarvittavat välineet ystävällisen avoimeen tapaansa hovineuvos Büttner (6), joka oli tuonut ne mukanaan muuttaessaan Göttingenistä Jenaan. Puuttui enää ainoastaan pimeä huone, joka saataisiin aikaan sulkemalla ikkunaluukut huolellisesti, tarvittiin ainoastaan Foramen exigum (7), joka minun oli tarkoitus kaikella tunnontarkkuudella antaa porata peltiin annettujen mittojen mukaan. Kuitenkin vastoinkäymiset, jotka estivät minua toteuttamasta kokeita esikuvan, tähänastisen metodin mukaisesti, olivat syynä siihen, että lähestyin ilmiöitä aivan toiselta suunnalta ja tartuin niihin päinvastaisella metodilla, jota aion vielä perusteellisesti kuvailla.
Tähän samaan aikaan ryhdyin uudistamaan asuntoani. Tässäkin minulla oli mielessäni aikaisempi aikeeni. Uudessa asumuksessani oli pitkä, kapea huone, jonka ikkuna antoi lounaaseen; parempaa en olisi voinut toivoa! Uudessa rakennusprojektissani oli kuitenkin niin paljon tekemistä ja niin monia esteitä ilmaantui, ettei pimeästä huoneesta tullut mitään. Prismat olivat pakattuina samalla tavoin kuin tullessaan, laatikossa pöydän alla, ja ilman niiden jenalaisen omistajan kärsimättömyyttä ne olisivat saattaneet jäädä sinne vielä pitkäksi aikaa.
Hovineuvos Büttner, joka antoi mieluusti toistenkin hyötyä kaikista omistamistaan kirjoista ja instrumenteista, toivoi kuitenkin, kuten jokaisen varovaisen omistajan sopiikin, ettei varastoituja tavaroita pidettäisi liian kauan lainassa, että ne annettaisiin ajoissa takaisin ja että ne mielellään varastoitaisiin uudelleen. Hänen muistinsa oli pettämätön tällaisissa asioissa, ja tietyn ajan kuluttua häneltä alkoi tulla taajalti muistutuksia. Hän ei tosin halunnut lähestyä minua niillä suoraan, vaan sain ainoastaan ystävän välityksellä Jenasta tiedon, että tämä kelpo mies on kärsimätön ja alkanut pelätä, ettei hänen lainaamaansa laitetta lähetetäkään takaisin. Pyysin välittömästi lisäaikaa, jonka myös sain, mutten käyttänyt sitä sen paremmin: täysin toiset kiinnostuksenkohteet pitivät minua vallassaan. Väri, kuten yleensäkään kuvataiteet eivät näihin aikoihin juuri vetäneet huomiotani puoleensa, vaikka suunnilleen näihin aikoihin Saussuren (8) Montblancille tekemien matkojen ja siellä käytetyllä syanometrilla tehtyjen tutkimustulosten johdosta kirjoitin yhteen havaintojani taivaan sinisyyden ilmiöistä, sinisistä varjoista ynnä muusta vakuuttaakseni itseni ja muut, että sinisyys eroaa vain asteeltaan mustuudesta ja pimeydestä.
Niin kului hyvän aikaa, ja ikkunaluukkujen kevyt muokkaus ja pienen aukon toteutus olivat jääneet tekemättä, kun sain ystävältäni kirjeen, jossa mitä kiihkeimmin pyydettiin lähettämään prismat takaisin, jos kohta ainoastaan, jotta hän voisi varmistua niiden olemassaolosta ja voisi pitää niitä taas jonkin aikaa varastoituina. Saisin ne pian taas takaisin pidempiaikaista käyttöä varten. Voisin mieluusti lähettää prismat paluulähetin matkassa. Koska en juuri sillä hetkellä halunnut askarrella näiden tutkimusten parissa, päätin toteuttaa tämän oikeutetun vaatimuksen saman tien. Olin jo ottanut laatikon esiin antaakseni sen lähetille, kun mieleeni tuli, että haluaisin sittenkin katsoa pikaisesti prisman läpi, mitä en ollut tehnyt sitten varhaisimman nuoruuteni. Muistin kyllä, että kaikki näyttäisi värikkäältä, mutta en enää muistanut millä tavoin. Olin parhaillaan täysin valkoisessa huoneessa; ottaessani prisman silmieni eteen odotin Newtonin teoriaa muistellen, että olisin nähnyt koko valkoisen seinän eriasteisesti värittyneenä ja sieltä silmään palaavan valon moniin värikkäisiin valoihin jakaantuneena.
Miten ihmeissäni olinkaan, kun valkoinen seinä prisman läpi katseltuna näytti edelleen valkoiselta; kun ainoastaan siellä, missä se rajautui johonkin tummaan, syntyi jokin enemmän tai vähemmän määrätty väri; ikkunanpuitteet näyttivät mitä iloisimmin värittyneiltä, kun taas vaaleanharmaalla taivaalla ei näkynyt jälkeäkään värityksestä. Minun ei tarvinnut miettiä kauaa kun tajusin, että värien synnyttämiseen tarvitaan raja, ja sanoin itsekseni saman tien ääneen kuin vaiston ajamana, että newtonilainen oppi on väärässä. Nyt prismojen takaisin lähettämistä ei voinut ajatellakaan. Yritin rauhoittaa niiden omistajan moninaisin ylipuhumisin ja kohteliaisuuksin, ja onnistuinkin siinä. Saatoin nyt minulle sisällä ja ulkoilmassa näyttäytyneet satunnaiset ilmiöt yksinkertaisempaan muotoon, ja muotoilin niiden pohjalta mustia ja valkoisia kuvatauluja käyttäen soveliaita kokeita. […]
Suomentajan huomautukset:
(1) Alkuteksti: Goethe, Johann Wolfgang von (1810) ”Konfession des Verfassers” teoksesta Zur Farbenlehre. 2e Teil: Materialien zur Geschichte der Farbenlehre. 6. Abteilung: 18. Jahrhundert. Tübingen: Cotta. S. 666–678. Linkki alkuteoksen faksimileen.
(2) Gérard de Lairesse (1641–1711), alankomaalainen maalari, jonka taideteoreettisia tutkielmia luettiin tänä aikana ahkerasti.
(3) Johann Heinrich Meyer (1760–1832), kuvataiteilija ja taidehistorioitsija, jonka teoksesta Geschichte des Kolorits (Värinkäytön historia) tässä on puhe.
(4) Johann Georg Sulzer (1720–1779), berliiniläinen esteetikko ja filosofi. Kyseessä teos Allgemeine Theorie der schönen Künste (Kaunotaiteiden yleinen teoria), Leipzig 1771–1774.
(5) Angelika Kauffmann (1741–1807), sveitsiläissyntyinen taidemaalari.
(6) Christian Wilhelm Büttner (1716–1801), filologian professori ensin Göttingenissä ja vuodesta 1783 lähtien Jenassa.
(7) Pieni aukko ikkunaluukussa, josta tutkittava valonsäde päästetään läpi.
(8) Horace Bénedict de Saussure (1740–1799), geneveläinen professori ja kuuluisa geologi.