”Hesselin teoksen nimi viittaa taidehistorioitsija Ernst Gombrichin (1909–2001) teokseen Taiteen historia (1950), johon ei mahtunut naisia taiteilijoina kuin vasta kuudenteentoista julkaisuun vuonna 1995 – johon siihenkin hyväksyttiin vain yksi nainen – – Kirja kuvaa, kuinka vuosisatojen ajan naiset ovat vaikuttaneet taiteeseen ja toimineet johtohahmoina eri tyylikausien parissa.”
”Rääk’s exhibition leads visitors into its own entropy—a controlled chaos and a system of material objects, hard and soft elements, sculptures that can be almost recognized but are mostly strange and disturbing, and smells that defy expectations based on visual perception. […] Morphogenesis is a project of artistic research, articulated in multiple forms: sketches, notes, materials, experiments. But it is also an inhabitable space and a multisensory presentation.”
”Ihmisten rakentamia monumentteja on pystytetty, ja pystytetään, konkreettiseksi muistuttajaksi oletetusta tärkeydestä. Niiden avulla on haluttu ohjata huomiota historialliseen henkilöön tai tapahtumaan ja toisaalta myös monumentin pystytysalueeseen; maisemaan ja arkkitehtuuriin. Tällaiset spesifit kansallismonumentit ovat historiallisesti kohdentaneet huomionsa juuri kansallisten aatteiden ja mahtavuuden esilläpitämiseen. Kansallista muistia määrittää kuitenkin rakenteellisesti poissulkevuus nostettaessa jalustalle tiettyjä henkilöitä ja tarinoita ja unohdettaessa aktiivisesti toisia. Ristiriitaisuus tulee monesti näkyväksi juuri kohtaavan subjektin ja teoksen välillä, kun julkinen tila, siellä sijaitseva ja tapahtuva monumentti ja eri yleisöt eivät kohtaa yhtenäisellä tavalla.”
”Ambivalenssi, moniselitteisyys, ulkoa tulevien ratkaisumallien puute. Voisi ajatella, että mitään terveellisempää ei voisi ajassamme tapahtua kuin tällaisten kokemisen tapojen uudenlainen oppiminen. Tilanteet, joissa on kerrankin pakko kokea jotain yksin ja olla vastuussa siitä, mitä minussa ja minulle tapahtuu. Aistit kun eivät ole passiivinen valkokangas, jolle todellisuus räimii kuviaan, vaan alati elävä, muutettavissa oleva mahdollisuuksien voimakenttä, jonka rikastaminen ja syventäminen on elinikäinen ilo ja haaste.”
”Piste tavoittaa hyvin ajan hengen sekä näyttelyiden käsitteessä ja kokemisessa tapahtuneen muutoksen. – – Claire Bishop kirjoittaa museosta harmaana alueena, joka ei ole enää katseen kautta tarkasteltaville teoksille omistettu valkoinen kuutio eikä myöskään aikasidonnaiselle kokeelliselle teatterille ja esitystaiteelle tarkoitettu black box, vaan jotakin näiden väliltä. Teokset ovat koettavissa moniaistisesti, niillä on tapahtumallinen ja aikaan sidottu ulottuvuus, mutta toisaalta myös kestollinen, tapahtuma-ajan ylittävä olemus. Lisäksi teokset ovat olemassa lukemattomilla näytöillä, joiden läpi niitä katsotaan tallentamisen hetkellä ja tallenteena.”
”Yhtenä isona teemana jäi mieleen kummittelemaan tuo kirjan nimessäkin esiintyvä yleinen väsähtäminen. Vaikka teksteissä vihjataan, että juuri taiteesta voi löytää valonpilkahduksia, ei 2010-luku näyttäydy tulevaisuususkoisena aikana, ei edes välttämättä hirveän transgressiivisena kriisiaikana, vaan jonkinlaisena ristiriidoissa jumittavana ja vellovana aikakautena.”
”Spekulatiivisia tulevaisuuksia luomalla Sansour tuo esiin sen, miten toistuva, kollektiivinen trauma on muovannut palestiinalaista kansallisidentiteettiä. Yrityksestä estetisoida uudenlaisia tulevaisuuksia syntyy eräänlainen väylä toivon ja tahdonvapauden takaisinlunastukselle. Se on selviytymiskeino loputtomalta näyttäytyvässä kierteessä, jossa väkivalta ja hävitys ovat arkipäivää.”
”Kollektiivi on luonteva tapa purkaa yksilökeskeisyyttä ja neromyyttiä. Kollektiiviseen työskentelyyn liittyy jossain määrin aina utopistinen ulottuvuus ja ajatus yksilön rajat ylittävästä symbioottisesta mielestä, joka tuottaa jotakin perinteisen yksilötaiteilijan saavutukset ylittävää. Monta mieltä ja ruumista tuntee ja kokee enemmän kuin yksi, ja kollektiivisessa työskentelyssä tapahtuvassa metamorfoosissa kokemukset ja ajatukset sekoittuvat, ja niistä syntyy yksi yhteinen olio.”
”Valokuvat taltioivat neulasentarkasti vanhaa monilajista puustoa. Naavat roikkuvat vanhoista puista pitkinä rimpsuina. Metsä avautuu kuvissa tarkkoihin näkymiin erilaisten puiden, lahopuiden ja konkeloiden kautta. Puut ovat pystyssä, vinossa toisiaan vasten, vaakatasossa ja maassa. Näyttelyssä olevissa valokuvissa on esillä täydellisiä kuvia rikkumattomista luonnonmetsistä lahopuineen ja ötököineen. Luonnonmetsässä ei ole käynyt kirves, metsäkone eikä hallin hammas.”
”Kauhukuvastosta huolimatta Final Cut ei ehkä ole kauhusarjakuva, mutta se on kauhistuttava, ja suurin osa tästä tunteesta syntyy Brianin ja Laurien välisestä jännitteestä. […] Jännite tuo mieleen Ruuminryöstäjät lukijan odotellessa koko ajan, milloin Brianin siistin kiltin pojan ulkokuori viimein murtuu paljastaen takaansa jotakin kammottavaa ja hirviömäistä. Final Cutin voisi hyvinkin lukea ’incel’-apologiana; tarinana kivasta tyypistä, joka ei kuitenkaan saa tyttöä, vaikka on kaikin puolin mukava, lempeä ja huomioon ottava.”
”Vaikka selkeät narratiivit palvelevat ymmärretyksi tulemista, taide toimii monesti abstraktilla tasolla. Toksiset ihmissuhteet häilyvät näyttelyn taustalla, mutta etusijalle nousevat muut asiat. Salitekstissä Piiroinen mainitsee, että hän on ollut yksi niistä naisista, jotka ovat olleet pakomatkalla ja etsimässä omaa ääntään. Näyttely ei ole synkkä. Se on pikemminkin jostakin painolastista vapautumisen esittelyä, ehkä vapauden itsensä ilmaisua.”
”Blanchot´n tekstin rivien väleissä kulkevat ajatukset viittaavat alituiseen estetiikan ja taiteellisen luomisen perusedellytyksiin. Millaisessa tilassa tai tilanteessa mahdollistuu mahdollisimman pidäkkeetön luovuus vailla järkeä ja järjen kontrollia? Tuhon tilassa? Tällaisessa tilassa tekijä ei suunnittele tekstiä järjellä, aktiivisesti, vaan hän heittäytyy pikemminkin intuition valtaan, hyppää kuilun ja tuhon reunalle, antautuu menemään.”