Uskallan väittää, että jokaiselle lukijalle Marimekon muotoilu herättää visuaalisia mielikuvia. Kenties muistoja Marimekon tekstiileillä vuoratuista sisustuksista; sukujuhlista, joissa useammalla on yllään Marimekkoa; katukuvassa olkapäillä keikkuvista eri värisistä logokangaskasseista; tai Maija Isolan (1927–2001) suunnittelemalla Unikko-kuosilla koristetuista objekteista kännykkäkuorista kävelysauvoihin ja raitiovaunuihin.
Tekstiilit ja tekstiiliteollisuus ovat olleet olennainen osa suomalaista muotoilun sekä teollistumisen historiaa. Tekstiilit olivat myös Marimekon (1951) lähtökohta, sillä yritys syntyi vuonna 1949 perustetun kangaspaino Printexin pariksi. Marimekon ensimmäisen muotinäytöksen tarkoituksena oli esitellä, miten Printexin kankaita voitaisiin käyttää vaatteissa. Myöhemmin kangaspaino fuusioitiin Marimekkoon. Marimekko vakiinnutti jo 1950-luvulla asemaansa laajemminkin suomalaisen muotoilun kentällä, osallistuen kansainvälisiin muotoilunäyttelyihin ja biennaaleihin.[1] Yritys on pyrkinyt sen 75-vuotisen historian aikana myös elämäntapojen muotoilijaksi.

Vaatemuotoilua naisilta naisille ja unisex-ideoiden prototyyppi
Marimekon varhaisina vuosikymmeninä vaatesuunnittelijoiden koulutustaustat edustivat eri taiteita. Esimerkiksi Vuokko Nurmesniemi (1930–2026) oli koulutukseltaan keraamikko ja Annika Rimala (1936–2014) oli opiskellut graafista suunnittelua. Liisa Suvanto (1910–1983) oli taustaltaan sisustustekstiilien suunnittelija. Koulutusten kirjo loi mahdollisuuksia ajatella vaatemuotoilua uudella tavalla.
Marimekko keskittyi 1950-luvulla naisten vaatteisiin, joissa ei pyritty korostamaan vartalon muotoja. Tavoite erosi aikakauden tiimalasivartaloa tavoittelevasta naisten muodista. Marimekon 1950-luvun päävaatesuunnittelija Vuokko Nurmesniemi vältti ylimääräisiä muotolaskoksia ja leikkauksia. Kangas kuvioineen oli vaatteen lähtökohta. Hänen vaatesuunnittelulleen oli tyypillistä kankaan kuvioiden ”kunnioittaminen”, jolloin vaatteen muoto sopeutettiin kankaaseen sopivaksi. Nurmesniemen suunnittelemiin kankaisiin sisältyi usein raitoja, leikkisiä geometrisia kuvioita ja erilaisia väripintoja. Vaatesuunnittelussaan hän korosti mukavuutta ja käytännöllisyyttä: suunnittelun pyrkimyksenä oli luoda liikkumisenvapautta, vaatteita jokapäiväiseen käyttöön.[2]
Marimekon omintakeisia naisten vaatteita myös kummeksuttiin. Vuonna 1962 yhdysvaltalaisessa LIFE-aikakauslehdessä esimerkiksi kirjoitettiin, että Marimekon vartalonmuodot peittävä, väljää muotokieltä edustava ”säkkimäinen” mekko ei ollut miesten mieleen.[3] Tekstiililehden (1966) haastattelussa Marimekon toimitusjohtaja Armi Ratia (1912–1979) vuorostaan korosti, että ”tavoitteena on luoda omalta suomalaiselta pohjalta suomalaisen naisen puku, jonka hän myös sisäisesti hyväksyy omakseen. Kantaja on pääasia. Puvun tehtävänä on kantajan persoonallisuuden esiintuominen suomalla vapautta ja väljyyttä hänen vartalonsa liikkeisiin.”[4] Ratian näkemys havainnollistaa, kuinka muotoilulla voidaan ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ja sukupuoleen liittyviin kysymyksiin. Vaatemuotoilulla voidaan esimerkiksi haastaa ja kritisoida sukupuolittuneita normeja, jotka vaikuttavat pukeutumiseen.[5] Marimekon naisten vaatteiden suunnittelussa ei palveltu miesten katsetta, vaan naisten vaatteiden ensisijainen tehtävä oli palvella naisia. Tasa-arvoisuutta pyrittiin lisäämään suunnittelun keinoin.
Vuonna 1986 Annika Rimala ilmaisi haastattelussa näkemyksensä 1950-luvun miessuunnittelijoiden luomasta naisten muodista:
”Sitten kaikki muotitaiteilijat, ne oli miehiä. Siinä oli se sodanjälkeinen muoti, joka oli intensiivistä naisvihaa, – 1950-luku. Jumalattomat korsetit ja stilettikorot, ilmeisesti niillä oli ollut jumalattoman häijyt äidit, musta se oli uskomatonta naisvihaa.”[6]
Rimalan näkemyksessä kolmenkymmenen vuoden takaisesta vaatesuunnittelusta kuuluu naissuunnittelijoiden ja muodin muutokset 1950-luvulta 1980-luvulle. Huomionarvoista on myös, että Marimekon alkuvuosikymmeninä naiset suunnittelivat vaatteita naisille.
Miesten vaatteet tulivat Marimekolle vuonna 1956 Nurmesniemen suunnitteleman Jokapoika-kauluspaidan myötä. Edelleen tuotannossa olevaa Jokapoikaa on sen 70-vuotisen historian aikana tehty eri väreissä ja kuoseissa, mutta sen tunnetuin versio on valmistettu Nurmesniemen suunnittelemasta, raidallisesta Piccolo-kankaasta.Ensimmäiset kauluspaidat valmistettiin suunnittelijan puolisolle sisustusarkkitehti ja muotoilija Antti Nurmesniemelle sekä muotoilija Tapio Wirkkalalle. Marimekkoa koskevista valokuva-aineistoista käy kuitenkin ilmi, että jo 1950–1960-luvuilla Jokapojan ottivat käyttöön myös naiset, jolloin siitä muodostui Marimekon ensimmäinen unisex-vaate. Vaatetta ei tuolloin feminisoitu naisten käyttöä varten, vaan vaatteen nimi viittasi edelleen poikiin ja kauluspaidassa oli tyypillinen miestenpaidan, oikeanpuoleinen napitus; perinteisesti naisten paidoissa napit ovat vasemmalla. Nappien sijainti onkin ollut yksi vaatteiden sukupuolittamisen tapa. Vaatteen sukupuolisuutta tuotetaan ja muokataan myös esimerkiksi vaatteen muotokielellä, istuvuudella, väreillä tai kuvioinnilla.[7]
Jokapojan muotoutuminen unisex-vaatteeksi oli esimerkki edelläkävijyydestä: muutos tapahtui jo ennen 1960-luvun jälkipuoliskon kansainvälistä unisex-muotia. Paitaa käytti edustustehtävissään myös Armi Ratia. Ratian pukeutumisen Jokapoika-paitaan voi tulkita pyrkimyksenä murtaa sukupuolitettuja pukeutumissääntöjä. Kauluspaita, puku ja housut olivat vakiinnuttaneet asemansa perinteisinä miesten vaatteina, mutta unisex-muodin ja sukupuoliroolien murroksen myötä ne hyväksyttiin laajemmin naistenkin käyttöön. Vaatesuunnittelu ja vaatteiden uudet käyttötavat heijastelevat yhteiskunnassa tapahtuvaa kehitystä, tässä tapauksessa naisten aseman muutosta yritysmaailmassa.

Marimekon työntekijöistä suurin osa oli naisia. Sukupuoli nostettiin usein esille Marimekkoa ja Armi Ratiaa koskevissa kirjoituksissa: Ratia olikin vuonna 1972 ensimmäinen suomalainen vientipalkinnon saanut nainen. Kirjailija-toimittaja Juha Tanttu kirjoittaa Ratiaa käsittelevässä teoksessaan hänen kommentoineen sukupuoltaan kuitenkin toissijaisena asiana: ”Niin en minä tahallani mikään sufraketti ole, minä ihan sattumalta olen nainen.”[8]
Unelmointia, Marimekko-ihmisiä ja suunnanmuutoksia
Marimekon kansainvälistyminen kiihtyi 1960-luvulla. Vuosikymmen oli yritykselle kasvun ja unelmoinnin aikaa: suurin unelmista oli Marikylä-hanke. Ajatuksena oli, että yrityksen toimintaa keskitettäisiin Porvooseen lähelle Skaftkärrin asuinaluetta. Kahdeksan hehtaarin suuruiselle alueelle rakennettaisiin kokonainen kylä henkilökuntaa varten. Arkkitehti Aarno Ruusuvuoren (1925–1992) oli määrä suunnitella tehdas ja asuinrakennukset: ”ensimmäiseen” Marikylään kaavailtiin 250 eri kokoista taloa sekä Marimekon tehdasta. Armi Ratian mukaan Porvoon kylän jälkeen tavoitteena oli rakentaa ”Suomeen ainakin kymmenen ja ulkomaille lisää”. Porvoon Marikylä-haaveisiin sisältyi myös motelli sekä itsepalveluperiaatteella toimiva Marimekko-myymälä, jossa olisi voinut asioida autolla, drive-in-periaatteella.[9] Suunnitelmassa oli täten huomioitu 1960-luvun kiihtynyt autoistuminen ja sen vaikutukset ajan kaupunkisuunnitteluun.
Utopistinen suunnitelma ei ollut kaikkien mieleen. Kuten yrityksen hallituksen jäsenenä 1960-luvulla toiminut Jörn Donner kirjoittaa, ”Marimekon työntekijöiden kannalta mahdollinen muutto Porvooseen leijui ilmassa uhkana, ei houkutuksena”. Unelman toteuttamisen tiellä oli muitakin haasteita, ja vuonna 1963 rekisteröidyn Marikylä-yhtiön hanke kaatuikin vuosikymmenen lopulla rahoitusvaikeuksiin.[10] Marikylää varten ehdittiin kuitenkin toteuttaa Ruusuvuoren suunnittelema koetalo ja muutama elementtirakenteinen Marisauna.
Maritalon prototyyppi rakennettiin vuonna 1966 yrityksen Porvoossa sijaitsevan edustuskartano Bökarsin maille. Tummansininseksi maalattu koetalo oli rakenteeltaan pitkä ja kapea, koostuen neljästä esivalmistetusta osasta. Taloon, jonka pinta-ala oli 48 neliömetriä, kuului kylpyhuone, keittiö, makuuhuone ja olohuone. Ulko-ovi sijaitsi olohuoneen kulmassa ja sisäänkäyntiterassin toisella puolella sijaitsi varastotila.[11]
Maritalosta tehtiin useita visuaalisesti näyttäviä aikakauslehtijuttuja kotimaassa sekä ulkomailla: talosta otetuissa värivalokuvissa näkyy ikkunoita koristavat värikkäät, graafiset Marimekko-tekstiilit. Koivujen ja mäntyjen sekaan kalliolle rakennettu Maritalo erottui väreillään ja suurilla ikkunoillaan. Marikylän kokonaisvaltaisen muotoilun ajatuksia on yhdistetty esimerkiksi saksalaisen filosofian kokonaistaideteoksen käsitteeseen (saks. Gesamtkunstwerk).[12]

Marisaunaa oli määrä myydä myös Marikylästä erillisenä tuotteena, muun muassa Yhdysvaltoihin. Marisauna koostui kolmesta, lasiseinillä toisistaan erotetusta osasta: terassista, pukuhuoneesta ja saunatilasta. Pakettina myyty sauna yhdisti arkkitehtuurin, laajan esineistön ja pukeutumisen. Englanninkielisen esitteen mukaan pakettiin kuului saunarakennuksen lisäksi esineitä kylpytakeista pyyhkeisiin, saippuoihin ja kylpyharjoihin. Ulkotilan pystyi halutessaan koristamaan Marimekko-kankaalla. Saunasta otetuissa aikalaisvalokuvissa näkyy esimerkiksi terassin suojaksi viritetty Maija Isolan suunnittelema Lokki-kangas.[13] Vaikuttaisi siltä, että ainoa paikka, jossa Marimekosta riisuuduttiin, oli saunatila.
Marikylä-hanke osoittaa, miten kokonaisvaltaista muotoilua hyödynnettiin Marimekossa unelmoinnin välineenä. Esimerkiksi Uudenmaan Sanomissa kirjoitettiin vuonna 1967 yrityksen laajentumisesta elämäntavan muotoilijaksi. Artikkelin otsikossa huomioitiin, että yritys ei edustanut enää ”vain Marimekkoja vaan talojakin.” Artikkelin mukaan Bökarsiin pystytetty Maritalo ei vastannut kuitenkaan lopullista suunnitelmaa. Maritalon muotoiluprosessi jatkui, ja suunnitteilla oli myös prototyyppiä suurempia, 60- ja 100-neliöisiä taloja.[14]
Kuten Jaakko Uoti vuonna 2012 Mustekalan edellisessä muotoiluaiheisessa teemanumerossa kirjoitti, Marimekko edusti Armi Ratian mielestä sosiaalidemokraattista muotoilua.[15] Ratia olikin kahdenkymmenen vuoden ajan sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen, mutta erosi puolueesta lopulta vuonna 1976. Marikylä oli Ratian unelma omasta kyläyhteisöstä.[16] Se muistuttaa sosiaalidemokraattista, ruotsalaisen kansankodin ideaalia yhteisöllisyyden luomisesta. Ratia oli konseptoinut myös pukeutumista arkkitehtuurina, vaatteen toimiessa ihmisen kotina.[17] Marimekko pyrki pukemaan muotoilullaan niin ihmisiä kuin tilojakin.
Vastaavanlaisesta, kokonaisvaltaisen Marimekko-muotoilun ideaalista kertoi myös edustuskartano Bökarsissa miehille asetettu pukukielto. Vieraiksi saapuneet miehet ohjeistettiin pukeutumaan sen sijaan talon tarjoamiin Jokapoika-paitoihin. Ruotsalaisen toimittajan Rebecka Tarschysin mukaan myös tehtaalla työskennelleet henkilöt olivat pukeutuneet Marimekon vaatteisiin, ja yrityksen muotoilu näkyi esimerkiksi tehdasrakennusta koristavissa, Marimekko-kankain verhoilluissa sisustustyynyissä.[18]
Vuonna 1961 Marimekko-tuotteita myyneen yhdysvaltalaisen Design Research -yrityksen mainoksessa siteerattiin Armi Ratiaa: ”I sell a new woman, the Marimekko woman. She may work in office or at home, but her style in wearing dresses is to forget them.”[19] Idea Marimekko-naisesta osoittaa yrityksen tavoitteen luoda Marimekosta elämäntapaa. Tätä pyrkimystä alleviivasi tapa käyttää ”mari”-etuliitettä yrityksen viestinnässä ja mainoksissa, kuten kirjoitettaessa esimerkiksi ”Maripaidoista”.[20]
Marimekkoa konseptoitiin 1960-luvulla elämäntapana ja Marikylä-hanketta voi pitää tämän elämäntapa-ajattelun kulminaatiopisteenä.[21] Vuosikymmenen lopulla Marikylä-hanke haudattiin. Samoihin aikoihin yrityksen hallitsemattomasti laajentunutta tuotemäärä karsittiin; joidenkin lähteiden mukaan siihen oli kuulunut noin 7000 nimikettä. Tuotevalikoima sisälsi muun muassa plyysivaatteita, teddytakkeja, muovitarjottimia ja huopatossuja. Saneerauksen jälkeen syntyi pääasiassa ”tekstiilisidonnainen Marimekko, ei lasin ja saippuan, talojen ja huonekalujen ym. valmistaja”.[22] Vuonna 1970 perustettu sisaryhtiö Décembre Oy otti pientavaroita ja muita marginaalisiksi jääneitä tuotteita myyntiin.[23] Uuden yrityksen kuvaus oli Armi Ratian tyylille uskollisesti omaperäinen ja lennokas:
”Kaikkea lain sallimaa liiketoimintaa: munanlämmittäjä, uunikinnas, möhkö, napaharja, postikortit, paperi, saapas, hajut, maut, makuulevyt, loitsut, lannevaate, tiilitehdas, riisinviljely, kalastus ja metsästys, lasi tai metalli.”[24]
Kuvauksessa yrityksestä hahmoteltiin yhtälailla kokonaisvaltaista muotoilijaa. Décembre siirtyi Marimekon omistukseen vuonna 1983, ja Marimekon esineistö kattaa nykypäivänä jälleen laajasti kodin tuotteita. Marikylä-ideallekin löytyi uusi käyttötarkoitus 2010-luvulla, kanta-asiakasohjelman nimenä.[25] Näin Marimekon asiakaskunnasta tehtiin Marimekko-ihmisiä, Marikyläläisiä.
Unisex-ideat osaksi Marimekon suunnittelua
Vuonna 1969 Armi Ratia kirjoitti:
”Olen tullut oikein rehelliseksi itselleni alueella Marimekon suunnittelu: me poljemme liikaa paikallamme – –. Meidän on oikein vakavissamme mentävä peilin eteen ja katsottava kuvaamme maailmalla. Asioita, jotka ensimmäisenä tulevat mieleeni, ovat: – – nainen/mies-yhdistelmän puuttuminen.”[26]
Olen väitöskirjassani (2026) tulkinnut Ratian mainitseman nainen/mies-yhdistelmän tarkoittavan vaatteiden unisex-ideoita.[27] Marimekosta tuli koko perheen vaatettaja varsinkin 1960-luvulla unisex-vaatteiden myötä. Unisex-vaatteet mahdollistivat laajemman asiakaskunnan palvelemisen ja ajan hengen mukaisesti ne viestivät tasa-arvoajatuksista. Yksittäiset vaatteet ja mallistot saattoivat olla suunnattu eri sukupuolille ja sukupolville.
Annika Rimalan Tasaraita-trikoomalliston (1968) myötä luotiin pohja yrityksen ohjelmalliselle unisex-suunnittelulle, jota toteutti Rimalan lisäksi etenkin Pentti Rinta (s. 1946). Tasaraita-mallisto perustui samankaltaiselle toistettavuuden ajatukselle kuin Marikylään suunnitellut rakennukset: Rimala oli malliston suunnittelussa inspiroitunut yhdysvaltalaisesta valmisvaateteollisuudesta. Ajatus oli, että samoja vaatteita voisi ostaa vuodesta toiseen. Vaakaraidoin kuvioitu, useita vaatekappaleita ja värivaihtoehtoja sisältänyt Tasaraita-mallisto oli yrityksen ensimmäinen alusta lähtien kaiken ikäisille suunnattu ja unisex-vaatteita sisältävä mallisto. Kenties juuri Tasaraita-mallisto edusti nainen/mies-yhdistelmää, johon Ratia 1969 viittasi – joka tapauksessa unisex-ideoista tuli vakituisempi osa Marimekon suunnittelua juuri 1960-luvun lopulla. Unisex-ideoita henkivät vaatteet ja mallistot olivat näkyvä osa yrityksen vaatetarjontaa läpi 1970-luvun.
Väitöstutkimuksessani kävi ilmi, että yrityksen mainosmateriaaleissa unisex-sana loisti kuitenkin poissaolollaan: tämän vuoksi tutkin unisex-vaatteiden sijaan unisex-ideoita. Vaatteiden representaatiot toteuttivat unisex-ideoita visuaalisesti vaatettamalla miehiä, naisia sekä lapsia. Tekstuaalisesti vaatteita osoitettiin ”aikuisille” ja ”lapsille” tai ”koko perheelle”, viestien niiden sukupuolineutraaliudesta. Samoihin vaatteisiin saattoi olla mainoskuvissa puettu kokonainen perhe.
Unisex-muodille oli tyypillistä, että vaatteet muistuttivat perinteisiä miesten vaatteita. Unisex tuntuukin tarkoittaneen ensisijaisesti miesten vaatteiden muotoilua sukupuolineutraaliksi. Monista miehille aiemmin suunnatuista vaatteista tuli unisex-muodin myötä sukupuolineutraaleja, mutta perinteiset naisten vaatteet – etenkin mekko ja hame – säilyivät sukupuolitettuina.
Vaikka suurimmilta osin Marimekon unisex-muoti painottui ei-feminiinisiin vaatetyyppeihin, Marimekon unisex-ideoilla oli marginaalinen feminiininen puoli. Esimerkiksi Tasaraita-malliston alun perin naisille suunnattuapitkää mekkoa esitettiin aikakauslehdissä miesten yllä 1960-luvulla, ja 1970-luvulla myös yrityksen omassa mainoksessa. Tulkitsen, että yrityksessä reagoitiin Tasaraita-mekon uudenlaiseen, aikakauslehdissä esitettyyn käyttötapaan ja päätettiin sisällyttää se yrityksen omaan mainoskuvastoon. Vaatteena Tasaraita-mekko edusti kuitenkin yksityisessä kodin piirissä pidettävää olovaatetta tai yöpaitaa. Mekon käyttö miehen yllä ei tullut siten julkiseksi – muutoin kuin harvoissa aikakaus- ja sanomalehtien representaatioissa.

Jokapoika-paidan ja Tasaraita-mekon tapauksessa unisex-ideoita luotiin vaatteelle jälkikäteen. Esimerkit kertovat muotoilun prosessiluonteesta ja muotoilutuotteiden merkitysten muutoksesta; suunnittelijat ja yritykset luovat merkityksiä tuotteille, mutta myös media ja käyttäjät osallistuvat merkitysten luomisen prosessiin. Muotoilutuotteiden ja kuluttajien välinen suhde on vuorovaikutteinen. Kuluttajilla on aktiivinen rooli muotoilutuotteiden merkitysten muokkaajina. Muotoilutuotteet, kuten vaatteet, saatetaan sopeuttaa kunkin kuluttajan omiin tarpeisiin. Muotoilutuotteet elävät ajassa, eikä niiden merkitykset ole muuttumattomia.[28] Suunnittelupöydällä sukupuolitetulle vaatteelle voidaan muotoilla jälkikäteen unisex-ideoita.
Varsinkin nykynäkökulmasta 1960-luvulla muodin sanastoon tulleeseen unisex-käsitteeseen liittyy problematiikkaa, sillä se on historiallisesti rakentunut pitkälti binäärisyydelle, naisia ja miehiä yhdistävälle pukeutumiselle. Visuaalisesti unisex esitettiin usein heteronormatiivisesti miehen ja naisen yllä yhtä aikaa nähtävinä samankaltaisina vaatteina. Huomioiden unisex-käsitteen historian, nykyisin etenkin englanniksi pukeutumiseen liitetyt termit ”sukupuoleton” ja ”sukupuolineutraali” (genderless, gender-neutral) huomioivat mielestäni paremmin sukupuolen ja sen ilmaisun moninaisuuden.
Unisex-muoti muutti 1960–1970-luvuilla perinteisten miesten vaatteiden merkityksiä sukupuolineutraaleiksi. Vaatteilla ei itsessään ole sukupuolta, vaan ne kantavat ja viestivät kulttuurisesti ja sosiaalisesti rakentuneita sukupuolittuneita merkityksiä, joiden perusteella ihmiset tekevät tulkintoja niiden sukupuolisuudesta tai sukupuolettomuudesta. Nämä merkitykset ovat myös aktiivisesti muokattavissa.[29] Vaikka hameita ja mekkoja on nähty osana sukupuolineutraalia vaatesuunnittelua sekä eri sukupuolien yllä esimerkiksi muotinäytöksissä ja muotikuvissa, ei niitä ole nykypäivänäkään omaksuttu laajemmin kaikkien sukupuolien vaatteiksi. Feminiinisiä unisex-ideoita esiintuova vaatemuotoilu mutta etenkin sen luomusten laajempi käyttöönotto olisivat toivottavia edistysaskelia kohti kaikkia sukupuolia koskevaa vapaampaa sekä monipuolisempaa pukeutumista.
Unisex-muoti laajensi 1960–1970-luvuilla etenkin naisten vaatevalikoimaa. Konkreettisesti tämä näkyy esimerkiksi juhlapukeutumisessa, johon liittyvissä ohjeistuksissa naisille annetaan nykypäivänäkin miehiä enemmän vaihtoehtoja. Tämä ilmeni esimerkiksi omassa, tammikuussa 2026 järjestetyssä väitöstilaisuudessani, jonka asukokonaisuutta pohtiessani puntaroin housupuvun ja näyttävän hameen välillä. Päädyin lopulta perinteisempään feminiinisempään vaihtoehtoon, sillä tutkimusaiheeni – vaatteiden unisex-ideat – oli niin pitkälti liittynyt perinteisesti maskuliinisina nähtyihin vaatteisiin.
*
Tarkastelemanani ajanjaksona Marimekon muotoiluajattelua hahmoteltiin ja laajennettiin. Se ulotettiin koskemaan niin vaatteita, tiloja kuin elämäntapaa. Yrityksessä konseptoitiin Marimekko-naisia ja marikyläläisiä. Marimekko reagoi ajan ilmiöihin, kuten pukeutumisen unisex-ideoihin. Maaperä niille oli luotu jo 1950-luvulla tasa-arvoa korostavan suunnittelun myötä, jossa luotiin naisille liikkumisenvapautta mahdollistavia mekkoja ja toisaalta haltuun otettiin miesten kauluspaita naistenkin vaatteena. Esseeni osoittaa, että Marimekon historiassa muotoilu on ollut haaveilun ja kannanoton väline.
Teksti: Anna A. Parviainen
Kuvat: Lù Chén, AD-museo
Essee pohjaa kirjoittajan väitöskirjaan (2026), jossa hän tarkasteli unisex-ideoita Marimekon vuosien 1956–1979 vaatteiden visuaalisissa ja tekstuaalisissa representaatioissa. Tutkimuksen aineisto on suurilta osin kerätty AD-museon ja Marimekon arkistoista. Tällä hetkellä Parviainen työskentelee taidehistorian postdoc-tutkijana Helsingin yliopistolla. Hänen tämänhetkinen tutkimushankkeensa käsittelee unisex-ideoista Suomessa 1960–1970-luvuilla käytyä mediakeskustelua.
Lähteet ja kirjallisuus
[1] Esim. Ratia, Viljo. 1986. ”Alkuvuosien kiemuroita.” Teoksessa Hilkka Rahikainen-Haapman, Eeva Kaarakka & Marja-Terttu Vuorimaa (toim.): Marimekkoilmiö. Espoo: Weilin+Göös, 23–29; Vainio, Annina. 2015. ”Ensimmäinen näytös. Vanha äiti.” Teoksessa Esa Koivuranta, Kati Pehkonen, Tuija Sorjanen & Annina Vainio (toim.): Marimekko. Suuria kuvioita. Helsinki: Into, 23–100.
[2] Aav, Marianne & Kivilinna, Harri. 2010. Marimekko. Fashion and Design. Helsinki: Designmuseo. 20–21.
[3] ”By Any Name—Still a Sack.” LIFE, 15.6.1962.
[4] ”Armi Ratia ja Marimekko.” Tekstiililehti, no. 1, 1966.
[5] Kts. esim. Barnard, Malcom. 1996. Fashion as Communication. London: Routledge.
[6] Annika Rimalan haastattelu 23.8.1986, AD-museon arkisto.
[7] Esim. Vänskä, Annamari, Hokka, Jenni & Särmäkari, Natalia. 2022. Intiimin kosketus. Kehon tieto, luova työ ja digitalisaatio suomalaisessa nykymuodissa. Espoo: Aalto-yliopisto, 24, 65.
[8] Aav, Marianne. 2003. ”Armi Ratia and the Duality of a Design Enterprise.” Teoksessa Marianne Aav (toim.): Marimekko. Fabrics Fashion Architecture. New Haven, CT: Yale University Press, 18–43; Annika Rimalan haastattelu 23.8.1986, AD-museon arkisto; Tanttu, Juha. 2012. Armi Ratian maailmassa. Helsinki: Tammi, 179.
[9] ”Suuri Porvoon suunnitelma. Ei vain Marimekkoja vaan talojakin.” Uudenmaan Sanomat, 22.7.1967.
[10] Donner, Jörn. 1986. ”Unelmat ja todellisuus.” Teoksessa Hilkka Rahikainen-Haapman, Eeva Kaarakka & Marja-Terttu Vuorimaa (toim.): Marimekkoilmiö. Espoo: Weilin+Göös, 8–18; Vainio 2015, 63–66.
[11] Nikula, Riitta. 2003. ”The Marimekko Vision of Architecture and Interior Spaces.” Teoksessa Marianne Aav (toim.): Marimekko. Fabrics Fashion Architecture. New Haven, CT: Yale University Press, 118–147.
[12] Aav & Kivilinna 2010, 57.
[13] Marisaunan esite. AD-museon arkisto; Nikula 2003, 136.
[14] Nikula 2003, 135; Uudenmaan Sanomat 1967.
[15] Uoti, Jaakko. 2012. ”Muoti ja kritiikki – LAITINEN Autumn/Winter 2012.” Kulttuurilehti Mustekala, Teema 45: ”Design”. https://mustekala.info/teemanumerot/design-1-12/muoti-ja-kritiikki-laitinen-autumn-winter-2012/ Luettu 10.11.2026.
[16] Vainio 2015, 63, 91–92.
[17] Esim. Aav & Kivilinna 2010, 57.
[18] Ratia, Ristomatti. 2002. Paha poika. Helsinki: Otava, 32; Tarschys, Rebecka. 1986. ”Siivoustakista arkipuvuksi ja juhla-asuksi.” Teoksessa Hilkka Rahikainen-Haapman, Eeva Kaarakka & Marja-Terttu Vuorimaa (toim.): Marimekkoilmiö. Espoo: Weilin+Göös, 101–106.
[19] Design Research -yrityksen mainos, New York Herald Tribune,19.10.1961. Marimekon arkisto, lehtileikekokoelmat.
[20] Esim. Karsi, Anneli. 1995. Marimekon yrityskulttuuri. Designed by Armi Ratia. Helsinki: Kampanja, 91, 96; Marimekon mainos, Helsingin Sanomat, 9.2.1966. Marimekon arkisto, lehtileikekokoelmat.
[21] Esim. Vainio 2015, 63, 66.
[22] Aav, Marianne, Kivilinna, Harri & Viljanen, Eeva. 2011. Marimekkoelämää. Väriä, raitaa ja muotoja. Helsinki: Designmuseo, 77; Donner 1986, 9–10; Vainio 2015, 66.
[23] Tanttu 2012, 214–217; Vainio 2015, 66–67, 73.
[24] Ratia 2002, 46.
[25] Esim. Vuoden huiput -verkkosivu. ”Marimekko.fi ja verkkokauppa: 2012 Vuosikirjatyö, Digitaalinen markkinointiviestintä.” https://vuodenhuiput.fi/work/marimekko-fi-ja-verkkokauppa/ Luettu 10.11.2026.
[26] Tanttu 2012, 200.
[27] Kts. Parviainen, Anna. 2026. Unisex-ideat Marimekon vuosien 1956–1979 vaatteiden visuaalisissa ja tekstuaalisissa representaatioissa. Dissertationes Universitatis Helsingiensis 7/2026. Helsinki: Helsingin yliopisto. http://hdl.handle.net/10138/625471
[28] Fallan, Kjetil. 2010. Design History. Understanding Theory and Method. Oxford, UK; New York: Berg. 91–92.
[29] Kts. esim. Vänskä, Hokka, & Särmäkari 2022.