”Ihmisellä on todella kurjaa ilman leikkiä, ja design on parhaimmillaan sitä.”
– Jenna Viro & Anni Pokela, ”Tuhon muoto”, Sälä 01 (2025)

Aloitin muotoilun opinnot vuonna 2020. Valitsin alan, koska olin ihan hyvä piirtämään enkä ollut edellisvuosina ymmärtänyt taidehistorian pääsykoemateriaaleista mitään. Olin vasta ammattihapuiluni alussa, enkä tiennyt, miten perustella ajatuksiani. Jos olen rehellinen, valinta oli myös vähän egoteko. Alalla voisi saada mammonaa ja mainetta, jos tekisi asiat kunnolla. Työvaatteet saisivat olla kalliit ja kauniit, lounaalla höpöteltäisiin ystävän kanssa keskustassa, auto olisi hieno ja työajat joustavat. Ajatus ei kuitenkaan kantanut pitkälle.
Väärin perustein valittu ammatti kostautui opiskellessani. Kipuilin paljon sen kanssa, mitä varten muotoilua oikeastaan tehdään maailmaan, jossa kaikkea on jo liikaa. Eräänä päivänä ryntäsin pettyneenä kesken tunnin ulos, menin Elokapinan mielenosoitukseen enkä palannut kouluun vuoteen. Sivutöissä Arkkitehtuuri- ja designmuseossa kerroin vierailijoille tarinaa suomalaisesta muotoilusta, joka halusi parantaa tavallisten ihmisten arkea. Uskon, että joskus niin todella oli. Mitä pidempään tarinaa kerroin, sitä selvemmin kuitenkin näin, että nykyään parantaminen on vain yksi motiivi muiden joukossa. Uutta tehdään, koska voidaan ja koska se myy. Esteettisesti erilaista, ei parempaa.
Kipuilun takia jouduin rakentamaan itselleni tavallista vahvemmat perusteet sille, miksi teen tätä yhä. Ne liittyvät vähemmän minuun ja enemmän siihen, mitä muotoilu voisi olla.
Suomalainen muotoilu uudelleenkalibroituu
Mielikuvamme suomalaisesta muotoilusta elää yhä Aaltojen ajassa, mutta muotoilun kulttuuri on muuttunut. Nimekkäiden ”superyksilöiden” sijaan muotoilua tekevät nyt yritykset, joiden omia suunnittelijoita ei juuri tunneta alan ulkopuolella.
Maailmallakaan ei enää tunneta suomalaista nykymuotoilua. Se on kadottanut jotain aiemmasta omaleimaisuudestaan. Haemme vaikutteita ulkomailta, ja omaa pidetään arvokkaana vasta, kun Suomi mainitaan jossain muualla. Kun olin keväällä 2026 työharjoittelussa Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutissa, kiersin toukokuussa NYCxDesign-viikolla ICFF- ja Afternoon Light -messuja sekä showroomien tapahtumia. Suomalaista muotoilua oli esillä vain vähän. Selvin poikkeus oli Hanna Anonen, jonka värikäs Baggage-mallisto oli esillä kuudessa näyttelyssä. Anonen asuu New Yorkissa ja työskentelee sen eteen, että pääsisi mukaan amerikkalaisiin kuvioihin. Valloitusta ei tehdä Suomesta käsin. Taantuman, kasvavien tullien ja kalliiden rahtien keskellä kaukainen ja epävarma markkina ei houkuttele suomalaisyrityksiä.
Samaan aikaan, kun suomalainen muotoilu ei pääse maailmalla näkyviin, sen tuotanto on siirtynyt kustannusten takia halvan työvoiman maihin. Vaikka laatu pysyisi kohtuullisena, tavallisen kuluttajan on käytännössä mahdotonta tietää, millaisissa oloissa esimerkiksi Kiinassa valmistettu esine on tehty. Kaukana tehtyä työtä on helppo jättää huomiotta. Suomessa tekemisellä on se etu, että täällä on aika hyvät työehtosopimukset ja työoloja suojaavat lait. Kestävyydestä puhuttaessa ajatellaan usein materiaaleja ja hiilijalanjälkeä, mutta sosiaalinen kestävyys jää helposti vähemmälle huomiolle, vaikka se kuuluu samaan kokonaisuuteen.
Alan tilastojen mukaan muotoilijoilla menee Suomessa yhä ihan hyvin: mediaanipalkka on hyvä ja työllisyystilannekin kohtuullinen. Ala on kuitenkin usean murroksen puristuksessa. Muotoilijoita koskettavat rajusti ilmastonmuutos, tekoäly ja taantuma, ja kalusteet ostetaan yhä useammin Ikeasta tai ties mistä Temusta. Samalla työnkuvat muuttuvat jatkuvasti. Harva muotoilija työllistyy enää tittelillä ”muotoilija”, ja välillä unohdan itsekin, että se olisi mahdollista. Murrokset osuvat erityisesti nuoriin ja vastavalmistuneisiin. Uransa aloittaville on yhä vähemmän töitä, mutta muotoilua opettavien korkeakoulujen aloituspaikat heijastavat vielä aikaa, jolloin aloilla meni nousujohteisesti. Esimerkiksi LAB-ammattikorkeakoulussa aloittaa vuosittain noin 80 sisustusarkkitehtuurin ja kalustemuotoilun opiskelijaa. Vuosikurssiltani tiedän pari alalle työllistynyttä, muut taitavat tehdä jotain ihan muuta.
Muotoilu on väliinputoaja kaupallisen maailman ja taiteen välissä. Se elää kaupallisessa paineessa, mutta moni muotoilija toteuttaa ammattiaan freelancerina samaan tapaan kuin taiteilija ja saa toimeentulonsa apurahoista. Kun kulttuurin rahoituksesta leikataan, myös muotoilu kärsii. Apurahoja hakee nyt ennätysmäärä ihmisiä ja yhteisöjä, joten niiden saaminen vaikeutuu entisestään. Samalla liika tuottavuuspaine tappaa luovuutta. Sellaista luovaa työtä, jossa ei koko ajan tarvitsisi tehdä raportteja ja powerpointteja, on yhä vähemmän. Tuottavuutta katsotaan vuosi kerrallaan, ja jos jokin ei heti rikastuta räjähtävästi, sen rahoitusta leikataan tai se lakkautetaan kokonaan. Joillain asioilla pitäisi olla itseisarvo, vaikka ne eivät tuottaisi voittoa joka kvartaalissa, ja suuret ideat kypsyvät joskus hitaasti. Koska taloudellinen paine on monelle sietämätöntä, moni muotoilija vaihtaa alaa. Jos alalla yritetään tehdä hyvää, siihen pitäisi uskaltaa sijoittaa pidemmällä aikavälillä, niin rahaa kuin aikaakin.
Murrokset näkyvät erityisen ikävästi alan yhteisöllisyydessä, joka on pirstaleista. Taloudellinen paine on ajanut muotoilijat kiven koloon, koska ostajia ei riitä kaikille. Menestyjiä ovat lähinnä isot yritykset. Kun nimekkäitä muotoilijoita ei enää synny samalla tavalla, ei synny yhtä vahvaa ammatti-identiteettiäkään. Lisäksi ala on rakentunut kilpailun varaan, eikä tietotaitoa mielellään jaeta, koska se on jonkun yrityksen valtti. Kun joku tekee jotain kivaa, siitä inspiroidutaan ja tehdään oma vastaava, mutta harvoin kysytään, voisiko tulla mukaan.
Muotoilu parhaimmillaan
Minulle muotoilija on suunnittelija, joka yhdistelee aineellista ja teknistä, aineetonta, maailman menoa ja merkityksiä. Muotoilussa parasta on juuri tämä yhdistelemisen taito. Muotoilua opiskelleena koen olevani vähän kuin talkkari – jokapaikanhöylä, joka hoitaa tontilla mitä tahansa eteen tulee. Vaikka en tietäisi kaikesta kaikkea, pyrin hahmottamaan kokonaisuuksia, keräämään tietoa ja yhdistelemään sitä. Hahmottelen ja testaan asioita mielessäni, olen sinnikäs ja kiinnostunut. Muotoilijan ei tarvitse olla asiantuntija kaikessa, mutta hän voi tukea kaikkea asiantuntemusta, tehdä vaikeita kompromisseja ja auttaa näkemään, miltä ratkaisu oikeasti näyttäisi. Siksi muotoilijoita pitäisi olla mukana ratkomassa pulmia kaikkialla. Jos ja kun joskus jatko-opiskelen, haluaisin itse vahvistaa tätä systeemimuotoilun kautta yhteiskunnan rakenteissa ja terveydenhuollossa. Monipuolisuus on myös muotoilijan turva, sillä samoilla taidoilla voi tehdä hyvin erilaisia töitä alaa vaihtamatta.
Muotoilijan työn arvo on siis paljolti aineetonta. Kun puhutaan muotoilusta, moni ajattelee lopputuotteita, kuten parempia ja kalliimpia juustohöyliä. No, voi se olla sitäkin. Muotoilu on kuitenkin voimakkaimmillaan silloin, kun se ratkaisee jonkin konkreettisen ongelman. Näen hämmentävän paljon uutta muotoilua, jossa esteettinen innovaatio menee edellä jopa niin, että tuotteen käytännöllisyys heikkenee. Tämä ilmiö, joka tunnetaan englanniksi termillä planned obsolescence, on susi lampaan vaatteissa. Termin 1950-luvulla tunnetuksi tehnyt teollinen muotoilija Brooks Stevens määritteli sen ostajaan istutetuksi haluksi omistaa jotain vähän uudempaa, vähän parempaa ja vähän aiemmin kuin olisi tarpeen. Esine voidaan tehdä hajoamaan, tai se voidaan saada näyttämään vanhalta. Nykyään monet tavarat menevät rikki entistä nopeammin, ja trendit vanhentavat ne silmissämme jo sitä ennen.
Isovanhemmillani on sohva, joka heillä on ollut aina. Sen kankaita on korjailtu, mutta muuta vikaa siinä ei ole. Tai no, skottiruutuineen se on mennyt muodista ja tullut takaisin muotiin varmaan seitsemän kertaa minun elinaikanani. Samassa ajassa joku on ostanut itselleen ainakin seitsemän eri sohvaa.
Suomalaisen muotoilun perinteestä haluaisin pitää mukana ajatuksen, että käyttö tulee ensin ja kauneus rakennetaan sen sisään. Suomessa on rakennettu sairaaloita ja kouluja, jotka ovat sekä toimivia että kauniita, eikä niiden kauneus ole aina näyttävää. Sälän kolmannessa numerossa Aya Bracen ja Oona Markkasen valokuvat suomalaisista koulujen ruokaloista käsittelevät tavallisuutta ja tuttuutta. Ne kuvaavat vanhoja ja todella funktionaalisia tiloja, joissa moni meistä on syönyt ja joiden säilymisellä on siksi myös nostalgista arvoa.
Sälä

Muotoilulehti Sälä syntyi tästä kipuilusta, joka oli sekä yhteiskunnallista että ammatillista. Oli vaikea niellä ajatusta, että vaihtaisin alaa ja aloittaisin alusta kymmenien tuhansien eurojen opintolainan kanssa. Tiesin myös, ettei minusta tulisi sisustusarkkitehdin ammatin suoraviivaista harjoittajaa. Halusin tehdä jotain, mitä osasin ja mitä pidin tarpeellisena. Kaipasin tuottajan kokemusta ja tiimiä, jonka kanssa puuhastella, ideoida ja luoda. Keksin nimen ja idean vuonna 2023, ja pian ympärilleni rakentui tiimi, joka innostui ideasta yhtä paljon kuin minä. Halusimme nostaa nuoria tekijöitä ja tehdä lehteä tasavertaisesti niiden kanssa, joista kirjoitamme. Tuolloin moni sanoi, ettei printtilehden perustamisessa ole mitään järkeä, ja jotkut ihmettelivät, miten meillä oli uskallusta tehdä niin vähällä taidolla jotain niin isolta näyttävää. Meidän vastauksemme oli, että uskallus tulee tekemällä. Kokeilemalla ja mokaamalla oppii.
”Sälä” tarkoittaa sekalaista tavaraa, ja sanalla on usein huono kaiku. Koti on täynnä sälää, arki on säläistä. Valitsimme sen nimeksi, koska halusimme vaihtaa sisustuslehtien steriilit kodit oikeisiin, elettyihin tiloihin ja puhdistaa samalla sälän mainetta. Olin turhautunut lehtiin, joissa remontti perustellaan sillä, että vanha näytti vanhalta, ja tuotteita esitellään suurin hintalapuin. Sälän Tila-osiossa kodit ja työhuoneet näytetään sen sijaan elämän jälkineen ilman stailausta. Kun lukija huomaa, ettei ihannekoti ole lavaste, kotihäpeä vähenee ja omaan makuun on helpompi luottaa.
Kirjoitin Tila-osiosta päiväkirjamuotoisen opinnäytetyön, jossa kehitin osiota ja yritin luoda pohjan entistä tietoisemmalle ja arvopohjaisemmalle tavalle puhua kodeista. Vertasin Tilaa kotimaisiin ja ulkomaisiin sisustuslehtiin ja kiinnitin erityisesti huomiota siihen, miten mainokset ja juttujen sisältö sekoittuvat toisiinsa ja miten lehdet houkuttelevat ostamaan. Kaikki lukijakyselyyn vastanneet kertoivat, että Tila vahvisti heidän luottamustaan omaan makuunsa herättämättä ostohalua. Osa oli alkanut katsoa omia tavaroitaan uusin silmin, ja ostohalun iskiessä vaihtoehdoksi mainittiin kirpputori.
Olemme suomalaisen muotoilun lehti ja kerronnallinen brändi. Emme vihaa vaaleaa ja yksinkertaista Nordic design -kuvastoa, mutta haluamme tuoda siihen rentoutta, värejä, syvällisempää tarinankerrontaa ja monipuolisuutta. Meillä on pitkäjänteiset tavoitteet sille, millaista suomalaista muotoilua näytämme ja miten toivomme vaikuttavamme suomalaiseen suunnitteluun. Suurin tavoitteemme on kertoa suomalaisesta suunnittelusta innostaen, ja olisi hauskaa, jos lehdestä kuulisi mahdollisimman moni. Haluamme tsempata ihmisiä tekemään syvällisempää ja tarpeellisempaa. Lisää innovaatioita!

Teen Sälää yhdessä päätoimittaja Amanda Sandellin ja AD Peppi-Lotta Heinosen kanssa. Amanda on graafinen suunnittelija, joka on opiskellut myös journalismia, ja Peppi-Lotta freelancer-graafikko, joka on luonut Sälän visuaalisen ilmeen. Lehden taustalla toimii voittoa tavoittelematon Saelae ry. Mainokset pidetään erillään sisällöstä, eikä piilomainontaa hyväksytä. Arvoihimme kuuluvat myös avoimuus, kiltteys ja mukaan ottavuus, ja haluamme antaa lehdessä julkaistuille arvostavaa nostetta. Kirjoitamme pari juttua numeroa kohden itse, ja muut keräämme avoimen haun kautta.
Sälässä on kirjoitettu esimerkiksi muotoilun rooleista ekologisen tuhon aikakaudella ja siitä, miksi kööpenhaminalaisilla haudoilla on surupenkkejä mutta helsinkiläisillä ei. Eero Karjalainen on arvioinut norjalaisen Kunstsilo-museon, joka avattiin vanhaan viljasiiloon. Päivi Helander ja Isa Kukkapuro keskustelivat Yrjö Kukkapuron suunnittelemasta sohvasta, ja tekstiili- ja värisuunnittelija Leonardo Hidalgo Uribe keräsi Sipoon rannikolta orapaatsaman marjoja kasvivärjäystä varten. Kolmannessa numerossa kuljetaan Stefan Lindforsin sisustamaan ravintola Kosmokseen, ja näyttelyarkkitehti ja lavastaja keskustelevat työstä, joka on tehty purettavaksi. Kokouma-osioissa on esitelty kymmeniä muotoilijoita. Toisesta numerosta lähtien jokaisella on teema, joka nivoo säläisen sisällön yhteen.
Kolmas numero ilmestyi elokuussa 2026 teemalla ”nourishment”, eli ”ravitsevuus”. Numeroa myyvät muun muassa Artek, Arabia, EMMA, Arkkitehtuuri- ja designmuseo, Finnish Design Shop ja Tukholman Papercut. Joulukuussa Sälä on mukana New Yorkissa pohjoismaisen kulttuurin keskuksen Scandinavia Housen Jul-myyntinäyttelyssä, ja lähden itse paikan päälle kertomaan lehdestä. Myyntiin lähtee lehden lisäksi joitain siinä esiteltyjä esineitä, ja galleriatilaan teemme installaation kolmannen numeron aukeamakuvista. Printtilehti on yllättävän kätevä tapa viedä suomalaista muotoilua maailmalle, koska sitä on paljon helpompi kuljettaa kuin kokonaista kalustesarjaa. Yhteen lehteen mahtuu tekijöidensä näköinen laaja katsaus siihen, mikä suomalaisessa muotoilussa on nyt relevanttia.
Printti on valinta, joka asettaa tekemiselle ja jakelulle omat haasteensa. Printtilehden sisällöt julkaisemme vain painettuina. Verkkoon teemme kokonaan erillisiä artikkeleita, ja Instagram on meille lähinnä markkinoinnin ja yhteydenpidon väline. Haluamme tarjota kiireettömän lukukokemuksen ja tehdä lehden, johon voi uppoutua ja jonka pariin voi palata vuosienkin päästä. Emme halua tehdä lehdestä ”lirpaketta” vain tavoittaaksemme mahdollisimman monta lukijaa. Ymmärrän kyllä, mitä tämä vaatii lukijalta. Paperirakastajana tilasin hiljattain Hesarin paperiversion mutta peruin sen, koska en muka ehtinyt lukea sitä. Puhelimelle kuitenkin liikene aikaa. En silti usko, että ruutu on lehdelle parempi vaihtoehto. Verkkoon siirtymistä perustellaan usein ekotekona, mutta ruutuajalla on omat hintansa keskittymiselle ja liikkumiselle. Kirjoille ja lehdille annan paperinkulutuksen anteeksi.

Yhteisö
Sälän ympärille muodostunut yhteisö on minulle vielä vähän abstrakti. En jaksa puhetta, jossa someseuraajat julistetaan yhteisöksi. Näen yhteisön siinä, millä energialla meihin otetaan yhteyttä ja millaisia sisältöjä avoimeen hakuun tarjotaan. Niissä on ystävällisyyttä, syvyyttä ja kaipuuta toisenlaiseen. Samassa numerossa julkaistut eivät silti tunne toisiaan, eikä yhteisö, jonka vain minä näen, ole vielä oikea yhteisö. Arjessa yhteisöni ovat työkaverini Amanda ja Peppi-Lotta sekä kaikki, joiden kanssa pääsemme tekemään töitä.
Paras esimerkki yhteisöllisyydestä, joka on jo konkreettista, on SäläSalonki. Salonki on voittoa tavoittelematon muotoilunäyttely, joka avaa kävijöille ovia paikkoihin, joihin he eivät muuten usein pääsisi, ja rakentaa tilaan näyttelyn vain hetkeksi. Sain kutsun kollektiivin ensimmäiseen näyttelyyn Bulevardilla vuonna 2025, mutta silloin Sälä oli vasta perustettu ja ujostelin. En hoksannut, että meillä voisi olla jotain yhteistä. Talvella 2025 Salonki täytti Kasarmitorin entisen postin oikeilla kuusilla. Näyttelyesineitä katsottiin mystisen kuusimetsän läpi kävellen, ja takahuoneessa tarjottiin riisipuuroa. Sälän toinen numero oli silloin ilmestynyt, ja itsevarmuutta oli kertynyt. Kävelin kollektiivin Jussi Laineen luo ja kehuin näyttelyä hermostuneen ihmisen logiikalla: sanoin olevani todella kriittinen ihminen, joka ei yleensä tykkää mistään, mutta tämä on todella hieno. Sitten ehdotin, että keksisimme jotain yhdessä.
Keväällä 2026 aloimme suunnitella yhteistyötä koko porukalla. Salonki oli jo korvamerkinnyt Hanasaaren entisen voimalaitoksen ruokalan ja neuvotteli tilasta kaupungin kanssa. Timo Penttilän suunnittelema ja vuonna 1973 käyttöön otettu ruokala on säilynyt väreiltään, materiaaleiltaan ja kalusteiltaan alkuperäisenä, ja se sopi hauskan konkreettisesti kolmannen numeron ”ravitsevuus”-teemaan. Me toimme mukaan aihion, lisää työvoimaa ja Sälässä esiteltyjä esineitä, joiden ympärille näyttely rakentui. Elokuussa kolmannen numeron julkkareihin tulivat molempien verkostot. Yksin tekeminen on mielestäni raskasta ja pelottavaa, koska omalla kontolla on, tuleeko paikalle ketään. Yhdessä saattoi luottaa siihen, että hyvä tulee. Salongissa on paljon samaa kuin Sälässä, sillä molempia ajavat innostus ja rakkaus suomalaiseen muotoiluun sekä turhautuminen siihen, miten vähän muotoilunäyttelyitä on ja millaisia ne ovat.
Palkaton työ
Puuhastelulla on huono maine, vaikka se on minulle tärkeä tapa tehdä. Sana kuulostaa näpertelyltä, mutta tarkoitan sillä aktiivista ja nautinnollista tekemistä, jolla ei aina ole selvää päämäärää. Hyräilevää tekemistä. Printtilehteä ei tehdä Suomessa vuonna 2026 taloudellisen tasaisuuden toivossa, joten tekemisestä itsestään on pakko nauttia.
Olemme tehneet Sälää vuosia ilman palkkaa, ja tälläkin hetkellä haemme apurahoja ilman voimassa olevaa rahoitusta. Viimeisimmän numeron kohdalla Suomen Kulttuurirahaston apuraha mahdollisti sen, että kolme ydinjäsentämme sai pienen hetken palkkaa ja pystyimme maksamaan lehteä varten kuvanneille valokuvaajille. Osallistumisen ehtoja olemme parantaneet numero numerolta. Ensimmäisessä numerossa pystyimme tarjoamaan tekijöille vain paikan lehdessä, toisessa he saivat lehden alennuksella ja kolmannessa ilmaiseksi. Yhden lehden painaminen maksaa meille noin 14 euroa. Toivottavasti rahoitus on joskus niin kunnossa, että kaikki lehden eteen työtä tekevät saavat siitä korvauksen. Pyrimme myös siihen, ettemme teetä kenelläkään ylenmäärin palkatonta työtä, ja esittelemme pääosin projekteja, jotka suunnittelijat ovat jo saaneet valmiiksi. Sälä on eräänlainen läpileikkaus suomalaisesta nykymuotoilusta, ja ehkä sitä pidetään joskus painettuna arkistona tästä ajasta. Siitä olen ylpeä.
Kaikki tärkeä ei tuota tulosta rahalla mitattuna. Silloin työtä on tehtävä palkatta, ja tekijöiden toimeentulo tulee muualta. Haaveilin pitkään ”megaduunista”, sopivasta työstä, jonka ohella ehtisin tehdä edes vähän Sälää. Tätä tekstiä kirjoittaessani löysin sellaisen. Pelkkien apurahojen varaan toimintaa ei voi rakentaa, koska apurahakausia on vaikea ennustaa, mutta toisaalta lehden taloutta ei saa pyörimään ilman niitä. Jos saamme apurahan, roolini vaihtuisi strategiksi ja muotoilukonsultiksi ja palkkaamme tuottajan. Olisi todella sääli lakkauttaa Sälä pelkästään siksi, ettei rahoitusta tule, kun tarve lehdelle on niin ilmeinen. Helsingin Sanomissa 3. marraskuuta 2026 julkaistun Ida Kukkapuron jutun otsikko kuului: ”Sälä on Suomen paras ja ainoa muotoilulehti.” Olemme kaikki valinneet roolimme sen mukaan, missä haluamme kehittyä, joten Sälää ei joudu tekemään – sitä saa tehdä. Koen, että sen tarina on vasta alussa.
Tule mukaan
Muotoilijuudessa on uskoa tulevaan, leikkiä ja utopiaa, josta en halua päästää irti. Ne kuuluvat muotoilun luonteeseen, ja niille on myös oma menetelmänsä, spekulatiivinen muotoilu, jonka avulla tulevaa voi työstää vapautuneesti, kuvitella mahdollisia maailmoja ja ravistella samalla vanha kuona pois. Olisi helppo vajota kyynisyyteen, keskittyä siihen, kuinka pilalla kaikki on, ja todeta, että koko ala on osa ongelmaa eikä mitään kannata yrittää. Sellainen ajattelu vain passivoi. Kriittisessä muotoilututkimuksessa toistuu ajatus, että vaikka muotoilu on monen ympäristöongelman syy, se on myös välttämätön osa niiden ratkaisua, koska mitään ei voi korjata suunnittelematta. Jo Victor Papanek kirjoitti kirjassaan Design for the Real World (1971), että harva ammatti on teollista muotoilua haitallisempi, ja uskoi silti vastuullisen muotoilun voivan edistää yhteiskunnallista muutosta. Uskon, että meidän pitää brändätä itsemme ulos tästä tilanteesta. Muotoilijat osaavat tehdä asioista haluttavia, joten miksei tehtäisi merkityksellisestä, huolenpitävästä ja riittävästä elämästä yhtä haluttavaa kuin siitä hyvän elämän kuvasta, jonka mainokset ja sisustuslehdet ovat meille myyneet? Tavoitteena ei ole moralisoida, vaan tehdä vaihtoehdosta vastustamaton.
Sälä on minun tapani tehdä muotoilua tiedostaen, ettemme voi jatkaa entiseen tapaan. Lehdessä yritämme kuvata mahdollista maailmaa niin, että siihen haluaa mukaan ja siinä tekisi mieli elää. Ja ennen kaikkea intohimoprojektin tekeminen on hauskaa. Kun iloinen puuhastelun energia välittyy, Sälä saattaa kasvaa yllättäen, eikä kasvu tarkoita meille rahaa vaan sitä, että suomalaisen muotoilun kentällä ollaan virkeitä ja määrätietoisia.
Sälää tehdessä olemme kolmessa vuodessa oppineet, missä kannattaa painaa, missä aikataulussa tämän laajuista lehteä on realistista toimittaa ja kuinka monta tekijää mihinkin tarvitaan. Kun muiden pienten printtilehtien tekijät ovat kysyneet meiltä neuvoa, olemme jakaneet tietomme avoimesti. Luotan siihen, että reilu toiminta kannattaa ajan kanssa. Kun alan pirstaloituminen näyttää vain etenevän, toivoisin ihmisille enemmän itsevarmuutta ehdottaa ja tehdä asioista yhteisiä. Toivotamme Sälään tervetulleeksi myös lisää muotoilukritiikkiä ja keskustelua, sekä tekstejä, jotka vastaavat toisiin teksteihin – ehkä oman mielipidepalstankin. Seuraava avoin haku aukeaa alkuvuodesta, ja neljäs numero ilmestyy syyskuussa 2027. Sälän mukaan mahtuu.
Teksti: Mimosa Tast
Kuvat: Lù Chén, Sälä-lehti
Kirjoittaja on helsinkiläinen Sälä-muotoilulehden tuottaja ja muotoilukonsultti sekä vastavalmistunut muotoilija LAB-ammattikorkeakoulun sisustusarkkitehtuurin ja kalustemuotoilun linjalta. Hän on työskennellyt Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutissa ja Ornamolla, ja nyt hän työskentelee brändi- ja muotoilutoimisto Kuudennessa.