Kuvanveisto-aiheinen teemanumero kantaa otsikkonaan ytimekästä ja laajaa nimeä, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan käärii sisäänsä pienen joukon keskenään hyvin erilaisia tekstejä ja vaihtelevia näkökulmia nykykuvanveistoon. Taiteenmuotona kuvanveistolla on pitkät perinteet, vanhimpia veistokseksi luokiteltavia esineitä on ajoitettu noin 35000 vuoden taa myöhäispaleoliittiselle kaudelle. Klassisimmillaan veistokset ovat kovista ja ikuisina pidetyistä materiaaleista valmistettuja taideteoksia. Kuvanveiston itsensä voisi kiteyttää olevan kolmiulotteista rakentamista ja tilan hahmottamista osana kuvataiteen kenttää.
Michelangelo piti kuvanveistäjän tehtävänä tuoda esiin marmorissa uinuvan figuurin muoto. Potentiaalinen hahmo kiven sisällä muuttui eläväksi veistäjän etsiessä sen ääriviivat, liikkeen tunnun ja antaessa näin hengen materiaalille. Paljon myöhemmin modernistinen suuntaus siivitti taiteilijoita lähestymään ihmishahmon synnyttämistä materiaalista aivan toisin: koettelemaan miten paljon voi säilyttää kiven alkuperäistä muotoa, eli veistämään kiveä mahdollisimman vähän saaden sen silti edustamaan ihmistä. Nykykuvanveiston tekniikka ja materiaalit ovat runsastuneet paljon, otettiin verrokiksi sitten sadan vuoden tai jopa vain muutaman vuosikymmenen takainen aika. Viimeisimpänä joukkoon ovat tulleet erilaiset digitaaliset teknologiat. Tapaamme puhua kuvanveiston laajentuneesta kentästä tarkastellessamme veistoon keskittynyttä nykytaidetta. Taide elää ja muuttuu jatkuvasti: ennen uusi ja radikaali sulautuu ajan mittaan osaksi perinteitä. Nykykuvanveisto avautuu rohkeasti moneen suuntaan.
Maailman taiteen historiassaan E. H. Gombrich (1955) kirjoittaa, ettei ole olemassa mitään tiettyä oikeaa taidetta. On vain taiteilijoita, joilla on kyky hallita muotoja ja värejä niin, että ne näyttävät olevan oikein ja muodostavan teoksia. Hän myös pohtii, että taiteilijoita oletettavasti tulee aina olemaan, mutta että taiteen olemassaolo riippuu myös taiteilijoiden yleisöstä. Taideyleisön tehtäväksi hän jättää huolenpidon siitä, että kuvataiteen kulttuuriperintö pääsee jatkumaan eikä katkea – että taiteilijoille jää tilaisuus jatkaa yhä pidemmäksi sitä kallisarvoista ketjua, joka on menneisyyden meille jättämä perintö. Sitä tulisikin vaalia kulttuuria tukevien yhteiskunnallisten rakenteiden ylläpidosta ja vahvistamisesta aina yksittäisten ihmisten taiteen kokemiseen suuntautuviin tekoihin saakka. Yksi mahdollinen tapa on esimerkiksi uppoutua tähän Kulttuurilehti Mustekalan teemanumeroon, jonka tekijät työskentelevät kaikki jotenkin kuvanveiston parissa ja kurottavat teksteillään kohti kollegoitaan kiinnittyen kuvanveiston rikkaaseen ja pitkään ketjuun.
Suomen Kuvanveistäjäliiton toiminnanjohtaja Karoliina Korpilahti avaa numeron tekstillään Kaikkein vavahduttavinta on tilallinen taide, jossa hän kuvailee asettumistaan uuteen työhönsä. Taiteilijajärjestön luotsaaminen pitää sisällään hämmästyttävän monia tehtäviä ja myös huolta alan tulevaisuudesta. Toisaalta yhteisöllisyyttä ja kohtaamisia niin taiteilijoiden kuin heidän teostensa kanssa. Erityiseksi paikaksi nousee luonnollisesti toiminnanjohtajan työpaikka, 45-vuotisjuhlavuottaan viettävä Galleria Sculptor näyttelyineen.
Denise Ziegler pohtii sukkaan kavennuksia ja lisäyksiä neuloessaan myös kuvanveistoon kuuluvia lisäämisen ja poistamisen toimintoja. Ovatko nämä veistämisen perinteiset toiminnot siirtyneet niin kutsuttuun laajentuneeseen nykykuvanveistoon? Kiilakavennus – Lisääminen ja poistaminen nykykuvanveistossa -esseessään Ziegler etsii vastausta sille, minkälainen rooli näillä toiminnoilla on tilallisen taiteellisen työskentelyn tuotoksissa, kuten esimerkiksi paikkasidonnaisissa teoksissa, interventioissa, vuorovaikutteisissa ja osallistavissa teoksissa tai sosiaalisia ja ekologisia tiloja muokkaavissa teoksissa.
Hiljan kuvanveistäjäksi valmistunut Siiri Korhonen kirjoittaa veistäjyydestä, veistäjistä ja veistoksista rakkaudella esseessään Yksi tarina ammattiin kasvamisesta, jossa hän myös selostaa siirtymistään taidekoulusta työelämään. Samalla Korhonen kertoo henkilökohtaisen näkökulmansa kautta jo fyysisestikin raskaan ammatin opiskelun haasteista neuroepätyypillisenä ja vammaisena taideopiskelijana. Teksti herättää kysymyksiä siitä, kenellä ylipäätään on mahdollisuus toimia veistäjänä tai miten rakenteet voisivat tukea erilaisia yksilöitä paremmin.
Suomen kielen sanoilla ’kuvanveisto’ ja ’veistos’ on etymologisen viehätyksensä lisäksi myös hankaluutensa, sillä sanat ohjaavat vahvasti huomion tekemisen tapaan. Siksi Savu Korteniemi on päättänyt veistoksen sijaan kirjoittaa esineistä. Hän luonnehtii kuvanveiston olevan maailmassa olemista: ajattelua ja ilmaisua aineen, ajan ja avaruuden asettamien ehtojen piirissä. Kivet, kannot, tähdet – Mahdottomia esineitä ja muita mielikuvia sukeltaa tähän piiriin erityisesti Sampo-myytin kautta ja raottaa samalla Korteniemen taiteellisen työskentelyn taustalla olevaa ajattelua.
Vierailevana päätoimittajana kannan myös omalla tekstilläni korteni kekoon (Outimaija Hakala) tarkastelemalla Hetkiä veistosten äärellä. Haluan ajatella, että julkiset veistokset ovat kaikkien niihin liitettyjen ulkotaiteellisten – sinänsä tarpeellisten ja perusteltujen – syiden lisäksi olemassa, koska taidetta ja sen kokemista pidetään tärkeänä asiana, jolla on itseisarvoinen asema osana kulttuuriamme. Siksi keskityn tekstissä ensisijaisesti kuvaamaan minua viime vuosina puhutelleita veistoksia ja niihin liittyviä kokemuksiani. Samalla teksti tarjoaa pienen läpileikkauksen eri puolella Suomea sijaitseviin julkisiin veistoksiin.
Numeron kuvituksen takana on Kati Rapia, kuvataiteilija, joka on kiinnostunut erilaisista narraation keinoista, materian ja kontaktien virtauksista, verkostoista ja ekologisista tavoista tehdä taidetta. Hänen taiteellisen työskentelyn käytäntöihinsä kuuluu valokuvaus, piirtäminen, sarjakuvat, julkaisutoiminta ja yhteisöjen luominen. Rapia on monialaisen nykytaideyhteisön Loviisa Contemporaryn puheenjohtaja ja hän kuratoi Eläinten Asumismessut taidefestareilla 2023 (Kucku23) ja Kucku Gaalan 2024. Hän kertoi viestissään, että kuvituksia kuvanveiston tienoilta tehdessään hän tunsi olevansa kuin metafyysinen prässi. Kuin olisi tavoitellut tilannetta, jossa litistämällä yhden ulottuvuuden pois saisi asiaan vielä uuden ulottuvuuden. Mielestäni kuvittajamme onnistui asiassa mainiosti, niin kuin myös teemanumeron kirjoittajat omassa työssään.
Lopuksi on vielä paikallaan lausua kiitokset Grafialle, joka on tukenut Mustekalaa numeron kuvitusten kustannusten osalta. Toivotan lukijoille antoisia hetkiä sekä näiden tekstien että ylipäätään kuvanveiston parissa!
Teksti: Outimaija Hakala
Kuva: Kati Rapia