”Uskoakseni Passer d’un rêve à l’autressa on klassikkoainesta. Ei tavalla, jolla Documenta 11 uudisti poliittisella taiteellaan paradigmoja vuonna 2002, vaan pitkään muisteltuna poikkeamana, jossa käytävät taidemaailman alitajuntaan, materiaalit edellä, osoittivat jotakin merkittävää taiteen mahdollisuuksista ja luonteesta – jotakin, jota ei kenties ennen ikinä ollut ajateltu. Kaikki oli kuitenkin jo valmiina. Jonkun piti vain tarttua toimeen ja kuratoida.”
”Vähäisyys ei tarkoita sitä, että mitään ei tapahtuisi. Päinvastoin: tapahtuma vain siirtyy teoksen ja katsojan väliseen pieneen mittakaavaan. Se voi olla liike, joka on ensin lähes näkymätön, mutta joka paljastaa ominaisuutensa vasta ajan kanssa, tai esine tai ympäristö, joka voi ensin tuntua vieraalta ja sen jälkeen tulee uudella tavalla tutuksi.”
”Pariisissa seremonia järjestettiin ensimmäistä kertaa kokonaan stadionin ulkopuolella, ja olympiaurheilijat kulkivat lähes sadan veneen saattueessa pitkin Seineä keskellä historiallisen kaupungin keskustaa. Kaikkein hedelmällisimmäksi [tutkielmassani] osoittautui kuitenkin ns. poissaolevien merkkien tarkastelu: saastunut joki ja terrorismin uhka olivat aineistoni tehokkaimpia merkitsijöitä juuri näkymättömyytensä kautta, ja niiden myötä spektaakkeli alkoi merkkien tasolla simuloida omaa tuhoaan. Kaikkien näiden merkkien taustalla tuntui kummittelevan yksi kysymys, jonka kaikista voimakkaimmat mediatapahtumat, etenkin suorana televisioidut sellaiset, esittävät katsojilleen jo ennen alkamistaan: missä olit, kun?”
”Kumun 20. juhlavuoteen kutsuttu Kristi Kongi on ensimmäinen virolainen naistaiteilija, joka pääsee esiintymään museon pääsalissa. Laaja, useammasta erillisestä tilasta koostuva installaatio antaa kokonaisvaltaisen visuaalisen ja tilallis-kehollisen kokemuksen. En ole koskaan nähnyt yhtä kekseliään värikylläistä ja rohkeaa näyttelyarkkitehtuuria. Sekä materiaalisesti että semanttisesti moniulotteinen, ärhäkkä kokonaisuus häkellyttää, vakuuttaa ja vavahduttaa.”
”Tunnelma ei ollutkaan kupliva ja vallaton, vaan somistusten edessä selfieitä räpsivä festivaalikävijöiden joukko vaikutti suorastaan tympääntyneeltä. Koska tunnelma oli lattea, päätin ottaa käyttöön äärimmäisen selviytymiskeinon: yltiöpositiivisuuden. Päätin etsiä iloa yllättävistäkin paikoista, ja löysinkin sitä vastustamattomasta nostalgiasta, yllättävistä kohtaamisista ja tuoreista näkökulmista vanhoihin klassikoihin.”
”Juttusarjan juttujen kautta taideaktivismi jäsentyy hyvin monipuolisena. Mukaan tuli populaarimusiikkipromootiota, metsässä liikkumista, hiljaa piirissä istumista, Jean Sibeliuksen musiikkia katusuluissa, erilaista aktioiden suunnittelua taiteellisena toimintana, käsitöitä kuten virkkaamista, laulamista, rumpujen soittamista, käsikirjoittamista, puvustamista – hirveän monentyyppistä toimintaa.” – Sini Mononen
Mustekalassa sukelletaan tänä vuonna Kuvataideakatemian Kuvan Kevät -maisterinäyttelyn tarjontaan kahden dialogikritiikin voimin. Nyt julkaistavassa toisessa keskustelussa näyttelykokonaisuutta pohdiskelevat nuorempaa taiteentutkijapolvea edustavat Henrika Lehmusvaara ja Neea Lahti.
Singin’ in the Acid Rain on Aatos Ketvelin musiikillista äänikollaasia ja lyriikkaa yhdistävä kuunnelma.
”Se selittämätön tunne sijaitsee jossakin
nenäontelon ja kitalaen välillä.
Se on siemen.
Siellä se sijaitsee, sykkii silloin tällöin.
Luulisin, että aina lähellä ymmärrystä se sykkii.
Tai sitten silloin, kun jokin on aivan hirvittävällä tavalla väärin.
Viime aikoina se on sykkinyt tavallista tiheämmin.”
Loppukevään ja alkukesän vuosittaisiin tunnuspiirteisiin lukeutuu Kuvataideakatemian Kuvan Kevät -maisterinäyttely, jossa on tällä kertaa esillä 45:n opintojaan viimeistelevän taiteilijan töitä. Näyttely huomioidaan Mustekalassa tänä vuonna kahden dialogikritiikin voimin. Ensimmäisenä näistä julkaistaan Mustekalan kirjoittajakuntaan kuuluvien Jaakko Uotin ja Frans Aution keskustelu.
”Ruumiillinen impulssi johtaa pysähtymiseen, joka johtaa tuhoavien rakenteiden pysäyttämiseen. Nykyhetkessä Elokapina ja sen yhteydessä toimivat liikkeet, kuten Äitikapina, samoin kuin rampa-aktivistit ja vaikkapa Territorio Doméstico toteuttavat kukin erilaista, mutta nähdäkseni samasta ytimestä kumpuavia pysäyttämisen politiikkaa. Ruumiin fyysistä todellisuutta kuuntelemalla voi päätyä voimistelu- tai pinkojatodellisuuden vastustamiseen yksinkertaisesti menemällä työn sijasta uimaan, mutta myös tekemällä mielekästä työtä sellaisen maailman eteen, jossa lapseni pääsee vielä aikuisenakin uimaan.”
”Elokapinan Kapinaorkesteri on esimerkki siitä, kuinka taideinstituutioiden ja aktivismin välinen suhde voi tiivistyä liikkeiden kontekstissa omaksi alakulttuurikseen, jossa tieteen, taiteen ja aktivismin väliset kytkökset muovautuvat kenties instituutioiden lavoilla esitettävää taidetta näkymättömämmäksi, mutta toisinaan myös suuria massoja liikuttavaksi ja näin ollen yllättävänkin muutosvoimaiseksi poliittisen taiteen muodoksi.”
Mustekala sai viime vuoden lopussa hyviä uutisia, kun Koneen Säätiö myönsi lehdelle nelivuotisen apurahan. Vaikka Mustekalan tilanne on muutaman tulevan vuoden ajan vakaa, on huoli moniäänisen kulttuuria koskevan keskustelun säilymisestä edelleen ajankohtainen. Mustekalan päätoimittajat luovat tässä tekstissä katsauksen kulttuurilehtien nykytilanteeseen ja mahdollisiin tulevaisuuksiin. Millaisten rakenteiden puitteissa kulttuurijournalismia Suomessa tehdään ja julkaistaan?