”Digiliite laitettiin rohkeasti ja kursailematta yhteen humanismin kanssa Ylen Tiedeykkösen podcastissa (17.8.2021), jossa haastateltavat Pekka Manninen ja Sebastian von Alfthan CSC:ltä esittelivät Suomeen rakennettavaa yhteiseurooppalaista ja EU:n yhteisvoimin rahoittamaa supertietokonetta. … Mielenkiintoiset kysymykset podcastissa kuuluivat, mitä uusi kaukoputkeen verrattava työkalu tuo lisää humanismille ja mistä digihumanismissa on kyse.”
”Yllätykselliset tilanteet, toiminta- ja kulkuohjeiden puute, korkeat kynnykset tai sisältöjen ennakoimattomuus ovat monelle syy olla koskaan käymättä näyttelyissä. Jos itsellä ei ole henkilökohtaista tai lähipiirin kokemusta tällaisista rajoitteista, ei näitä asioita useinkaan osata ottaa huomioon viestinnässä saatikka näyttelysuunnittelussa. Viime aikoina on kuitenkin ollut havaittavissa viitteitä siitä, että kentällä on alettu herätä näihin kysymyksiin ja siirtyä puheista tekoihin.”
”Kulttuuri- ja tapahtuma-alan alasajo on syystäkin saanut järjestökentän reagoimaan; on tehty kannanottoja kulttuurialan elvyttämiseksi koronakurimuksen jälkeen tähdentäen taiteen hyvinvointivaikutuksia ja kulttuurialan merkitystä niin kansantaloudelle kuin kansalliselle imagollekin. Yksi näkökulma on kuitenkin jäänyt vähemmälle huomiolle: kulttuurin merkitys turvallisuudelle.”
Ruohosen työt ovat helposti lähestyttäviä eivätkä raskaimmillaankaan painostavia. Akryylilevyt tuovat jo mukanaan sen verran ilmavuutta ja keveyttä, ettei ravisteluefektille juuri jää sijaa.
Venetsian biennaali huokuu 1800- ja 1900-vuosisadan vaihteen maailmannäyttelyajattelua maapaviljonkeineen ja pyrkimyksineen edustaa kulttuurin uusimpia virtauksia. Sen kanssa samaan aikaan järjestettiin Milanon maailmannäyttely.
An Art of Institutions aims to use institutions as a material in the way that canvas, paint or photographic paper are materials. Each institution will react to a project in a specific way.
Ydinvoimalan ylevä on pitkiä ajallisia kaaria, valtavaa energiaa, etäisyyden vaatimusta, kuolettavaa läheisyyttä. Vaikka kuvat eivät aseta ydinvoiman dystooppista luonnetta etualalle, kummittelee ylevän eetos estetisoitujen kuvien taustalla.
Stauffer työskentelee öljyvärimaalauksen ja myös kevyempien materiaalien, kuten guassin ja vesivärin parissa. Hän tekee myös proosapohjaista sarjakuvaa.
Kalleisten haastattelemat ihmiset muodostavat teoksen käyttöliittymän alkutilanteessa kuvan, jossa kaikki sata ovat kääntyneet kohti katsojaa, kuten Leviathanin pikku-ukkelit ikään. Muodostuuko heistä suurempi kokonaisuus? Edustaako kokonaisuus meitä?
Taiteen suurten tarinoiden voidaan sanoa kuolleen modernismin päättymisen myötä 1960-luvulle tultaessa. Mutta minkälaisia ovat taiteen tarinat juuri tällä hetkellä?
Näyttelyssä kieli hajoaa ääniaalloilla ja kirjoitetussa tekstissä palasiksi, rakentuu uudelleen, muuntautuu. Kone ja ihminen sekä orgaaninen ja epäorgaaninen yhdistyvät kokonaisuudessa, jossa kokeellinen luonnontiede kohtaa installaatiotaiteen.
Uudet päätoimittajat tuovat kuvataiteen kentästä ponnistavaan, mutta vahvasti poikkitaiteelliseen Mustekalaan entistä enemmän taiteidenvälisyyttä.