Tässä numerossa käsitellään ympäristöestetiikkaa, arkkitehtuuria, naistenlehtien unelma-asuntoja ja Heli Rekulan valokuvataidetta.
Numeron on päätoimittanut Irmeli Hautamäki. (Kansikuvassa Agnes Denesin Puuvuori-teosta esittäviä kuvia. Kuvalähde: Wikimedia Commons. Kansikuva lisätty numeron yhteyteen 25.9.2025.)
”Ympäristöestetiikka ja ympäristötaide ovat akateemisen maailman alulle panemia hankkeita, jotka hyvistä aikomuksistaan huolimatta jäävät kovin monesti ympäripyöreälle tasolle. Ympäristöestetiikka on ala, joka pyrkii soveltamaan estetiikkaa ympäristöön, sehän on vallan mainiota. Ympäristötaide on taas ympäristöestetiikan sovellusta, jossa tutkitaan taiteen mahdollisuuksia arkiympäristössä, miten erinomaista. Kaikki tähtää ympäristön parantamiseen, eikä kenelläkään voi, itsestäänselvästi, olla mitään sitä vastaan. Ympäristöestetiikka istuu vihreällä oksalla, sitä suositaan, ja se on ajan trendin mukaista.”
”Taideteollisen korkeakoulun ’tunne muotoilua’ -julkaisusarjassa on ilmestynyt Ossi Naukkarisen kirja Ympäristön taide (2002). […] Teoksesta ei tiedä kenelle se on kirjoitettu. Se on hyvä, sillä näin se ei tunnu sen paremmin oppikirjalta – siis yläviistosti kateederilta puhutulta – kuin pelkille alan ammattilaisille suunnatulta snobbailultakaan. Naukkarinen pyrkii pohtimaan ympäristötaiteen käsitettä, nykyisiä käytäntöjä ja mahdollisuuksia aloittaen puhtaalta pöydältä, vaikka viittaakin filosofian ja estetiikan tutkijoihin lähes joka sivulla.”
”Mitään yhtenäistä taidekäsitystä tai suhtautumistapaa taiteeseen ei Taikissa ole, mikä on mielestäni pelkästään hyvä asia. Jotkut näkevät taiteessa maailman pelastajan, jotkut turhakkeen. Juuri tästä syystä taiteen tekemisen ja vastaanoton kriittisyyttä täytyy korostaa, ja erityisesti julkisiin tiloihin sijoittuvan taiteen haastavaa roolia on vain jaksettava todistella kerrasta toiseen. […] Jotenkin luulisin, että Mäki on joutunut tähän joskus itsekin törmäämään. Koska taidetta ja taiteesta kirjoittelua ei omasta mielestäni ole kiinnostavaa suunnata vain niille, jotka jo tuntevat asiat, joutuu itsestään selvältä näyttäviä asioita ottamaan esiin yhä uudelleen.”
”Autiomaa-näyttelyn maisemakuvien toiseus ja valikoimattomuus on hirvittävää. Tulee selvästi esiin, että maailma on ruma ja vihamielinen paikka meille, jotka haluamme nähdä asiat kauniina ja harmonisina. Minuuden eheänä pitämiseen kuuluu hyvien asioiden ottaminen ja huonojen torjuminen. En halua nähdä haaleita flamingoja saastuneessa, mutaisessa suistossa enkä Kökarin vihamielistä punagraniittia. Vaatii paljon työtä olla arkielämässään näkemättä ja samalla ruumiillaan tuntematta rumia asioita. Rekulan näyttelyssä se on mahdotonta ja siksi näyttely onkin suunnittelijan mielelle eräänlainen raiskaus.”
”Valokuvien visuaalisesta yksinkertaisuudesta ja terävyydestä huolimatta niiden vaikuttavan suuri koko johtaa kontrollin tunteen menettämiseen. Kuvia ei saa kerralla haltuun. […] Rekula käyttää töissään voimakkaita aistiärsykkeitä pakottamaan katsojan pois tietynlaisesta automaattisesti saavutettavasta pysyvästä mukavuudentunteesta. Tätä turvallisuudentunnetta on arkkitehtuurin valtavirrassa totuttu pitämään itseisarvoisesti hyvänä. Laajemmin sen ajatellaan kuuluvan elämänlaadun peruspilareihin, jota ilman olisi vaikea olla.”
”Hannele Rantalan näyttely jakautuu kolmeen osaan. […] Kuvat ovat hajamuistiinpanoja, tavallisten lomakuvien tapaisia muodoltaan ja tuottamistavaltaan, mutta kohteiltaan erilaisia. Ne eivät pyri sisältämään kohdettaan kuten lomakuvat, vaan tuottavat aavistuksen suuremmasta kokonaisuudesta. […] Rekulalle horisontti on tärkeä, pystykuvia ei ole. Nämä kuvat eivät ole liikkuvan kameran tuottamia vaan yhdestä pisteestä nähtyjä ja tarkasti sommiteltuja, ammattimaiseen täydellisyyteen pyrkiviä.”
”Heli Rekulan valokuva- ja videotaiteessa silmiinpistävää on tyylillinen yksinkertaisuus ja ankara realismi. […] Vaikka teosten teemat eivät ole helppoja eivätkä erityisen miellyttäviä, monet teoksista synnyttävät epämääräisen tuttuuden ja turvallisuuden tunteen, mikä johtuu niiden intiimiydestä ja autenttisuudesta. Kertomuksellisuuden ja turhan intellektualismin puute suovat tilan tulkinnalle, vahvasti henkilökohtaiselle mutta samalla fyysisyyden kautta intersubjektiiviselle kokemukselle. Miten sitten arkkitehtuurilla voi vaikuttaa siihen, miten todellisuus meitä koskettaa – entä millä tavoin sen ylipäätään pitäisi meitä koskettaa?”
”Elina Brotheruksen ja Heli Rekulan valokuvat ovat lähtökohdiltaan hyvinkin erilaisia, vaikka yhteisenä teemana kummallakin on yleisinhimillinen, eksistentiaaliseen olemiseen liittyvä kysymys. Brotheruksen työt ovat intiimejä kohtauksia hänen omasta elämästään, kun taas Rekula ’lavastaa’ tilanteet, esittää performansseja kameralle. […] Vaikka Rekula on itse monien groteskienkin kuviensa malli, hän sanoo, että sillä ei ole mitään merkitystä itse kuvaustilanteessa. Brotheruksen töissä tärkeää on juuri hänen itsensä ’läsnäolo’.”
”Toisin kuin Martin Heidegger Bachelard ei korosta kotiseutua ja paikallisuutta. Koti ei merkitse omaa kotikontua ja juurtumista siihen, koti on kodin mielikuvassa, joka syntyy uudelleen unohtuneesta runoudesta. […] Sisustuslehtien ja sisustamisen suosio on tällä hetkellä huipussaan. Mutta mitä lehdet tarjoavat? […] Näitä kysymyksiä pohdiskelivat alla olevissa artikkeleissa sisustuslehtiä tarkastelleet TaiK:n ja TKK:n arkkitehtiosaston opiskelijat paneuduttuaan ensin Bachelardin ajatuksiin.”
”Sisustuslehtien avarissa, ylellisissä kodeissa katseeni pysähtyy mahtipontisiin valokuviin. […] Nämä talot ovat pieniä osia, vain viitteitä, tai näkyjä siitä talosta, josta todella voi unelmoida. Unelmien talo kulkee pään sisällä. Sillä ei ole tarkoituskaan ilmentyä sellaisena kuvana, minkä voisi värierotella, rasteroida ja painaa kiiltäväpintaiseen life style -lehteen. Lapsuutemme kellarit, ullakot tai kapeiden portaiden alle mahtuvat salaiset unet ulottavat juurensa kauas unohduksen rajamaille. Sisustuslehtiä ei kutsuta niitä kuvaamaan, enkä tunne kameraa, joka sen voisi tehdä.”
”Vaikka naisille suunnattuja sisustuslehtiä voikin kritikoida liian yksipuolisen ja helpon kotimielikuvan ja kokemuksen tyrkyttämisestä, esiintyy niissä myös selviä yhtenäisyyksia Bachelardin talouneksintaan. Sellaisiakin, jotka moderni arkkitehtuuri on unohtanut. Niissä avautuu mietiskelylle suotuisia oleskelun ja läsnäolon ympäristöjä ja heideggerlainen maailmassa olemisen huolekas vaalinta. Värien, tyylien ja huonekalujen sijaan niissä myydään mielen- ja sieluntiloja, tunnelmia, joille voi olla läsnä. Hitaus ja joutenolo ovat kalleinta ylellisyyttä, ja teknologian läpeensä kyllästämässä maailmassa on huomattavaa sen lähes täydellinen puute sisustuslehtien sivuilta.”
”Kyseessä on kaksi ihmisen erilaista, perustavanlaatuista tarvetta: turvallisuudentarve ja narratiivin tarve. Sisustuslehtien kuvat keskittyvät ihanteeseen, ponnistelujen kuvitteelliseen lopputulokseen, sisältämättä kuitenkaan mitään merkkejä tästä ponnistelusta. Niillä ei ole historiaa. Paikat ja esineet vaikuttavat tyypillisimmissä kuvissa tyhjästä materialisoituneilta. Jos kuvissa on ihmisiä, he eivät ole tai asu, vaan poseeraavat. Kuvissa ei ole vakuuttavia jälkiä ihmisistä.”
”The common everyday surroundings where people walk, go to work, live or just pass by may at the first sight become worn off from any meaning, become in a way too familiar, unnoticed. These places have soundscapes that are often ignored […] However, in a flash, an ordinary place may wake up full of meaning if the person visiting it, is inspired the right way. The purpose of Places, Sounds, Words -project is to listen to such soundscapes in two very different cities, Moscow and San Francisco and discover how the person participating in this project sees this place, how he describes it.”
”Harri Mannerin humoristinen romaani […] on parodia maailmasta, jossa kaikki on taidetta ja kaikki ovat taiteilijoita. Ainoa mitä kritiikki pystyy sanomaan on, että meno on ’hulvatonta’. Kirjassa tulee esiin myös voimakkaasti moraalinen närkästys ja jopa kaunaisuus siitä, että valtiovalta pitää yllä humpuukitaidetta ja että monet saavat siitä ansiotonta hyötyä. […] Onko Suuri performanssi sitten kriittinen? Kriittisyys edellyttäisi vaihtoehtoisen näkemyksen esiin tuomista. Suuri performanssi ei ole niin valveutunut, että se näyttäisi, missä sitten on se todellinen taide, jota sen kuvaama taidemaailma ei tunnista.”