”Kirjoitan seuraavassa kahdesta uudesta suomalaisesta elokuvasta, Sami van Ingenin Cast of Shadowsista (2025) ja Milja Viidan Skönäreistä (2024). Molemmat elokuvat tarjoavat mielenkiintoisia näköaloja dokumentaarisuuden ja fiktiivisyyden välisen suhteen tarkasteluun, jota tahdon tässä tekstissä erityisesti pohtia.”
”Rääk’s exhibition leads visitors into its own entropy—a controlled chaos and a system of material objects, hard and soft elements, sculptures that can be almost recognized but are mostly strange and disturbing, and smells that defy expectations based on visual perception. […] Morphogenesis is a project of artistic research, articulated in multiple forms: sketches, notes, materials, experiments. But it is also an inhabitable space and a multisensory presentation.”
”1980-luvulla suomalainen arkkitehtuuri oli kriisissä. Modernismi oli pettänyt lupauksensa demokratian rakentajana. Yhteisymmärrystä modernismin kehittämiselle tai sen täydellisen vastakohdan luomiselle ei syntynyt. Postmodernismi koettiin uhkaavana, vaikka sen moninaiset ilmenemismuodot sallivat jopa vastakkaisten arkkitehtuuriaatteiden yhtäaikaisen olemassaolon. […] esittelen, miten arkkitehtuurista kirjoitettiin Helsingin Sanomissa ja Avotakassa 1980-luvulla. Mitä pidettiin hyvänä arkkitehtuurina ja miksi?”
Reilu vuosi sitten kirjoitimme olevamme huolissamme moniäänisen kulttuurikeskustelun puolesta. Huoli on osoittautunut ainakin pienlehtien osalta oikeaksi. Taiteen edistämiskeskus Taike ilmoitti 7.2.2025 kulttuurilehtien ja verkkojulkaisujen yleisavustuspäätöksistä. Suuremmat lehdet saivat huokaista helpotuksesta, sillä monella tuki leikkauksista huolimatta nousi. Me pienet sen sijaan jouduimme kokemaan kenties odotettavissa olleen pettymyksen.
”2000-luku trilogian viehätys onkin, että se antaa jälkikäteisesti minulle hyvät perustelut kokemushaarani rakentumiseen: älä luota kansakunnan sankareihin, älä perheenäiteihin, äläkä oikeuslaitokseen, älä luota myöskään energiainfrastruktuuriin. Älä luota yhteiskuntaan.”
Viime vuosilta tuttuun tapaan Mustekalan uusi vuosi käynnistyy katsauksella menneen vuoden kulttuuritarjontaan ja -kokemuksiin. Kokosimme mustekalalaisten valinnat perusteluineen blogitekstiksi.
”Kauhukuvastosta huolimatta Final Cut ei ehkä ole kauhusarjakuva, mutta se on kauhistuttava, ja suurin osa tästä tunteesta syntyy Brianin ja Laurien välisestä jännitteestä. […] Jännite tuo mieleen Ruuminryöstäjät lukijan odotellessa koko ajan, milloin Brianin siistin kiltin pojan ulkokuori viimein murtuu paljastaen takaansa jotakin kammottavaa ja hirviömäistä. Final Cutin voisi hyvinkin lukea ’incel’-apologiana; tarinana kivasta tyypistä, joka ei kuitenkaan saa tyttöä, vaikka on kaikin puolin mukava, lempeä ja huomioon ottava.”
”Levähdys-nimisessä esityksessä mekaaninen teknologia kohtaa digitaalisen; historian eri kerrostumat ovat yhtä aikaa läsnä samalla tavalla kuin kuvan, äänen ja liikkeen elementitkin. […] Diskopallon ja valonsäteen avulla Renvall tekee Yön seinälle tähtitaivaan. Se avartaa loputtomiin surrealismin perinnettä kehittävää ja kommentoivaa taidetta, jota gallerian muut seinät ovat täynnä.”
”Olin pitänyt Espoon elokuvajuhlia miesohjaajapainotteisena keskiluokkaisena festivaalina, mutta vuoden 2024 editio näytti sen olevan myös jotain muuta.”
”Taiteeseen kohdistunut ilmastoaktivismi esitetään uutisissa pääasiassa uhkaavana tai vahingollisena toimintana ja oikeudellisesti tuomittavina tekoina. Niissä aktivistit ’hyökkäsivät’ teosten kimppuun, ’töhrivät’ maalauksia ja ’iskivät’ arvotaiteeseen. Se, että teokset on suojattu turvalaseilla eikä teosten vahingoittaminen ollut aktivistien tarkoituksena, jää useamassakin uutisessa mainitsematta. Vain harva uutisjuttu rakentaa ilmiöstä kuvaa muutoksenajajana tai tuo positiivisemman näkökulman ilmiöstä uutisointiin.”
”Mannerin uraanikaivostoimintaa vastustava ympäristötaide asettuu osaksi 2000-luvun ydinvoimarenessanssia ja sen liikkeelle panemaa ydinvoima- ja kaivospoliittista liikehdintää. […] Ympäristötaiteesta ja etenkin Pessi Mannerin kalliotaiteesta tuli kansalaisliikkeille oleellinen taiteellisen vaikuttamisen väline, jonka jäljet ovat edelleen nähtävissä joidenkin uraanikuntien peruskalliossa.”
”Tuula Karjalaisen elämäkerta Taiteesta suoraan on tekijänsä näköinen: monipuolisen ja erilaisissa rooleissa vaikuttaneen nykytaiteen toimijan, taidehistorioitsijan ja taidetietokirjallisuuden uurtajan tarina. […] Moniteemaisen kirjan merkitys avautuu kunnolla vasta, kun se asetetaan laajempiin konteksteihin – paitsi sellaisiin, joista on jo kirjoitettu myös vielä tarkemmin selvittämättömiin kehityskulkuihin suomalaisen taidekentän lähihistoriassa.”