”Ovatko taiteen ja taidemaailman kaltaiset käsitteet enää relevantteja? Voiko näillä käsitteillä kuvata tai hahmottaa niitä luovia ja ilmaisevia ilmiöitä, joita kulttuurissa ja yhteiskunnassa on paraikaa käynnissä?”
”Näistä menetelmistä lukiessa on vaikea välttyä ajatukselta, että hyvää tarkoittavat todellisuuden hallinnan suuntaukset ovat samalla myös ideologioita. Niihin uskotaan, ja niiden toivotaan parantavan elämän ongelmia vaikuttamalla ensin sen aineellisiin hyödykkeisiin. Kun karsiminen alkaa, tavara saa, ehkä paradoksaalisesti, suuremman merkityksen kuin sillä on aiemmin ollutkaan omistajalleen.”
”Kuten taiteilijoille on tyypillistä, työtäni ei voi selkeästi erottaa vapaa-ajasta. Ei ole vain niin, että tarvitsen rentoutumisaikaa, jotta jaksan taas työtä, sillä joskus itse rentoutuminen on työtä. Ja joskus minulle selviää vasta jälkikäteen, milloin olen itse asiassa tehnyt taiteellista työtä. Näin kävi myös, kun aloin vuonna 2021 keräillä uintikokemuksia Suomen järvissä. Uimisesta muodostui Silkkiuikku-taideprojekti, jota ei olisi olemassa ilman tunnustelevaa ja kiireetöntä lähestymistapaa.”
Vuoden lähestyessä loppuaan Mustekalaa vuonna 2021 päätoimittaneet Nuppu Koivisto, Jaakko Uoti, Helmi Saukkoriipi ja Alonzo Heino sekä yhdistyksen puheenjohtaja Saara Karhunen saivat tehtävänannon: esittele lyhyesti 1–3 kappaletta tänä vuonna erityisesti säväyttänyttä taiteeseen tai kulttuuriin yleisemmin liittyvää asiaa. Tässä tulokset!
”Jos siloteltu, laskelmoitu ja manipulatiivinen ruumissuhde edustaa uusliberaalin selviämiskamppailueetoksen kokonaisvaltaista hyväksymistä, voi pop-groteskiutta tulkita sen kääntöpuolena, ruumiiseen kohdistuvien paineiden ja repivien affektien kuvaamisena.”
”Digiliite laitettiin rohkeasti ja kursailematta yhteen humanismin kanssa Ylen Tiedeykkösen podcastissa (17.8.2021), jossa haastateltavat Pekka Manninen ja Sebastian von Alfthan CSC:ltä esittelivät Suomeen rakennettavaa yhteiseurooppalaista ja EU:n yhteisvoimin rahoittamaa supertietokonetta. … Mielenkiintoiset kysymykset podcastissa kuuluivat, mitä uusi kaukoputkeen verrattava työkalu tuo lisää humanismille ja mistä digihumanismissa on kyse.”
”Yllätykselliset tilanteet, toiminta- ja kulkuohjeiden puute, korkeat kynnykset tai sisältöjen ennakoimattomuus ovat monelle syy olla koskaan käymättä näyttelyissä. Jos itsellä ei ole henkilökohtaista tai lähipiirin kokemusta tällaisista rajoitteista, ei näitä asioita useinkaan osata ottaa huomioon viestinnässä saatikka näyttelysuunnittelussa. Viime aikoina on kuitenkin ollut havaittavissa viitteitä siitä, että kentällä on alettu herätä näihin kysymyksiin ja siirtyä puheista tekoihin.”
”Kulttuuri- ja tapahtuma-alan alasajo on syystäkin saanut järjestökentän reagoimaan; on tehty kannanottoja kulttuurialan elvyttämiseksi koronakurimuksen jälkeen tähdentäen taiteen hyvinvointivaikutuksia ja kulttuurialan merkitystä niin kansantaloudelle kuin kansalliselle imagollekin. Yksi näkökulma on kuitenkin jäänyt vähemmälle huomiolle: kulttuurin merkitys turvallisuudelle.”
Ruohosen työt ovat helposti lähestyttäviä eivätkä raskaimmillaankaan painostavia. Akryylilevyt tuovat jo mukanaan sen verran ilmavuutta ja keveyttä, ettei ravisteluefektille juuri jää sijaa.
Venetsian biennaali huokuu 1800- ja 1900-vuosisadan vaihteen maailmannäyttelyajattelua maapaviljonkeineen ja pyrkimyksineen edustaa kulttuurin uusimpia virtauksia. Sen kanssa samaan aikaan järjestettiin Milanon maailmannäyttely.
An Art of Institutions aims to use institutions as a material in the way that canvas, paint or photographic paper are materials. Each institution will react to a project in a specific way.
Ydinvoimalan ylevä on pitkiä ajallisia kaaria, valtavaa energiaa, etäisyyden vaatimusta, kuolettavaa läheisyyttä. Vaikka kuvat eivät aseta ydinvoiman dystooppista luonnetta etualalle, kummittelee ylevän eetos estetisoitujen kuvien taustalla.