”Napaseutuja on kuvattu sopimattomiksi naisille, mutta metaforien ja luontokuvauksen kautta myös voimakkaasti sukupuolitettu naisiksi, mikä asettaa matkoistaan kirjoittavat naiset kiinnostavaan asemaan. Millaiseksi valkoisten eurooppalaisten naisten paikkasuhde muotoutuu näissä puitteissa?”
”Nykykulttuurissamme yksilökeskeisyys jyllää. Olemme jokainen vastuussa omasta onnestamme ja menestyksestämme, mikä on johtanut ihmisten yksinäistymiseen ja solidaarisuuden vähenemiseen. Suhdetta itseemme ja toisiimme on myös muokannut sosiaalinen media ja tunteidemme tuotteistaminen, emotionaalinen kapitalismi. – – Mistä eriytymisemme johtuu, ja kuinka voisimme taas saavuttaa yhteyden toisiimme tässä maailmassa, jossa palvontamme kohteeksi on noussut yksilön menestys, jota kieroutuneella tavalla pidämme myös vapauden määritelmänä.”
”Ongelman ytimenä tuntuu, niin kuin vähän kaikkialla, olevan rahoituksen yleinen puute: kun rahaa on vähän, eettisyys on pieni ongelma.”
”Kohdistamalla huomion SR-71:een, äärimmäisen teknologiseen ja mustaan objektiin, käsillä oleva essee saattaa paljastaa oireellisia seikkoja maailmastamme. Tarkoituksena on yhtäältä selvittää syitä sille, mikä tällaisissa objekteissa on niin vangitsevaa. Toisaalta pyrkimyksenä on ymmärtää mekanismeja ja tapoja, joilla käsiteltävän kaltaiset sotilasteknologiset objektit – jollaisista SR-71 on vain yksi esimerkki – sulautetaan osaksi jälkikapitalistista kokemusmaailmaa ja miten meidät on johdateltu hyväksymään tällaisten objektien arkinenkin olemassaolo.”
”Taidealalla toimiminen tuntuu teolta, jolla on vääjäämätön loppu. En uskalla ajatella tulevaisuutta, sillä sitä ei ole. Elämäni syklit ovat lyhyitä. Elän parasta aikaa pisintä rahoituskauttani, ja ahdistus sen loppumisesta vain kasvaa. Kesäkuun lopulle asti tiedän, mistä saan elantoni. Sen jälkeisiin elämänsuunnitelmiin ei ole varaa. Tätä kirjoittaessani päässäni kaikuvat kyselyn vastaajat. Nimettömät toiset, jotka jakavat kokemuksen alan kuormittavuudesta.”
”Kun lukee ja kohtaa toisen ihmisen kirjoittaman tekstin, jossa tutkaillaan jotain hyvin tarkasti hänen näkökulmastaan ja hänen asiantuntemuksellaan… Mun päässä ei ole sitä samaa kehikkoa. Ja musta tuntuu, että saan lainata toisen silmiä tai aivoja ja päästä sen tekstin kautta sellaisen tulkinnan äärelle, mihin itselläni ei olisi ollut pääsyä, koska luen ja lähestyn sitä teosta erilaisin tavoin. Niin sehän on ihan hirvittävän rikastavaa ja myös suuri palvelus taiteelle ja keskustelulle siitä kaikkinensa – ja elimellinen osa sitä.”
– Taija Roiha
”Miten kuvata kaikkea sitä, mitä ei pian enää ole? Miten kertoa tappiosta ja lohduttomasta menetyksestä? Miten päättää kertomus tragediaan, johon ei ole ratkaisua? … Yleisö on tottunut tietynlaisiin tarinoihin, joten on aivan ymmärrettävää, että etenkin valtavirtaviihde pitää niistä lujasti kiinni. Silti totunnaisten kaavojen jatkuva toistuminen vaikuttaa osaltaan näkökulman vakiinnuttamiseen, mikä on esimerkiksi juuri ilmastokriisiä fiktion keinoin kritisoitaessa ristiriidassa kertomuksen sisällön kanssa.”
”Vaikka tiesin tarpeeni veistää koostuvan yksinomaan halusta, aloin jossain vaiheessa epäillä sen riittävyyttä. Siinä missä kirjoittamisen voidaan sanoa olevan ajattelemista, uskallan väittää, että veistäminen tuottaa käsitykseni ruumiillisuudesta: sen painosta, joustavuudesta sekä herkkyydestä. Voidaan tietysti kysyä, vaatiiko kyseisen ruumiillisuuden tiedostaminen taiteen tekemistä, vai yleisesti ottaen toistoa, joka koostuu kehollisesta toiminnasta. Huomaan kuitenkin palaavani veistoon. Aktiin, jolla on päämäärä ja johon pääseminen vaatii erilaisten tekniikoiden pitkäjänteistä harjoittelua.”
”I begin to ask myself a question based on one of the curator’s definitions of art as “something that happens to me.” How do I actively show up for this happening? How do I engage in the resonant dialogue of art transpiring in real time? To begin with, how do I sit on the bench or in what manner do I stand? Where and how do I direct my gaze?”
”Vietän huoneessa kolmekymmentä minuuttia, joiden aikana nimet jatkavat virtaamistaan seinällä lattianrajassa. Odotan inhimillistä väliintuloa, Jumalaa ihmisestä, mutta mitään ei tapahdu, aavistan sen jo valmiiksi. Juuri tuo mitään on merkitsevää: esitys on esitys, vaikka sen keskiössä ei olisi ihmisen läsnäoloa, vain tuon ihmiskeskeisen kosmologian jälkeensä jättämä painanne, jonkinlainen alipaineen tuntu siinä missä esiintyjän piti sijaita.”
”Fragmentin ei tarvitse viitata rikkinäisyyteen, vaan epätäydellisyyteen, moniaineksisuuden ja muutoksen mukanaan tuomaan hajanaisuuteen, hengittäviin väleihin. Kehon sirpaleisella esittämisellä voidaan viitata siihen, että ruumiimme on fragmentti kokonaisuudessa, jota täydennetään erilaisilla sosiaalisilla järjestyksillä, joista sukupuoli on yksi merkittävimmistä.”
”Ovatko taiteen ja taidemaailman kaltaiset käsitteet enää relevantteja? Voiko näillä käsitteillä kuvata tai hahmottaa niitä luovia ja ilmaisevia ilmiöitä, joita kulttuurissa ja yhteiskunnassa on paraikaa käynnissä?”