”Kulttuuri- ja tapahtuma-alan alasajo on syystäkin saanut järjestökentän reagoimaan; on tehty kannanottoja kulttuurialan elvyttämiseksi koronakurimuksen jälkeen tähdentäen taiteen hyvinvointivaikutuksia ja kulttuurialan merkitystä niin kansantaloudelle kuin kansalliselle imagollekin. Yksi näkökulma on kuitenkin jäänyt vähemmälle huomiolle: kulttuurin merkitys turvallisuudelle.”
”Neutrin ja vähätaiteen vastarinta ei suostu määrittymään dominoivan muodon hallinnoivasta asemasta käsin vaan saa liittolaisensa muualta. Harakan taiteilijoiden teoksissa näkyvät huomaamattoman rajoilla olevat paikat, painaumat ja jäljet, arkistot, yhteisölliset tallenteet tai näkyvät parsi- ja harsimukset voivat olla tässä avuksi. ”
”Koska kävelen melko usein Työläisäidin ohi, tulen ajatelleeksi (työläis)äitiyttä ällistyttävän usein. Olen itse asiassa puntaroinut sitä jo niin monesta kulmasta – kiitos veistoksen – että mielipiteeni on melkoisesti hioutunut. Sanomattakin selvää, että roskapönttöjen ja valaisinpylväiden hiova vaikutus on siihen verrattuna vähäinen. Enkä sitä paitsi ole ainoa, jolle Työläisäiti merkitsee jotain. ’(- -) veistoksesta tulee muistoja mieleen. Se miten olen itsekin pessyt pyykkejä samalla tyylillä’, muisteli joku. Eikö olekin mainiota, että kaupunkitila palauttaa aktiivisesti mieleen jotain niin henkilökohtaista, poliittista, pientä ja katoavaa?”
”Palkintojen poliittisuutta ympäröivä diskurssi antaa kuitenkin ymmärtää, että Oscareita on vasta nyt alettu jakaa muita kuin puhtaasti laadullisia tekijöitä kriteereinä hyödyntäen. Aivan kuin vasta viime vuosiin saakka Oscareiden lautakunta olisi ollut täysin puolueeton. Tällainen ajattelutapa on kuitenkin absurdi, mistä todistavat esimerkiksi Harvey Weinsteinin lukuisat onnistuneet lobbauskampanjat.”
”Yksi keskeinen huomiotalouden lainalaisuuksista on, että se häivyttää kontekstin: tärkeää on vain koukuttava tunnereaktio, olkoonkin että se hämärtää nyanssit tai laajemmat yhteydet, asettaa meidät kilpailemaan toistemme kanssa, pirstoo keskittymiskykymme – ja tuntuu imevän kaiken vapaa-aikamme. Siksi Odell kohdistaa tarkastelunsa siihen, kuinka voisimme opetella jälleen hahmottamaan kontekstimme, sekä digitaalisessa että fyysisessä todellisuudessa ja niiden yhteenkietoutumissa.”
”Oman taiteellisen työni johtaminen ei onnistu täysin juuri koskaan. Tilaa ja hyväksyntää yllätyksille tulee aina antaa. Vaikka kuinka määrittelisin mitä yksinkertaisimman vision itselleni valmiista vedoksista, työ ottaa jossain vaiheessa itse johdon ja yllättää.”
”Leikki, mielikuvitus ja taide voivat opettaa meille rajoja ja laajentaa käsitystämme maailmasta. Undertale opetti minulle ainakin sen, ettei tutulta tuntuvassa tilanteessa kannata tehdä sokeita oletuksia asioita aiempien kokemusten perusteella, vaan pyrkiä olemaan tilanteessa läsnä ja havaitsemaan poikkeavuudet totutusta. Peli myös näyttää mielestäni hyvin sen, miten väkivallan käytön mahdollisuuden tarjoava peli voi käsitellä väkivaltaisuutta aiheenaan kriittisesti, eikä pidä sitä itsestäänselvänä pelimekaniikan osana.”
”Kansallisen kriisin aikana on selvää, että kaikkia selviytymiskeinoja käytetään. Yhdysvaltalaista keskustelua seuratessa on myös mielenkiintoista miettiä, mitä museokokoelmista kriisiaikana myytäville teoksille käy. Kuka ne ostaa? Kenelle suurten museoiden taloudellinen ahdinko tarjoaa tilaisuuden?”
”Edelleen hikoileva ja siksi hieman hermostunut Todella Resilientit Ihmiset ry:n Hallituksen Puheenjohtaja katsoo kelloaan, vetää keuhkoihinsa kirkkoilmaa ja lausuu itselleen jotain rauhoittaakseen mielensä. Mitä hän sanoo, emme tiedä koska emme osaa huuliltalukua, mutta yhtä kaikki se toimii, sillä Todella Resilientit Ihmiset ry:n Hallituksen Puheenjohtaja onnistuu keräämään itsensä. Hän kävelee sitten tarjoilupöydän ohitse betonista keskikäytävää pitkin saarnastuolin luo ja asettuu sen taa, ottaa kokouspaperinsa salkustaan ja asettelee ne paikoilleen eteensä, nostaa katseensa salissa istuviin ihmisiin ja rykäisee kuuluvasti.”
”Tällaisena aikana on helppo kyseenalaistaa taiteen merkitys. Taide ei kuitenkaan sijaitse jossakin omassa kuplassaan, yhteiskunnan ulkopuolella vaan on itse asiassa olennainen osa sitä. Se on itsessään hopeareunus pilvessä, tai kenties itse pilvessä – pieni vesipisara kaiken höyryn seassa. Esittävät taiteet saavat ihmiset kokoontumaan yhteen ja tunnistamaan jotakin yllättävänkin yksityistä yhteisesti jaetusta hetkestä. Näyttämöllä on mahdollisuus käsitellä yhteisön asioita. Taide resonoi solutasolla ja sanojen ulkopuolella. Se vaikuttaa tavoilla, joita ei voi mitata.”
”Vihapuheen olemus on kaventaa kieli epäkeskusteluksi. Toiseuttaa toiset puhujat ulos keskustelusta. Korvata puhe vihalla.
Vihapuhe on alkujaan epäpuhetta.”
Internet-selitys ei siis korvaa poliittis-taloudellista selitystä vaan täydentää sitä: se kertoo nimenomaan sen, että tästä poliittis-taloudellisesta todellisuudesta on nyt historiallisen helppoa irtautua identiteettien ja symbolien virtuaalihöttöön. Se mukautuu ketterästi kunkin omiin tarpeisiin, toisin kuin kankea konkreettinen todellisuus.